Kenen ääntä kirkossa arvostetaan?

Hyvinkään seurakunnan entinen johtava diakoniatyöntekijä Tuija Mattila toteaa Hyvinkään ja Riihimäen alueen sanomalehden Aamupostin haastattelussa (Ap 6.3.2021), että diakoniatyöntekijöiden ääni ei kuulu, heitä ei arvosteta eivätkä he pääse vaikuttamaan kirkossa. Yksi seuraus näistä on huono palkka. Ainakin osasyynä hänen irtisanoutumiseensa virasta oli diakonian asema kirkossa.

Päällä oleva pandemiakriisi on lisännyt ihmisten selviytymisen hyväksi työtä tekevien paineita. Samanlaisia hätähuutoja on kuulunut terveydenhuollosta. Hätähuutoihin on sinänsä helppo yhtyä. Kannanotot eivät kuitenkaan ole aivan uusia. Samoja huolia on esitetty ennenkin.

Ensin palkasta: Huomattavat kuoppakorotukset ovat vaikeita toteuttaa, vaikka niiden oikeutus hyväksyttäisiinkin. Jos yhden ryhmän palkkaa nostetaan, vuoden parin päästä yleinen palkkataso on noussut saman verran. Harvat ammattiryhmät sietävät suhteellisen asemansa heikkenemistä. Muistetaan Sari Sairaanhoitaja -case reilun kymmenen vuoden takaa. Se oli ainakin osasyynä lamaan.

Palkat etsivät pitkällä tähtäimellä tasapainoa tarpeen, koulutuksen, vastuun ja rasittavuuden kesken. Se voi tapahtua vain vähitellen luontaisen kehityksen kautta.

Minä toimin aikoinaan monta vuotta kirkossa suntiona. Suntiot, kirkon vahtimestarit, ovat kirkossa palkkataulukoiden alimmilla tasoilla. Mielestäni se ei ollut oikein. Itse koin tekeväni todella arvokasta työtä, jonka palkkauksessa vaativuus, merkitys ja eurot – saati vaikutusvalta - eivät kohdanneet. Motivaation oli löydyttävä muusta kuin palkasta.

Arvostuksesta: Kokemukseni pitkäaikaisena luottamushenkilönä on, että aina kun kirkossa ja seurakunnissa laaditaan strategioita, diakoniaa pidetään painopisteenä, johon on satsattava ja josta ainakaan ei luovuta.

Käytännössä painopisteiden muuttaminen on vaikeata, usein mahdotonta. Mennään entiseen tapaan. Työalasiilot ovat syviä ja kovaseinäisiä.

Ja kirkko on monen asian summa, ei vain avustusjärjestö.

Vaikutusvallasta: Diakonit ja laajemmin muut kirkon työntekijät kuin papit ovat pitkään vaatineet itselleen kirkolliskokouksessa paikkaa muualla kuin vain yleisölehterillä, esimerkiksi kiintiötä pappien tapaan. Mielestäni se ei olisi oikea tapa huolehtia diakonian vaikutusvallasta. Sen tulee tapahtua muulla tavalla ja virkateitä.

Kirkolliskokous ei ole kirkon työntekijäkokous. Papitkaan eivät ole siellä työsuhteensa perusteella. Maallikot eli muut kuin papit voivat vaikuttaa vaalien kautta kirkolliskokouksen kokoonpanoon samalla tavalla kuin seurakuntalaiset. Vai pitäisikö työntekijöillä olla seurakuntalaisia enemmän (siis vielä nykyistä enemmän) valtaa kirkossa ja seurakunnissa?

Kirkolliskokousvaalin välillisyyden takia vaikutustie on toki mutkainen. Työntekijöiden äänen kuuluminen on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on huolehtia seurakuntalaisten vaikuttamisesta. Siksi olen kannattanut kirkolliskokouksen valintaa suoralla jäsenvaalilla. Papeilla olkoon oma kiintiönsä.

Olen eri yhteyksissä yrittänyt huolehtia maallikoiden/seurakuntalaisten asemasta, joka usein löytyy sivuraiteilta.

Käytännössä pappien äänellä on kirkolliskokouksessakin enemmän painoa kuin maallikoilla, vaikka heitä lukumääräisesti on vähemmän. Kirkossa ei seurakuntalaisiin oikein luoteta.

Seurakunnissa jäsenet voivat vaikuttaa seurakuntavaaleilla valittavien valtuustojen ja neuvostojen kautta. Myös työntekijät voivat kirkon jäseninä vaikuttaa vaalien kautta, mutta heillä on seurakunnassa toki monta muuta vaikuttamisen paikkaa.

Osassa seurakuntia on johtokuntia, joiden jäsenet ovat luottamushenkilöitä. Monet seurakunnat ovat korvanneet ne työryhmillä, joissa on työntekijöitä ja seurakuntalaisia, ja jotka käytännössä ovat työntekijävetoisia. Usein halutaan asettaa joustavuus demokratian edelle.

Ovatko seurakunnat ja kirkko jäsenien vai työntekijöiuiden yhteisö? Ainakin jäsenet ovat välttämättömiä ja mielestäni ilman työntekijöitä kirkko olisi toisenlainen.

26 kommenttia

  • Marko Sjöblom sanoo:

    Hyvä ja tärkeä blogi. Vanhan vitsin mukaan kirkollinen ilmoitus muotoillaan seuraavasti: ”Hartaus ensi sunnuntaina klo 18 hautausmaalla, kirkkoherra. Sateen sattuessa kappalainen.” Kyllä se arvostuskysymys on tämäkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Kirkossa on paljon turhaa hierarkiaa. Ammattiryhmien välillä ja niiden sisällä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Arto Paasilinna kuvasi muistaakseni romaanissaan Ihmiskunnan loppulaukka, kuinka viimeinen ihminen syntyi pitkän tauon jälkeen ja yllättäen Suomeen. Pojan kastoi seurakuntapastori ja siitä tuli nuhteet. Näin tärkeässä tapauksessa kastajaksi olisi ehdottomasti pitänyt pyytää paikallinen piispa.

      Aikanaan pidettiin tärkeänä, että kansakoulunopettajat eivät saisi liian hyvää palkkaa, jotta eivät eläisi herroiksi. Olen miettinyt, että terveydenhoidossa on (ollut) samaa ajattelua ja kirkossamme se taitaa elää yhä edelleen. Perusteluna esimerkiksi se, että diakonia on kutsumustyötä. Lisäksi kysymys on koulutuksesta ja rahasta.

      Miten muuten jaksat, Teemu?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Mikähän olisi se välttämättömän hierarkian määrä kirkossa? Kuinkahan paljon sitä voisi vähentää? Ettei kävisi vain niin , kun niitä alettaisiin purkamaan, että koko kirkko kaatuisi siihen. Jossain määrin sen pitäisi olla tarkoituksenmukaista. Itse en ymmärrä mitä järkeä on neuvostoilla ja valtuustoilla, joilla oikeasti ei ole juuri mitään valtaa. Kuitenkin nämä instanssit joutuvat tekemään muodollisesti päätökset , mutta pääasiassa esitysten mukaisina.

      Papit voivat määrätä tiedottamisesta ja kävellä siinä tiedottajien ammattitaidon yli. Eri toimialojen työntekijät voivat tehdä vain rajallisesti yhteistyötä, kun on jatkuva pelko siitä, että alkaa operoida toisen tontilla. Kukin seurakunta on kuin saari keskellä aavaa merta. Seurakuntien yhteistyöhön ei edes ole pyrkimystä. Kirkolla olisi paljon kehittymismadollisuuksia, jos vain olisi mahdollista supistaa turhaa hierarkiaa. Se vain ei taida helposti käydä. On aika surullista, että turhan byrokratian ja hierarkian tähden on yhteistyömadollisuudet ja toiminnan tehostaminen hyvin hankalaa, tai jopa mahdotonta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seija Rantanen sanoo:

      Ei ole oikeastaan kommenttia. Vain ilo siitä, että olet kommentoimassa jälleen kanssamme.

      Nykynuoret päättävät usein jotkut whatsup – tai muut viestinsä sanomalla: ” Olet rakas”. Minun nuoruudessasi tuollainen ilmaisu olisi ollut tosi outo.

      Mutta nyt haluaisin – kaikkista erimielisyyksistämme huolimatta sanoa – ’olet rakas’ Teemulle. Tarkoittaen kaikkea hyvää toipumisessasi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Asia on tosi kirkon hierarkiassa.

    Suntiot tekevät kaiken mahdolliseksi pappien tulla ja lähteä pois valmiiksi asemoidulle Kristuksen Ruumiin uudelleen uhraamisen asiaan kirkon tilassa.. Välineetkin täytyy olla kantoa vaille valmiina, ja puvustamiseen albaan ja kasukkaan myös odotetaan. Katoppa sitä kun talviliukkailla vielä horjahtaisi kirkon rappusissa. Siittähän melska syntyisi palvelijaa kohtaan.

    Papithan sanovat saarnan tekemisen kestävän koko viikon. No, uskoako vai ei, mutta siittä sääty pitää hyvin kiinni.

    Joissain seurakunnissa diakoniatyön johtaja aiemmin oli diakoni. Varmasti nykyään siinäkin pappia tarvitaan.

    Seurakuntasihteeri työssänsä; miten useasti osa·aikainen, ja nimellisesti palkattu. Kuitenkin asialla seurakunnat hehkuttavat, ja sihteereitä tarvitaan työalojen kokoontumisissa kirjeitä lukemaan.

    Haureudesta ei tietenkään saa puhua, mutta yhdenlaista Ihmisten mitätöintiä edelliset tarkoittavat.

    Kirkossa on palkkaepätasoarvoa, ja suuressa määrin. Kuitenkaan Ihmiset työssänsä eivät halua tai uskalla asiasta puhua.

    Miten Piispojemme tulot, porkkanoita ymmärtää kirkkommekin, ja ainahan sinne joku ”onnellisista” yltää. Siksi on hyvä pitää suu supussa ja hymyillä vaikka hiukka väkisinkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Pekka Veli Pesonen. Tuohon työala-asiaan on myös toisia näkökulmia: harva haluaa tehdä työtä, jonka joku toinen kaappaa jollakin tavalla itselleen tai omii kunnian saavutuksista. Sitten on myös niitä tilanteita, joissa jokin työala vaatii erikoistumista ja osaamista.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Mark S. En lainkaan pyri sivuuttamaan työntekijän näkökulmaa. Omaan myös se puolen kokemusta. Sain siitä kaappaamisesta hyvin karvaita kokemuksia. Joka aiheutti syvän haavoittumisen kokemuksen. En pyri mihinkään valtataisteluun enkä korvamaan työntekijän osuutta.

      Vapaaehtoisuus ja työ on pidettävä erillään aina. On ollut puhetta siitä aiemmin monissa kirjoituksissa ,että vapaaehtoisuudella voitaisiin korvata tilannetta, jossa viranhaltioita ei enää ole riittävästi. Tämä on utopiaa. Vapaaehtoinen ei korvaa mitään. Hän voi olla vain apuna. Apuna voi olla myös niissä tehtävissä, joihin olemme tottuneet käyttämään vain viranhaltijoita.

      Ainoa mihin pyrin on se, että voisin synnyttää luottamukseen perustuvaa hyvää yhteistyötä, josta molemmat osapuolet voivat hyötyä. Ja seurakuntatyö laajentua alueille, joihin se ei nyt kykene. Tiedän että tässä tavoitteessani on paljon sudenkuoppia, joiden tähden minuun suhtaudutaan suurella varauksella, mutta en anna sen häiritä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Anteeksi Marko, kun lukihäiriöni taas temppuili ja ”o” jäi nimestäsi pois.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Pekka, ei haittaa. Tämä eri työntekijäryhmien aliarvostusasia on valitettavasti totta ja ilmenee monella eri tavalla. Toisaalta tulijoita moniin eri virkoihin taitaa olla nykyään yli tarpeen, mistä syystä työnantajalla ei taida olla erityisiä paineita palkkatason nostamiseen. Eikä yhä useammin varaakaan. Onhan se muuten aikamoista, että seurakuntapastoreiksi on tulijoita kymmenittäin per virka ja kanslisteiksi samoin. Myös diakoneja taitaa riittää.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Jäin pohdiskelemaan tuota kaappausta. Ne tapahtumat kertovat käsittääkseni siitä, että työntekijöiden välit ovat valmiiksi jännitteiset. Ulkopuoliset eivät välttämättä tiedä näistä jännitteistä yhtään mitään. Jännitteisessä ilmapiirissä ei olla avoimia, eikä siellä vallitse luottamuksellinen olotila. Jos näin ei olisi, niin mitään kaappauksia ei kenenkään tarvitsisi pelätä. Jännitteet kasvaa erityisesti silloin, kun uusi henkilö tulee työhön. Varsinkin jos hänen tehtävänsä on operoida useammalla työalalla tasapuolisesti. Jos lisäksi on vielä niin ikävästi, että hän on tietämätön siitä miten vahvoja jännitteitä työilmapiiriä on rassaamassa.

      Olen vuosia pohtinut sitä miten paljon työteho voisi lisääntyä, jos nuo jännitteet onnistuttaisiin purkamaan ja näin synnyttämään työpaikalle avoin ja muita kunnioittava ilmapiiri.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Kivimäki sanoo:

    Kirkolliskokouksen voisi muuttaa valittavaksi suoralla vaalilla siten että vain puolet taikka vain kolmannes edustajista olisi erovuorossa kerrallaan. Järjestelmä toimii monissa yhteisöissä, joissa ei haluta äkkinäisiä muutoksia vaan luottamushenkilöiden pitkäjänteistä sitoutumista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Kummallista. Kyllä, niin se vaan on että, kyllä minäkin pidän pappeja jotenkin parempina ihmisinä, kuin itseäni. Johtuneeko siitä, ettei haaveeni siltä osin päässyt aikanaan toteutumaan. Aika jännä tajuta tuo alamittaisuuden tunne nyt.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Paavo Eero sanoo:

    ”Käytännössä pappien äänellä on kirkolliskokouksessakin enemmän painoa kuin maallikoilla, vaikka heitä lukumääräisesti on vähemmän. Kirkossa ei seurakuntalaisiin oikein luoteta.”

    Aivan loppuun Markku ei raikkaassa blogissaan pura, miksi näin käytännössä tapahtuu. Minun mielestä kysymys on yksinkertaisesti siitä, että papit, yhtä ja samaa säätyä edustavina, ovat vahvempi joukkue. He tapaavat toisiaan tiiviimmin myös KK:n väliajalla ja ovat näin valtaosin hioutuneet ajattelemaan asioita niin, ettei heillä synny velkaa toisilleen.

    Maallikot taas kerääntyvät KK:een diasporasta pää täynnä yksinäisyydessä hiottuja ajatuksia ja viestejä, mikä tässä kirkossa heidän mielestään mättää. Viran joukossa tuo kenttäposti hymyillään viimeistään kokoussalin ulosmenoreijällä pois mielenpäältä ja riennetään illanviettoon.

    Tuo tehdään kuitenkin yksittäiselle maallikolle vain kerran. Tämän yhdenkin kokemuksen jälkeen liikkeelle lähtee varoituksen sana – olet hyväksytty paikalle koristeeksi. Jos siihen et tyydy, pysy poissa. Monet tyytyvät ja siksi kirjain on kuollut.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Markku Jalava

    Olen kirkosta, historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta (muun muassa) kiinnostunut toimittaja-viestintäpäällikkö. Virasta irti, mutta luottamustehtävissä jatkan innolla, ja kirjoittamista. Olen kirkkovaltuutettu Nurmijärven seurakunnassa ja kirkolliskokouksen jäsen, sekä kunnan luottamushenkilö. Kokemusta on suntionkin tehtävästä.