Hyvinkään seurakunnan entinen johtava diakoniatyöntekijä Tuija Mattila toteaa Hyvinkään ja Riihimäen alueen sanomalehden Aamupostin haastattelussa (Ap 6.3.2021), että diakoniatyöntekijöiden ääni ei kuulu, heitä ei arvosteta eivätkä he pääse vaikuttamaan kirkossa. Yksi seuraus näistä on huono palkka. Ainakin osasyynä hänen irtisanoutumiseensa virasta oli diakonian asema kirkossa.

Päällä oleva pandemiakriisi on lisännyt ihmisten selviytymisen hyväksi työtä tekevien paineita. Samanlaisia hätähuutoja on kuulunut terveydenhuollosta. Hätähuutoihin on sinänsä helppo yhtyä. Kannanotot eivät kuitenkaan ole aivan uusia. Samoja huolia on esitetty ennenkin.

Ensin palkasta: Huomattavat kuoppakorotukset ovat vaikeita toteuttaa, vaikka niiden oikeutus hyväksyttäisiinkin. Jos yhden ryhmän palkkaa nostetaan, vuoden parin päästä yleinen palkkataso on noussut saman verran. Harvat ammattiryhmät sietävät suhteellisen asemansa heikkenemistä. Muistetaan Sari Sairaanhoitaja -case reilun kymmenen vuoden takaa. Se oli ainakin osasyynä lamaan.

Palkat etsivät pitkällä tähtäimellä tasapainoa tarpeen, koulutuksen, vastuun ja rasittavuuden kesken. Se voi tapahtua vain vähitellen luontaisen kehityksen kautta.

Minä toimin aikoinaan monta vuotta kirkossa suntiona. Suntiot, kirkon vahtimestarit, ovat kirkossa palkkataulukoiden alimmilla tasoilla. Mielestäni se ei ollut oikein. Itse koin tekeväni todella arvokasta työtä, jonka palkkauksessa vaativuus, merkitys ja eurot – saati vaikutusvalta - eivät kohdanneet. Motivaation oli löydyttävä muusta kuin palkasta.

Arvostuksesta: Kokemukseni pitkäaikaisena luottamushenkilönä on, että aina kun kirkossa ja seurakunnissa laaditaan strategioita, diakoniaa pidetään painopisteenä, johon on satsattava ja josta ainakaan ei luovuta.

Käytännössä painopisteiden muuttaminen on vaikeata, usein mahdotonta. Mennään entiseen tapaan. Työalasiilot ovat syviä ja kovaseinäisiä.

Ja kirkko on monen asian summa, ei vain avustusjärjestö.

Vaikutusvallasta: Diakonit ja laajemmin muut kirkon työntekijät kuin papit ovat pitkään vaatineet itselleen kirkolliskokouksessa paikkaa muualla kuin vain yleisölehterillä, esimerkiksi kiintiötä pappien tapaan. Mielestäni se ei olisi oikea tapa huolehtia diakonian vaikutusvallasta. Sen tulee tapahtua muulla tavalla ja virkateitä.

Kirkolliskokous ei ole kirkon työntekijäkokous. Papitkaan eivät ole siellä työsuhteensa perusteella. Maallikot eli muut kuin papit voivat vaikuttaa vaalien kautta kirkolliskokouksen kokoonpanoon samalla tavalla kuin seurakuntalaiset. Vai pitäisikö työntekijöillä olla seurakuntalaisia enemmän (siis vielä nykyistä enemmän) valtaa kirkossa ja seurakunnissa?

Kirkolliskokousvaalin välillisyyden takia vaikutustie on toki mutkainen. Työntekijöiden äänen kuuluminen on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on huolehtia seurakuntalaisten vaikuttamisesta. Siksi olen kannattanut kirkolliskokouksen valintaa suoralla jäsenvaalilla. Papeilla olkoon oma kiintiönsä.

Olen eri yhteyksissä yrittänyt huolehtia maallikoiden/seurakuntalaisten asemasta, joka usein löytyy sivuraiteilta.

Käytännössä pappien äänellä on kirkolliskokouksessakin enemmän painoa kuin maallikoilla, vaikka heitä lukumääräisesti on vähemmän. Kirkossa ei seurakuntalaisiin oikein luoteta.

Seurakunnissa jäsenet voivat vaikuttaa seurakuntavaaleilla valittavien valtuustojen ja neuvostojen kautta. Myös työntekijät voivat kirkon jäseninä vaikuttaa vaalien kautta, mutta heillä on seurakunnassa toki monta muuta vaikuttamisen paikkaa.

Osassa seurakuntia on johtokuntia, joiden jäsenet ovat luottamushenkilöitä. Monet seurakunnat ovat korvanneet ne työryhmillä, joissa on työntekijöitä ja seurakuntalaisia, ja jotka käytännössä ovat työntekijävetoisia. Usein halutaan asettaa joustavuus demokratian edelle.

Ovatko seurakunnat ja kirkko jäsenien vai työntekijöiuiden yhteisö? Ainakin jäsenet ovat välttämättömiä ja mielestäni ilman työntekijöitä kirkko olisi toisenlainen.