Kaupunki kirkon haasteena
Helsingin Sanomat nosti tänään sunnuntaiartikkelissaan esille maassamme valitsevat huomattavat paikalliset erot kirkkoon kuulumisessa. Kehitys on tiedetty pitkään, mutta kirkon näkökulmasta ratkaisumalleja siihen on ollut vaikea löytää. Kaupungistuminen on ollut Suomessa haaste kirkolle jo kohta parinsadan vuoden ajan.
Kristinuskon varhaisen leviämisen kannalta avainasemassa olivat kaupungit. Kaupunkeihin uutta uskoa levittävät saarnaajat tulivat Rooman valtakunnan maantieverkostoa hyödyntäen ja niistä käsin kristinusko levisi ensimmäisten vuosisatojen aikana Rooman valtakunnan eri osiin. Kaupungit pysyivät maaseudun keskellä piispanistuinten sijaintipaikkoina kirkoille merkittävinä tukikohtina vuosisatojen ajan.
Ranskan vallankumous 1789 ja 1800-luvun teollistuminen kuitenkin haastoivat kristinuskon aseman. Kaupungit kääntyivät kirkoille haasteeksi, kun taas maaseutu voitiin nähdä perinteisen uskonnollisuuden tukialueena. Kaupunkien yliopistoissa syntyi uusia uskonoppeja haastavia tutkimuksia ja niiden kirjapainoista käsin ne myös levisivät ympäristöön. Kautta Euroopan tapahtunut ihmisten joukkovaellus maalta kaupunkeihin työn perässä muutti vuosisataisen elämän perinteet ja alkoi horjuttaa kirkkojen yhteiskunnallista asemaa.
Suomen kaupungistuminen ja kirkko
Suomessa oli aina 1800-luvun puoliväliin asti vallalla vahva luterilainen yhtenäiskulttuuri. Vuosikymmenen puolivälissä kuitenkin niin uudet ideologiat kuin urbanisaatio saapuivat tänne. Helsingin kasvua kuvaa se, että kun vuonna 1870 kaupungissa oli 28 500 asukasta, kolmekymmentä vuotta myöhemmin heitä oli jo 79 000. Tänään yli 600 000. Kirkko ei ollut täällä kasvuun sen paremmin varautunut kuin muuallakaan Euroopassa. Helsingin Kaupunkilähetyksen (vuodesta 2005 HelsinkiMissio) kaltaisen yhdistyksen kautta kirkko etsi vähitellen uusi tapoja kohdata ihmisiä uusissa olosuhteissa. Toisen maailmansodan jälkeen kirkon merkittävämmäksi haasteeksi nähtiin suhde teollisuustyöväestöön, joita yritettiin lähestyä muun muassa työpaikkapappitoiminnan kautta. Viime vuosikymmeninä kirkon työväenkysymyksestä ei ole juuri enää puhuttu, vaikka viimeaikainen kirkosta vieraantuminen on saman ilmiön seurausta.
Tilanahtaudesta tilaväljyyteen
Helsingin kasvaessa 1800-luvun lopulla kirkkoja oli niin vähän, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet nykyisessä Tuomiokirkossa ja Vanhassa kirkossa järjestettyihin jumalanpalveluksiin. Toisen maailmansodan jälkeen kirkkoja ja seurakuntakeskuksia nousi jokaiseen Helsingin kaupunginosaan. Tilakysymys ratkesi, mutta nyt ongelmaksi muodostui se, että vain muutama prosentti seurakunnasta osallistui säännöllisesti toimintaan. Helsingissä virisi 1980-luvun loppupuolella suunnitelmia vaihtoehtoisen jumalanpalvelustoiminnan aloittamisesta. Tunnetuin ja edelleen joka sunnuntai monia satoja kaupunkilaisia tavoittava on Helsingin Agricolan kirkossa järjestettävä Tuomasmessu. Suosiostaan huolimatta messu ei kuitenkaan ole levinnyt kirkossa valtavirran toimintamuodoksi.
Suomi on todellakin, kuten Helsingin Sanomien artikkelista kävi ilmi, suhteessa kirkon jäsenyyteen varsin jakautunut maa. Tämän vuoksi kirkon olisi todellakin, kuten artikkelissa viitataan, syytä pikaisesti harkita siirtymistä alueellisiin strategioihin ja myös toiminnan käytännön tasolla ottaa nykyistä huomattavasti enemmän huomioon se, että Helsingin ja Pohjanmaan toimintaympäristöt ovat kirkolle erilaisia. Tämä on asia, josta nyt seurakuntavaalivuotena on hyvä käydä laajempaa keskustelua.
71 kommenttia
”Olennaista on se, minkälainen kuva kirkosta välittyy julkisuudessa. Ja olennaista on se, keitä ovat ne jotka kirkon ääntä käyttävät tai ovat kirkon äänen itselleen omineet. Ja rakentavat tosia tai vääriä mielikuvia kirkosta ihmisten mieliin. Tämän miettimisessä pitäisi nyt olla kirkon strategian painopiste.”
Olen samaa mieltä. Viime aikoina ainakin täällä etelässä on tainnut välittyä sellainen kuva, että kirkossa tärkein keskusteluaihe/riitelyn aihe ovat lähetysmäärärahat ja uusi avioliittolakiehdotus. Media tarttuu mielellään esim. ko. aiheisiin ja äänensä saa kuuluviin se, joka kovimmin huutaa. Jokseenkin harvoin näkee uutisia, joissa esillä olisi esim. Jumala, Jeesus tai Pyhä Henki.
Vesa Mäki kirjoitti: ”Liikkeelle voisi lähteä vaikka suurimman ryhmän eli lestadiolaisten pistämisestä pellolle. ” Ainakin tuo pellolle paneminen lisäisi työmahdollisuuksia kirkon virkaan opiskelleille, kun mm toistasataa pappia ja vielä useampi kanttori saisi samalla kenkää. Yhden vuoden kirkostaeroamiskiintiökin tulisi samalla täyteen pelkästään lestadiolaisten pellolle panemisella eli kirkosta erottamisella, jota kaiketi tarkoitettiin. Ainakin vapaa-ajattelijat olisivat mielissään. Vai tarkoittaako VM ehkä samanlaista pellolle panemista kuin kulttuurivallankumouksessa Kiinassa, eli konkreettisesti oppineitten ja ammattimiesten panemista pakolla maataloustöihin. Perhonkin seurakunnan korkea kirkkoon kuulumisen prosentti muuttuisi tuolla tempulla kerralla yhdeksi surkeimmista.
Suomen ev.lut kirkolla on kaksi todellisuutta: Pääkapunkiseudun todellisuus ja muu Suomi. Kirkkoa tahdotaan näemmä kehittää muun yhteiskunnan tavoin lähinnä pääkaupunkiseudun ehdoilla ja lähtökohdista käsin. Tutkimustulosten mukaan kirkkoon sitoutumisen aste, myös kirkkoon kuuluvien keskuudessa, on pääkaupunkiseudulla paljon alhaisempi kuin muualla Suomessa. Kyllä kirkosta mahdollisesti poispotkittavat ryhmät tulisivat toimeen ilman Suomen ev.lut kirkkoakin, järjestäytymällä omiksi uskontokunnikseen. Mutta tuleeko kirkko toimeen ilman noita liikkeitä ja ryhmiä – ja mitä tapahtuisi liikkeille itsellleen ev-lut kirkon ulkopuolella. Olen näistä syistä yhä kansankirkon kannattaja!
Ajatuskuvio tuntuu monilla menevän, että kirkko saavuttaa parhaiten maallistuneet ihmiset maallistumalla itse. Kirkon ongelmaksi nähdään sen uskonnollisuuteen viittavaa luonne, toisin sanoen se, että se on kirkko.
Monet muutkin kuin Vesa Mäki ovat ehdottaneet, että kirkon pitäisi aloittaa jäsenhankintakampanja puhdistuksella, ts. potkimalla ensiksi pois sen kaikkein uskollisimmat ja hiukan epäkorrektisti uskonnollisimmat jäsenet, jotka saattavat eroamistaan harkitsevaa urbaania ihmistä kiusallisesti muistuttaa kirkon uskonnollisesta luonteesta.
”En minäkään hyväksy “homojen syrjimistä.” Mutta sitä ei lopeteta kirkossa puhdistamalla sieltä kategorisesti yksi kerrallaan herätysliikeitä pois.”
Miten sinä vastaisit lapselleni, jonka opiskelutovereihin kuuluu homoja ja eri kulttuureista tulleita? Miten perustelisit hänelle sen, että kirkossa hyväksytään äänet, joilla pyritään rajoittamaan vähemmistöjen oikeuksia, tuomitsemaan heitä helvettiin ja alistamaan heitä syntisyydestä muistuttamalla?
Alkuperäinen aihe koski sitä, miksi kaupungeissa ei kuuluta kirkkoon. Minä yritin vastata siihen. Mielestäni siksi, että kaupungeissa vallitsee maaseutua voimakkaammin syrjimättömyyden ja yhdenvertaisuuden ajatus, joka on niin vahva, ettei sitä voi kumota uskonnollisilla argumenteilla, joille ei ole muita perusteita kuin usko niihin.
Jos kirkko tahtoo tavottaa kaupunkilaiset, sen täytyy luopua synnin käsitteestä, joka jaottelee ihmiset meihin ja muihin, ja ruveta käytännön toimiin ihmisten hädän helpottamiseksi. Uskonnolla kirkko ei tee mitään. Yleishumanistiseksi toimijaksi se sen sijaan voi vielä kasvaa.
Vesa Mäki :” Uskonnolla kirkko ei tee mitään. Yleishumanistiseksi toimijaksi se sen sijaan voi vielä kasva.”
On sanottu, että ihminen ei opi puhumaan, jos hänelle ei puhuta, eikä kävelemään, jos ei näe ympärillään käveleviä ihmisiä. Ihminen on maapallon ainoa ”laji”, jonka on mahdollista luopua lajityypillisestä ihmisyydestään ja muuttua julmemmaksi ja epäinhimillisemmäksi kuin mikään muu elollinen olento maan päällä.
Kirkon tärkein tehtävä on mielestäni estää ihmiskunnan vajoaminen täydelliseen epäinhimillisyyteen tuomalla ihmisten tietoisuuteen sanoma siitä ”valtakunnasta” , joka on ihmisen tietoisuuden ulottumattomissa ja hänen fyysisille aisteilleen näkymätön, mutta silti yhtä ikuisesti totta kuin matemaattiset yhtälöt.
Tämän vuoksi kirkkoa tarvitaan ja se ei mielestäni saa koskaan muuttua vain yhdeksi maallisen regimentin ”yleishumanistiseksi” osaksi.
VM: ”Jos kirkko tahtoo tavottaa kaupunkilaiset, sen täytyy luopua synnin käsitteestä, joka jaottelee ihmiset meihin ja muihin, ja ruveta käytännön toimiin ihmisten hädän helpottamiseksi. Uskonnolla kirkko ei tee mitään. Yleishumanistiseksi toimijaksi se sen sijaan voi vielä kasvaa.” Tässäpä se on tämänajan kirkollinen trendi sattuvasti tiivistettynä – kirkon perusteista eli Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta irtautunut humanismi. Tähän ei ole mitään lisättävää.
Yksi kirkon keskeisistä haasteista tänään on, miten se kirkastais omaa tunnustusperustustaan nykyajan ihmisten ymmärrettävälle kielelle varsinaista oppiaan muuttamatta.
Miten siis kertoa että Jumala on kaikkivaltija luojamme? Miten kertoa että vajavaisuus on meissä ihmisissä, ei Jumalassa? Miten kertoa, että Kristus kuoli puolestamme siksi, että me turmeltuneet ihmiset voisimme päästä takaisin Jumalan yhteyteen? Miten kertoa ylösnousemuksen ihmeestä? Miten kertoa Pyhästä Hengestä ja armonlahjoista?
Risto Korhonen :” Mitä lätkäjoukkueisiin tulee, olen elämäni aikana kannattanut useampaa. Siinä hommassa ei sitä paitsi ole sielun pelastus koskaan tullut esiin niin mikäs on vaihtaessa jos siltä tuntuu;)”
Ei niin, mutta jokin muu saattaa olla. Olemme olleet siitä onnellisia, että olemme saaneet viedä lapsenlapsemme katsomaan hänen elämänsä ensimmäistä jääkiekkomatsia Tampereen jäähalliin. Jään tapahtumat innostivat häntä valtavasti, ja kun huusin, että ”seepra ulos kentältä” tarkoittaen erotuomaria, lapsenlapsi määräsi minulle elämäni ensimmäisen ”jäähyn” sanoilla ”Ja nyt sinä lähdet jäähylle”.
Siinä sitä sitten istuttiin ”jäähyllä” epämääräinen aika erillisellä ”jäähypenkillä” ja siitä päästiin pois, kun oltiin luvattu, että ei enää koskaan huudeta kesken matsin erotuomarille, että ”seepra ulos kentältä”. 🙂
Suuria linjoja ajatellen Hesarin juttukokonaisuus oli hyvä analyysi luterilaisen kirkon kaksijakoisesta todellisuudesta. Siitä samoin kuin Ville Jalovaaralta puuttui kuitenkin yksi olennainen ulottuvuus.
Molemmat peilaavat kirkkoa menneen yhtenäiskulttuurin kehyksissä, siis ajassa jossa kirkon toimintaa tarkastellaan siitä näkökulmasta, miten ihmiset fyysisesti osallistuvat kirkon tilaisuuksiin. Kirkon työntekijät ovat siis olemassa edelleen sitä varten, että he tapaavat kirkon jäseniä face-to-face kirkkorakennuksen seinien sisällä.
Niin kauan kuin tämä toimintamalli toimii, on kaikki hyvin. Siitä kertoo pienten maaseutuseurakuntien alhaiset kirkosta eroamisen määrät – muuallakin kuin Raamattuvyöhykkeellä.
Kaupungeissa tilanne on kuitenkin toinen. Kuva kirkosta ja seurakunnan toiminnasta ei enää välity tutun papin viestinnästä kasvokkain ja kuten Ville toteaa, ei edes Tuomasmessu saa joukkoja liikkeelle
Yhä useammalle suomalaiselle kirkon kuva välittyy yhä useammin julkisuuden kautta. Tästä voisi poimia muutaman tilastoluvun kirkon nelivuotiskertomuksesta: kirkon itsensä päätoimintamuodoksi määrittelemä päiväjumalanpalvelus kerää yhtä pyhää kohden 50 849 seurakuntalaista. YLE:n televisiojumalapalveluksia seuraa jo keskimäärin 150 000 katsojaa. Radiojumalanpalvelusta kuuntelee keskimäärin 193 000-210 000 kuulijaa. Radion aamuhartauksiakin seuraa edelleen 150 000 kuuntelijaa – sekin kolminkertaisesti päiväjumalanpalvelukseen osallistuviin verrattuna.
Mutta luvut kasvavat aivan toiseen suuruusluokkaan, kun siirrytään nettiin ja someen. Kirkollisista verkkolehdistä Seurakuntalainen.fi sivustolla oli kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan jo 300 000 eri kävijää, Kotimaa24 sivustolla oli vuonna 2010 yli 800 000 eri kävijää.
Gallup Ecclesiatican mukaan vuonna 2011 erilaisilla uskontoon liittyvillä uutissivustoilla kävi jotenkin säännöllisesti lähes joka kymmenes eli yli puoli miljoonaa suomalaista vierailee uskontoon liittyvillä internetsivuilla vähintään joitakin kertoja kuukaudessa.
Kun tähän lisätään vielä Facebook, Twitter ja kaikki muu kirkon ympärillä pyörivä satunnainen mediajulkisuus – esimerkiksi juuri Hesarin tämän päiväinen juttu – niin ei kirkon tulevaisuuden kannalta olennaista enää olekaan Helsingin ja Pohjanmaan erilaiset toimintaympäristöt. Olennaista on se, minkälainen kuva kirkosta välittyy julkisuudessa.
Ja olennaista on se, keitä ovat ne jotka kirkon ääntä käyttävät tai ovat kirkon äänen itselleen omineet. Ja rakentavat tosia tai vääriä mielikuvia kirkosta ihmisten mieliin.
Tämän miettimisessä pitäisi nyt olla kirkon strategian painopiste. Ja sen pohdinnassa, miksi kirkko ei vain ole osannut viestittää enää aikoihin sitä, miksi se on olemassa ja missä se eroaa kaikista muista ihmisten mielenkiinnosta kilpailevista yhteisöistä ja seuroista. Siis aatetta kehiin.
Ilmoita asiaton kommentti