Kaupunki kirkon haasteena
Helsingin Sanomat nosti tänään sunnuntaiartikkelissaan esille maassamme valitsevat huomattavat paikalliset erot kirkkoon kuulumisessa. Kehitys on tiedetty pitkään, mutta kirkon näkökulmasta ratkaisumalleja siihen on ollut vaikea löytää. Kaupungistuminen on ollut Suomessa haaste kirkolle jo kohta parinsadan vuoden ajan.
Kristinuskon varhaisen leviämisen kannalta avainasemassa olivat kaupungit. Kaupunkeihin uutta uskoa levittävät saarnaajat tulivat Rooman valtakunnan maantieverkostoa hyödyntäen ja niistä käsin kristinusko levisi ensimmäisten vuosisatojen aikana Rooman valtakunnan eri osiin. Kaupungit pysyivät maaseudun keskellä piispanistuinten sijaintipaikkoina kirkoille merkittävinä tukikohtina vuosisatojen ajan.
Ranskan vallankumous 1789 ja 1800-luvun teollistuminen kuitenkin haastoivat kristinuskon aseman. Kaupungit kääntyivät kirkoille haasteeksi, kun taas maaseutu voitiin nähdä perinteisen uskonnollisuuden tukialueena. Kaupunkien yliopistoissa syntyi uusia uskonoppeja haastavia tutkimuksia ja niiden kirjapainoista käsin ne myös levisivät ympäristöön. Kautta Euroopan tapahtunut ihmisten joukkovaellus maalta kaupunkeihin työn perässä muutti vuosisataisen elämän perinteet ja alkoi horjuttaa kirkkojen yhteiskunnallista asemaa.
Suomen kaupungistuminen ja kirkko
Suomessa oli aina 1800-luvun puoliväliin asti vallalla vahva luterilainen yhtenäiskulttuuri. Vuosikymmenen puolivälissä kuitenkin niin uudet ideologiat kuin urbanisaatio saapuivat tänne. Helsingin kasvua kuvaa se, että kun vuonna 1870 kaupungissa oli 28 500 asukasta, kolmekymmentä vuotta myöhemmin heitä oli jo 79 000. Tänään yli 600 000. Kirkko ei ollut täällä kasvuun sen paremmin varautunut kuin muuallakaan Euroopassa. Helsingin Kaupunkilähetyksen (vuodesta 2005 HelsinkiMissio) kaltaisen yhdistyksen kautta kirkko etsi vähitellen uusi tapoja kohdata ihmisiä uusissa olosuhteissa. Toisen maailmansodan jälkeen kirkon merkittävämmäksi haasteeksi nähtiin suhde teollisuustyöväestöön, joita yritettiin lähestyä muun muassa työpaikkapappitoiminnan kautta. Viime vuosikymmeninä kirkon työväenkysymyksestä ei ole juuri enää puhuttu, vaikka viimeaikainen kirkosta vieraantuminen on saman ilmiön seurausta.
Tilanahtaudesta tilaväljyyteen
Helsingin kasvaessa 1800-luvun lopulla kirkkoja oli niin vähän, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet nykyisessä Tuomiokirkossa ja Vanhassa kirkossa järjestettyihin jumalanpalveluksiin. Toisen maailmansodan jälkeen kirkkoja ja seurakuntakeskuksia nousi jokaiseen Helsingin kaupunginosaan. Tilakysymys ratkesi, mutta nyt ongelmaksi muodostui se, että vain muutama prosentti seurakunnasta osallistui säännöllisesti toimintaan. Helsingissä virisi 1980-luvun loppupuolella suunnitelmia vaihtoehtoisen jumalanpalvelustoiminnan aloittamisesta. Tunnetuin ja edelleen joka sunnuntai monia satoja kaupunkilaisia tavoittava on Helsingin Agricolan kirkossa järjestettävä Tuomasmessu. Suosiostaan huolimatta messu ei kuitenkaan ole levinnyt kirkossa valtavirran toimintamuodoksi.
Suomi on todellakin, kuten Helsingin Sanomien artikkelista kävi ilmi, suhteessa kirkon jäsenyyteen varsin jakautunut maa. Tämän vuoksi kirkon olisi todellakin, kuten artikkelissa viitataan, syytä pikaisesti harkita siirtymistä alueellisiin strategioihin ja myös toiminnan käytännön tasolla ottaa nykyistä huomattavasti enemmän huomioon se, että Helsingin ja Pohjanmaan toimintaympäristöt ovat kirkolle erilaisia. Tämä on asia, josta nyt seurakuntavaalivuotena on hyvä käydä laajempaa keskustelua.
71 kommenttia
Yhteiskuntaa odottavat suuret muutokset samalla kun talous mataa alhaalla, eikä velkaa voida enää lisätä hyvinvoinnin säilyttämiseksi. Tai kun Euroopan turvallisuustilanne tai ympäristön tila heikkenevät. Nämä asiat ovat jo nyt ilmeisiä, mutta kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta tuntuu julkisuudessa olevan suurin oikeudenmukaisuuskysymys ja peruste kirkon jäsenyydelle tai erolle. Eikö kirkolta ja uskolta odoteta elämän perustan vakautta samalla kun turvallisuuden perusteet maailmassa horjuva? Kristinuskon perusasioihin keskittyvä kirkko vetää kyllä puoleensa, niin kuin nähtiin 20 v sitten Neuvostoliiton romahdettua Baltiassa, Puolassa, Venäjällä.
Minua kummastuttaa, että juuri he, jotka eivät usko, eivätkä omien sanojensa mukaan tarvitsisi ikinä pappia tai kirkkoa mihinkään, ovat innokkaimpia kertomaan meille uskoville, mitä meidän tulee ajatella ja tehdä kirkossamme?
Jos minua ei jaskaakaan kiinnosta kyykänlyönti, niin miksi ihmeessä minun pitäisi haukkana seurata kyykkäkeskusteluita, saati ryhtyä kommentoimaan ja opettamaan asiaan vihkiytyneitä ja siitä pitäviä. Ihanko vain omaa yleistä ylemmyyttäni?
”Jos minua ei jaskaakaan kiinnosta kyykänlyönti, niin miksi ihmeessä minun pitäisi haukkana seurata kyykkäkeskusteluita”
Kirkon tapauksessa siksi, että kirkko elää yhteiskunnasta. Jos kirkon pitäisi tulla toimeen omillaan, eikä se ujuttaisi lonkeroitaan esimerkiksi kouluihin, olisin paljon vähemmän kiinnostunut kirkon toiminnasta.
Nyt kirkko yrittää imeä veronmaksajilta ja yhteiskunnan rakenteista edut, mutta samalla määrätä, kuinka ihmisten tulee elää ja millainen on hyvä ihminen.
Aarnio: ”Kirkon ääni tänään on olematon verrattuna siihen, mitä ohjeistusta medioista saat siitä, miten tulee elää ja millainen on hyvä ihminen.”
No onneksi kirkon ääni alkaa jo nykyään olla vain kalpea kaiku kansan korvissa. Ei siitä niin kauaa ole kun kirkko oli päällepäsmärinä kaikessa mitä ihmiset tekivät. Ja ellei rahvas ollut tottelevaista, niin helvetin tulisiin järviin pääsi kuoltuaan ikuisiksi ajoiksi uimaan.
Ei siitä ole kuin vähän toistasataa vuotta kun helvetillä pelottelu meni vielä täydestä kansan syviin riveihin.
Onneksi kehitys kehittyy ja sivistys sivistyy.
Mikkelin piispa Seppo Häkkinen antoi paimenkirjeensä nimeksi ”Rohkeasti luterilainen.”
Se ehkä sopisi teemaksi koko kirkolle. Kirkon pitää ennen muuta toteuttaa uskonnollista tehtäväänsä. Uskonnollisten näkökohtien tulee olla niitä, jotka määräävät kirkossa.
Risto Korhonen kokee, että ei tarvitse pastoria, tai kirkkoa mihinkään. Nyt tai koskaan. Se on aivan oikein. Mutta jos sattuu joskus tarvitsemaan, tulee kirkon olla uskonnollisesti valmiina ottamaan vastaan.
Jos tai kun, koko maa huomioiden keskimääräinen kirkkoonkuulumis% laskee yhden prosentin vuosivauhtia, niin so what. Hengellisestä tehtävästä, opista ja uskosta ei tule tippaakaan tinkiä, mutta muutoin kustannusrakenne luonnollisesti tulee saattaa alenevaa jäsenkehitystä vastaavaksi, mikä tietää ajankanssa tuhansien virkojen lakkauttamista, runsaita irtisanomisia jne…Mutta minkäs teet, sellainen on ajan riento.
Ilmoita asiaton kommentti