Tapahtui viime viikon tiistaina Alpeilla: Lentoperämies ohjasi matkustajakoneen tahallaan päin vuorta. Ohjaamon ulkopuolelle houkuteltu lentokapteeni teki kaikkensa päästäkseen takaisin sisään. Turhaan. Viimeisenä ns. mustan laatikon äänitteeltä kuului vain kauhunhuutoja.

Kyseessä ei ollut terroriteko eikä konevika. Koneen ohjaamossa yksin ollut lentoperämies kärsi mielenterveysongelmista, jotka näkyivät mm. ongelmina ihmissuhteissa.  Hänet oli turmapäivänä määrätty sairauslomalle. Lentämistä pakkomielteisesti ihannoiva kontrollifriikki oli aikoinaan ollut hyllytettynä jo lentäjäkoulutusaikoinaan. Jos mies jollakin käsittämättömällä tavalla olikin onnistunut pimittämään terveystietonsa työnantajaltaan, niin alkanut näön heikkeneminen olisi joka tapauksessa tehnyt lopun miehen urasta lentäjänä. Se olisi ollut hänelle katastrofi, suoranainen maailmanloppu.

Entiselle tyttöystävälleen mies oli sanonut aikovansa vielä joskus tehdä jotakin sellaista, mistä hänet tullaan muistamaan.  Ja hän toteutti aikeensa. Tosin hänen nimeään ei nyt ihailla vaan sitä kirotaan. Veihän hän julmalla tempauksellaan ennenaikaiseen kuolemaan 149 muutakin ihmistä.

* * * * * * *

150 ihmisestä vain yksi tiesi, että tuosta tiistaipäivästä tulisi hänen kuolinpäivänsä. Muille se tuli täytenä yllätyksenä. Lentokapteeni yritti murtautua ohjaamoon turvaoven läpi. Hän mahtoi matkustamon puolella olla ainoa, joka pystyi toimimaan. Mahdollisesti muut lamautuivat pelosta, kaikki eivät todennäköisesti kyenneet edes huutamaan. Luulen kuitenkin, että he kaikki tajusivat, että tämä elämä on nyt tässä. Kuinka moni mahtoi rukoilla hädässään: ”Herra, armahda! Ota meidät vastaan!” Uskon, että Jumalan nimen huutajia oli tuossa tilanteessa enemmän kuin hänen nimensä kiroajia…

* * * * * * *

Oletko, lukijani, koskaan pysähtynyt miettimään, että kerran sinunkin aikasi loppuu? Meidän kaikkien on kerran lähdettävä, ei tänne kukaan jää. Oletko jo varautunut ajatukseen? Kaikille meille on mitattu tietty elinaika. Meille on annettu määräaika, jota emme voi ylittää. Alittaminen on kuitenkin mahdollista.

* * * * * * *

Ahdistus on äärellisen tiedostamista. Teologi Paul Tillichin mukaan ihminen on aina, tietäen tai tietämättään, ahdistunut siksi, että hänen on kuoltava. Ei-oleminen on joka hetki läsnä hänen olemassaolossaan. Olemassaolon epävarmuus uhkaa häntä joka puolelta. Kärsimys, onnettomuudet, sairaus, yhteyden katkeaminen luontoon ja ihmisiin, yksinäisyys, turvattomuus, heikkous ja erehtyminen ovat aina lähellä. Lopulta kuoleman pelko muuttuu kuoleman todellisuudeksi.

* * * * * * *

Kuolemansa edellä Jeesus oli hyvin ahdistunut: ”Suuressa tuskassaan Jeesus rukoili yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin” (Lk. 22:44).

Kuolemansa hetkellä Jeesus huusi ristillä kovalla äänellä: ” Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” (Lk. 23:36).

Annetaan Tillichin jatkaa: ”Kaikki tämä ihmisen on kestettävä ja hän jaksaa vain jumalallisen voiman avulla, joka on voittanut ei-olemisen ikuisiksi ajoiksi”. Hieman yksinkertaisemmin sanottuna: Kristus voitti kuoleman omalla kuolemallaan. Pitkääperjantaita seuraa aina pääsiäinen, jolloin meille julistetaan: ”Jeesus elää. Ja mekin saamme elää hänen voittonsa ansiosta. Kuolema on kristityille vain portti toiseen todellisuuteen, ovi, josta käydään Ylösnousseen luokse”.

* * * * * * *

Jos Jumala suo ja minä elän, lupaan jatkaa blogien kirjoittamista. Jos taas Jumala ei suo tai minä en elä, niin ei sekään mikään huono vaihtoehto ole. Kaikella kun on aikansa ja paikkansa tämän auringon alla.