Kätkössä olevaa minuutta etsimässä Paavo Kettusen opastuksella (kirja-arvio)

Emeritusprofessori Paavo Kettunen on käyttänyt korona-ajan viisaasti kirjoittamalla kirjan matkasta ihmisen sisimpään. Ihmisen itsetuntoa sekä hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen tarvetta käsittelevässä opuksessa tuodaan esiin myös Hengellisen minuuden käsite. Kyse on eksistentiaalisista eli ihmisenä olemisen peruskysymyksistä: Kuka minä olen, mistä tulen ja minne olen menossa?

Tämä kirja ei kerro täydellisestä elämästä, sillä ihmisen ei tarvitse olla täydellinen. Elämä maistuu parhaimmalta kenties silloin, kun koemme olevamme jokseenkin riittäviä ja kelpaavia. Tämä ei myöskään ole teos, joka pikaisesti hompsitaan kursorisesti läpi, vaan kansien välissä olevan tekstin äärelle on syytä pysähtyä, kirjoittajan kanssa keskusteltava, asioita märehdittävä.

Kettunen on pruukannut kirjoittaa 500-sivuisia kirjoja, mutta nyt hän päästää lukijansa sivumääräisesti paljon vähemmällä, ei kuitenkaan sisällön puolesta. Hän sanoo, että ”ihmisestä ei voi kirjoittaa kirjoittamatta Jumalasta. Eikä Jumalasta voi kirjoittaa kirjoittamatta ihmisestä. Eikä elämästä ja maailmasta voi puhua puhumatta noista edellisistä. Nämä kaikki teemat kietoutuvat pakosta toisiinsa”.

Kirjan sisällysluetteloon tutustuessani ajattelin, että luenpa ihan ensimmäiseksi, mitä Kettunen kirjan loppuosassa kirjoittaa kuolemasta ja kuolemisesta. Saatuani kirjan hyppysiini tajusin oitis, että eihän tätä opusta sittenkään kannata lukea kuin heprealaista kirjaa lopusta alkuun eikä varsinkaan oikealta vasemmalle. Liian vaikeaksi menee. Luin siis länsimaisittain. Ja yllätyin iloisesti tuttuutta.

1970-luvun lopulla tein graduni elämänkysymysten käsittelystä radion hartausohjelmissa. Kyse oli samoista ns. perimmäisistä kysymyksistä Kuka-Mistä-Minne, joita Paavo Kettunenkin käsittelee. Hauskalta tuntui huomata, että kirjoittaja viittaa eksistentiaalikysymyksissä samaan teologiin kuin minäkin eli Paul Tillichiin. Oman tutkimukseni motoksi muodostui oheinen Tillich-sitaatti, joka mielestäni sopisi vaikkapa yhteenvedoksi Kettusen tekstille. Kas näin:

”Ahdistus on äärellisen tiedostamista. ihminen on aina, tietäen tai tietämättään, ahdistunut siksi, että hänen on kuoltava. Ei-oleminen on joka hetki läsnä hänen olemassaolossaan. Olemassaolon epävarmuus uhkaa häntä joka puolelta. Kärsimys, onnettomuudet, sairaus, yhteyden katkeaminen luontoon ja ihmisiin, yksinäisyys, turvattomuus, heikkous ja erehtyminen ovat aina lähellä. Lopulta kuoleman pelko muuttuu kuoleman todellisuudeksi. Kaikki tämä ihmisen on kestettävä ja hän jaksaa vain jumalallisen voiman avulla, joka on voittanut ei-olemisen ikuisiksi ajoiksi”. (Tillich 1958: The Theology of Pastoral Care)

Kettus-Paavon tekstissä kiehtoo eräänlainen sielunhoidollis-psykologis-teologinen ote, jossa tuon tuostakin käytetään suoraa konfrontaatiota (eli lukijan huomio kiinnitetään tiettyihin hänen käyttäytymisessään ja kokemuksissaan ilmeneviin yksityiskohtiin. Kyse ei tässä siis ole ristikuulustelusta, mitä tuo termi Konfrontaatio voi myös eri yhteydessä tarkoittaa).

Monien kiinnostavien aiheitten joukosta mielestäni tässä yhteydessä on syytä nostaa framille käsite Hengellinen häpeä. Onko tuttu juttu? Sillä tarkoitetaan Jumalalle kelpaamattomuuden kokemusta. Hätkähdin, kun luin oheisen tekstin, sillä mieleeni nousi kysymys, kuvataanko tässä kenties körttiläisyyttä:

”Sisimmässä oleva huonouden tunto viestittää koko ajan, etten täytä kristityn mittoja. Seurauksena voi olla vaatimattomammaksi tekeytyminen ja oman hengellisyyden vähättely. Kysymys on vaikeudesta tulla toimeen itsessä olevan hyvän ja nolatuksi tulemisen pelon kanssa.  Häpeätutkimuksessa ilmeni, että häpeästä kärsivä ei uskalla olla hyvä ja kelvollinen silloinkaan, kun siihen olisi aihetta. Hengellisessä elämässä tämä voi johtaa itsensä vähättelyyn kristittynä ja jopa kilpailuun siitä, kuka uskaltaa olla vähäisin ja mitättömin”.

Lempeästi mutta päättäväisesti Paavo K. saarnaa täydellisyysvaatimusta vastaan. Rajallisuuteen ja epätäydellisyyteen suostuminen tekee kipeää, mutta myös vapauttaa ja helpottaa, sillä kaikkeen ei tarvitse revetä, ei osata kaikkea, ei ehtiä kaikkea, ei jaksaa kaikkea eikä miellyttää kaikkia.

Ainoa asia, joka tässä kirjassa jäi minua häiritsemään, on opuksen kaksiosainen nimi. Kuka minä todella olen? Oliko tämä kenties mahdollinen otsikko suunnitellulle 500-sivuiselle tiiliskivelle, joka ei sitten 200-sivuiselle kirjalle olekaan enää niin luonteva? Oma mieleni palaa taas 1970-luvulle, jolloin rippikoululaisena, seurakuntanuorena, teologian opiskelijana ja viimein valmiina pappina huomasin kovastikin pohtineeni omaa identiteettiäni ja kipuilleeni eksistentiaalisten kysymysten kanssa. Tuntui, että tuolla vuosikymmenellä se oli jotenkin IN. Seuraavat vuosikymmenet toivat sitten jo muassaan uudenlaiset kysymyksenasettelut.

Varsinaisesti innostuin kirjan alaotsikosta: Kätkössä olevaa minuutta etsimässä. Mielestäni se olisi riittänyt nimeksi koko kirjalle, se sopii tavattoman hyvin tähän erikoiseen aikaan, jota nyt elämme: Moni asia, pallo ja ihminen tuntuu olevan ihan hukassa. Koronapandemia on opettanut, että ei kaikki käy niin kuin haaveillaan tai päätetään. Toisaalta eksistentiaalinen ahdistus voi parhaimmillaan olla kuin ystävä, joka auttaa kysymään sitä, mitä elämässä tulisi muuttaa.

Omassa kirjahyllyssäni on monia salaperäisiä kirjoja, vaikka mistään salatieteistä ei olekaan kysymys. Löytyy Rakkauden salattua viisautta, Pyhän salaisuutta ja Matkallaolon mysteeriä. Puhutaan myös salatusta Jumalasta. Eikä elämäkään ole ongelma, joka pitää ratkaista, vaan salaisuus, joka vähä vähältä paljastuu, salaperäisyyden verho avautuu, mutta vähitellen, ei väkipakolla.

Enempää en tästä mainiosta kirjasta tässä yhteydessä teille paljasta. Lukekaa ihan ite!

 

Paavo Kettunen: KUKA MINÄ TODELLA OLEN? Kätkössä olevaa minuutta etsimässä. Kuvat: Eeva-Kaisa Rossi. 218 sivua. Väyläkirjat 2021.

 

19 kommenttia

  • Sori. Olen ollut henkisesti laiskalla päällä enkä ole sen tähden kirjoittanut blogeja pitkään aikaan. Toisaalta ei ole ollut erityistä syytä kirjoittaakaan. Vaan nyt tästä käsillä olevasta kirjasta innostuin sen verran paljon, että oli ihan pakko kirjoittaa nämä rivit tänne. Tutkin kirjaa ihan suurennuslasin kanssa, en löytääkseni siitä virheitä, vaan kun se heikon näköni takia oli välttämätöntä. Hidastahan eteneminen oli, etenkin kun tuon tuostakin piti ns. keskustella kirjoittajan kanssa.

    Mutta jos olenkin ollut henkisesti laiska, niin puolustuksekseni kerron, että olen osallistunut puoli vuotta kestävään kävelykilometrikisaan. Kisaa on jäljellä enää kaksi viikkoa, minulla plakkarissani 1100 käveltyä kilometriä. Ja kenkäkaapissa pohjistaan hajonneet lenkkarit.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Huh. Olipa hyvä huomata, ettei rovasti ole kokonaan poistunut kanavalta.

      Lainauksen asiaan törmää hengellisessä keskustelussa usein: ”Sisimmässä oleva huonouden tunto viestittää koko ajan, etten täytä kristityn mittoja.”

      Olisiko siinä kyse juuri tuosta asiasta jota Luther usein piti esillä. Kristityn mielessä tulee olla tärkeällä sijalla nuo ”kristityn mitat”. Niitä vain ei saa päästää ollenkaan omaatuntoa rasittamaan. Sinne omantunnon tasolle, kun nuo vaatimukset pääsee, niin häpeä on ensimmäinen tunne joka siitä virheestä tulee.

      Häpeä on tunne, jota on vaikea tunnistaa häpeäksi. Se on liian kipeä tunne. Sen tunnistamisen eteen rakennetaan jos jonkinlaisia esteitä. Nämä esteen sitten vuorostaan estävät myös Kristuksen vapauttavan evankeliumin työ sydämessä. Este voi olla vaikkapa kovempi yritys. Niin kauan kuin häpeä on liikkeellepaneva voima, niin yritys ei tuota tietenkään toivottua tulosta. Vain evankeliumin ilosanoma voi poistaa häpeän. Onhan Kristus jo täyttänyt kristityn mitan meidän puolestamme.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Jep, häpeä liittyy huonoon itsetuntoon. Keskeinen kysymys on, kelpaanko minä mihinkään tai kenellekään. Häpeävän sisäinen ääni soimaa: Sinä et kelpaa yhtikäs mihinkään, olet täysin kelvoton!

      Sen sijaan syyllisyyttä kokevan kysymys kuuluu: Mitä pahaa minä olen tehnyt?

      Syyllisyys ja häpeä ovat eri asioita, mutta ne limittyvät keskenään niin, että ihmisellä on syyllisyydentunteita, mutta hän itse on häpeissään.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Kun riisuu kaikki ne vaatteet joita yllensä on kietonut tai muut ovat lahjoittaneet, kuten koulutus, todistukset, tittelit, arvoasemat, aikaansaannokset , ansiomerkit, aatteet ja muut filosofiat ja uskomukset, niin siellä se paljas itse on olemassa. Ja mitä enemmän niitä pukuja on päällensä pukenut, sitä kylmenpi on riisuttuna.

    Helpompi se on sen, joka on jo kylmään tottunut.

    Apokryfikirjassa opetuslapset kysyvät Jeesukselta, että milloin sinä näytät meille Ihmisen pojan. Jeesus vastaa: ’Kun te riisutte vaatteenne ja poljette ne jalkoihinne, ettekä enää häpeä, silloin te näette Ihmisen pojan.’

    Joka tarkoittanee, ei ihan sitä mitä minä kerroin vaan liittyen aikansa siveellisyyskäsityksiin, alastomuuden häpeään, piti pukeutua mahdollisimman peittävästi. Daavidista ei olisi saanut tehdä alastonpatsasta. Kreikkalainen ihanne oli alaston miesvartalo.

    On meillä vieläkin jäljellä alastomuuden häpeää ja myös tuomitsemista vähäpukeisuudesta ja sen tarkoitus on aikaansaada mitättömyyden ja häpeäntunne tuomitussa.

    Tämä ihmisestä ja häpeästä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tarja: Joo, kaksi alastomuuteen liittyvää Raamatunkohtaa tulee hakematta mieleen, ensin Eeden, sitten Golgata. Syntiinlankeemuksen jälkeen Aatami ja Eeva vasta hoksasivat olevansa nakuja. Tuli häpeä ja tarve peitellä itseään. Hieno vertauskuva hengellisestä häpeästä.

      Ristille lyödyt rikolliset olivat pelotteena julmaa näytelmää seuraamaan saapuneille ihmisille. Lisäksi ristiinnaulitut haluttiin häväistä viemällä heiltä oikeus edes rihmankiertämään. Alastonhan Jeesuskin siinä ryöväreitten keskellä oli, vaikka myöhemmin taiteilijat ovatkin häveliäisyyssyistä tauluihin ja krusifikseihin pukeneet hänen ylleen lannevaatteen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    ”Ihmisenä olemiseen kuuluu väistämättä ahdistus. Kaikista elollisista olennoista vain ihminen voi tuntea ahdistusta. Ihminen elää ajassa, mutta kuuluu myös ikuisuuteen ja ikuisuus muistuttaa olemassaolostaan ahdistuksena.” Sören Kierkegaard.

    Häpeää on pahaa ja hyvää. Jos ihminen häpeää omaa itseään, se on pahaa. Kun ihminen häpeää pahoja tekojaan, se on hyvää. Häpeä pahoista teoista saa miettimään tekemisiään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Heinilä sanoo:

    Hannu, kiitos kirjaesittelystä. Tärkeä aihe. Oliko kirjassa ripistä?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Juha: Joitakin kultaomenia hopeamaljassa tarjoiltiin ripistäkin. Paavo selvitti monia käsitteellisiä epäselvyyksiä. Rippiin liittyi mm. tämä:”On tärkeää tehdä ero anteeksiantamuksen ja armon välillä. Anteeksi annetaan jotakin, asia, väärät teot ja rikkomukset. Ihmisen olemusta ei pidä antaa anteeksi. Armo sen sijaan merkitsee juuri tuon ihmisen rakastamista. Koko ihminen armahdetaan”.

      Eli rippihän tepsii vain ns. terveeseen syyllisyyteen. Olen minäkin seurakunnan rippihuoneessa sen verran rippipappina aikaani viettänyt, että olen kohdannut ihmisiä, jotka yrittävät pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan. Eihän meiltä keneltäkään ole kysytty mahdollista haluamme syntyä tähän maailmaan.

      Minun tulkintani mukaan olemme siis syyttömiä täällä oloomme. Jos tämä on jonkun syytä, niin Jumalan, joka TAHTOI sinun elämäsi ja minun elämäni. Kupletin juoneen ei kuulu, että me kärvistelisimme läpi elämämme hirveänkauheankamalissa synnintuskissa vaan eläisimme armahdettuina syntisinä iloisin ja vapain sydämin, iloksi lähimmäisillemme ja kunniaksi Jumalalle.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Minä häpeän kristiuskoa ja Lutheria, ihmettelen sitä, että muut eivät näe asiaa samalla tavalla ja siksi pitää tuntea vielä myötähäpeää, eli toietn puolesta.

    Pahinta rasismia mitä olla voi ja siihen meidät on kasvatettu. Häpeän vielä kasvatustakin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Olli Seppälä sanoo:

    Olen lukenut myös kirjan. Osin se kertaa Paavo Kettusen aiempaa tuotantoa hengllisestä häpeästä, mutta nostaa esiin uuden käsitteen: hengellinen minuus. Siitä innostuunena tein Kettusen haastattelun. Se ilmestyy Kotimaa Pro:ssa parin viikon päästä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Nyt oli kese minuuden , siis tässä tapauksessa oletetun todellisemman minuuden, löytämisestä eikä vain jonkun vaikean tunteen hallitsemisesta.

    Tällaista minuuden on kautta aikojen oletettu olevan jossain sielunelämän pohjakätköissä. Tämä tuskin pitää paikkansa vaan se minä joka tällä hetkellä olemme on seurausta pitkästä elämänmittaisesta kehityksestä niillä aineksilla mitä biologinen perintö maustettuna niillä samaistuksilla mitä se kulttuuri missä elämme, tekee mahdolliseksi.

    Se mikä kummittelee ihmettelynä siitä että voisinko olla jotain muuta johtuu siitä että niin monta nuoruuden kehitysteemaa jäi kokeilematta. Esimerkiksi monella on toive tulla kirjailijaksi, seikkailijaksi, tiedenaiseksi, muusikoksi, rokkitähdeksi, veneenrakentajaksi, akateemikoksi, poliisiksi tai sotilaaksi ja miksi tahansa mihin toiveajattelu ja/tai kyvyt viittaavat. Erityisen kipeää tekee se että jos on selviä taitoja ja kykyjä mutta ei mahdollisuutta kehittää niitä , niin siitä voi jäädä elämän mittainen tunne siitä että on väärällä paikalla elämässä.

    Salaisen minuuden löytäminen on toiveajattelua siitä että voisi vihdoinkin elää tähän asti elämätöntä elämää. Jotkut muuttavat elämän suuntaa keski-iässä ja lehdet kirjoittavat siitä, mutta valta osa joutuu sopeutumaan omaan elämäänsä ja haikailla ei toteutettuja elämän vaihotehtoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Olen ihan tyytyväinen siihen etten ole joku muu, kuin mitä olen. Ehkä tuo tyytyväisyys on juuri sitä oman minuuden löytämistä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Se ettei ole joku, antaa hyvän suojan silloin, kun joku toinen kysyy: ”mikä sinä Pekka Pesonen luulet olevasi?” Silloin tuollaiset syytökset valuvat kuin vesi hanhen selästä. Jos olisin tai luulisin olevani joku, niin tuo syytös voisi sattua pahasti.

      Välillä on ihan parasta seuraa olla vain itsensä kanssa. Se kokemus on ihan parasta jossain korven kätköissä. Nyt kun on eläkeläinen , niin en tarvitse titteliä. Joku kertoi minulle siitä, miten pelkäsi jäädä eläkkeelle, kun ei sitten voisi olla enää joku.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Onko siis minuuden etsiminen minän tunnemaailmaan tutustumista? Jotkut eivät taida oikein haluta tutustua tunteisiinsa , jotta tietäisivät kuka oikeasti on. Eletään vaikka noiden roolien kautta, joita Markku tuossa luetteli. Pysytellään siellä roolin takana. Haluamatta kohdata omaa minuutta. Pidetään yllä naamaria, jotta kukaan ei voi haavoittaa pahasti. Samalla minä jää tuntemattomaksi myös itselle. Parisuhteessa se voi olla kohtalokasta. Työroolin kadotessa voi minuus olla pahasti hukassa. Miten siinä tilanteessa kykenee kohtaamaan toista, joka myös on elänyt oman naamarinsa takana.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka, tunnetko ns. Joharin ikkunan? Se on kelpo työkalu itsetuntemuskysymyksissä. Laitan tähän linkin siihen, miten asia koulun ysiluokkalaisille havainnollisesti esitetään:

      https://peda.net/id/79fac03ee

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Kiitos linkistä Hannu. Aina voi oppia uutta siitäkin minkä jo aikoja sitten on muka oppinut. Löysin linkistä tuon:

    ” Voit kehittää itsetuntemustasi sekä muiden ihmisten välistä viestintää ja vuorovaikutusta suurentamalla Avoin-ruutua. Onnistut tässä, kun käytät kahta strategiaa: kerrot itsestäsi muille ja suhtaudut muiden antamaan palautteeseen myönteisesti. Kehityt itse ihmisenä ja hallitset paremmin omia tarpeitasi sekä kehität vuorovaikutustasi toisten kanssa.”

    Tähän blogaaminen on mainio väline.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Nonni, nyt kun tämän blogin suhteen ei enää vähään aikaan ole tapahtunut mitään, niin rohkenen infota niitä, jotka eivät tiedä mitään Väyläkirjoista. Toivottavasti tämä tieto ei lisää ainakaan tuskaa. 😎 Historian lisäksi oheisesta katalogista näkee, ettei Paavo Kettusen kirja suinkaan ole ainoa ko. kustantamon kiintoisa opus.

    https://www.vaylakirjat.fi/

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121