Vaikka holokaustin aikalaiset ovat yhä keskuudessamme siltikin holokaustin tapahtumat -ainakin meistä suurimmalle osalle- tapahtuivat kauan ennen omaa syntymäämme. Siksi on mahdollista puhua holokaustista samanaikaisesti oman aikamme kollektiivisena kokemuksena ja historian tapahtumana. Näin ei suinkaan ole laita Ruandan kansanmurhan kohdalla. Vaikka olin kieltämättä nuori, kun tuo kansanmurha tapahtui, muistan sen silti selkeästi oman aikani tapahtumana. Televisiossa kerrottiin 1994 reaaliajassa Afrikassa tapahtuvasta kansanmurhasta.

Joitakin vuosia kului ennen kuin ruandalaiset nuoret saapuivat Jad Vashemiin, Vainojen museoon Jerusalemiin. Heidän tarkoituksenaan oli oppia juutalaisen kansanmurhan muiston käsittelystä heidän omaa tilannettaan varten. Ruandalaiset ymmärsivät varhain, että oli tapahtunut kansallinen tragedia, johon tulisi vastata ja joka tulisi muistaa. Jad Vashem oli heille instituutio, jonka keinoilla opettaminen tapahtuisi kaikkein selkeimmin. Kun kansanmurha on tuoreessa muistissa ja ihmiset sen molemmilta puolilta elävät edelleen rinnakkain kyseessä on haaste.

Pääsin äskettäin vieraaksi Kigaliin Ruandaan erääseen konferenssiin. Kerroin tapahtuman järjestäjille jo ennakolta, että minun olisi vierailtava kansanmurhan museossa ja tavattava sen johtajia. Itse asiassa tästä tuli minulle jo varhain matkan varsinainen päämäärä.

Mikään akateeminen tietous ei kuitenkaan valmistanut tragedian kohtaamiseen.

Ne asiat, jotka nousivat mielessäni vakavan tutkiskelun kohteiksi olivatkin aivan eri asioita kuin olisin itse kuvitellut ennen matkaani.

Tiedossa oli toki, että Belgian siirtomaavalta aloitti kansanmurhaan johtaneen rasistisen kehityksen kahden heimon välillä. Mutta suoranainen pahuus ja vihan lietsominen, no, sitä oli vain vaikea ajatella oikeassa mittakaavassa. Entä sitten Ranskan valtio, joka lainasi hutuille rahaa, joilla kansanmurhaan tarvittavia aseita voitiin ostaa. Ranskan oli monin eri tavoin hutu-mielinen järkyttävien tapahtumien aikana. Ja sitten on tietysti YK, joka sen oman komentajan kenraali Romeo Dallairen vetoomuksista huolimatta kielsi häntä toimimasta kansanmurhan estämiseksi. Vuosien kuluttua syyllisyyttä tuntenut Dallaire kirjoitti kirjan, jossa sanoo, että vain 5000 miestä olisi riittänyt auttamaan häntä lopettamaan kansanmurhan alkuunsa. Kirja on kauhistuttavaa luettavaa juuri siksi, että siinä kuulee Dallairen vetoavan äänen ja sitten New Yorkista tulevan vastauksen. Yksikään YK:n jäsenvaltio ei halunnut puuttua kansanmurhaan, vaikka vuoden 1948 kansanmurha -sopimus velvoittaa allekirjoittajansa lopettamaan kansamurhat tarvittaessa voimakeinoin.

Olen opettanut paljon holokaustista ja aina todennut, että ympärillä olevien ihmisten hiljaisuus teki sen mahdolliseksi. Entä sitten Ruanda, joka hiljaisuuden kannalta oli vielä pahempi koska se tapahtui nykyaikaisen tiedotuksen aikakaudella. Muistan sen itsekin. Tuloksena olivat ne noin 250 000 kuollutta joiden haudan päälle Kigalin kansanmurhan museo on rakennettu. Heidän lisäkseen monet muut uhrit ovat joukkohaudoissa eri puolilla maata.

Totta kai itkin viimeistään siinä huoneessa, jonne eri kokoisia pääkalloja oli koottu himmeästi valaistuun vitriiniin.

Tällainen paikka herättää epätoivon ja surun ja vihan tunteita. Tässä tapauksessa luulen, että ainoastaan jälkimmäinen on oikea tunne.