Kaivoa täyttämässä kirkolla

Törmäsin zen-sananlaskuun siitä, että jos on kiire, kannattaa istua 20 minuuttia luonnossa, ja jos oikein kiire, niin sitten tunti.
Tämän suuntaisissa mietteissä suuntasin kirkolle rukoushetkeen. Kun työn ja muun elämän tohinat tuntuvat erityisesti vievän mukanaan, kannattaa pysäköidä itsensä hetkeksi.

Rukoushetkessä luettiin Mooseksen kirjan kohta, jossa puhuttiin Elimin virkistävistä vesilähteistä.

Askel kulki kevyesti kotiin pimeässä sadeilmassa kengät kopisten märkää asfalttia vasten. Tunnelmallinen kaupunki ja mielessä oli taas kaikkea ihan tavallista hyvää. Tai ei ehkä niin tavallista. Onhan se kuitenkin varsin ainutlaatuista, että saa asua kaupungissa, jossa on tarjolla monimuotoista hartauselämää. Toisaalta tässä vähenevien jäsenlukujen kaupungissa alkaa olla myös aika ainutlaatuista olla ikäiseni aikuinen, joka käy kirkossa.

Vaihdoin viime talvena työpaikkaa “maallisen puolen” ammattiini. Muutos arkielämään oli iso. Sitä ennen työskentelin pappina Pipliaseuran työssä, jossa kiertelin ympäri Suomea seurakunnissa. Osallistuminen kirkon elämään oli jokaviikkoista. Nyt teen satunnaisesti papin työtä toimituksissa, mutta hartauselämä jää helposti omaksi asiaksi.

Vaikka olisi kirkon työntekijän koulutus, mutta tekee työkseen jotain muuta, eikä kalenterissa olekaan “luontaisetuna” jatkuvasti hartauksia, bibliodraamaa, messuja ja rukoushetkiä, yhteys seurakuntaan voi helposti ohentua. Elämässä on kaikkea muuta, eivätkä kirkolliset perinteet useinkaan ole läsnä arjen ympyröissä, kuten työpaikan lounaskeskusteluissa.

Ymmärrän myös heitä, joille kirkko instituutiona on tuottanut jonkin pettymyksen, minkä vuoksi ei huvita osallistua toimintaankaan. Yhtä ja toista toivetta ja visiota itsellänikin on vaikka kirkon hallintoon liittyen. On hyvä muistaa, että ytimeltään kirkko kuitenkin on rukoileva yhteisö ja kysyä itseltään, mitä tuollaisen yhteisön jäsenyys merkitsee ihan konkreettisesti. Yhteisessä kokoontumisessa on mielestäni aina jotain enemmän kuin itseohjautuvassa Raamatun lukemisessa tai virtuaalisessa jumalanpalveluksessa (nekin ovat hyviä).

Huomaan itsessäni muutoksia, kun säännöllinen yhteisöllinen hartauselämä jää vähemmälle. Tuttujen sanojen, eleiden ja symbolien jatkuvan toistamisen tauottua, niitä miettii taas uudella tavalla sitten kun taas tulevat kohdalle. Jo pelkästään kävely kirkolle ja kirkolta pois herättävät rutiinista poikkeavia ajatuksia: mitä oikeastaan teen täällä, menossa olemaan hiljaa? Aika säännöllisesti näen unta, jossa pidän rippikoulua ja palaan mielessäni yhteensä viiteentoista yhteisölliseen rippikoulukesääni. Eräänä aamuna tällaisen unen jälkeen luin lehdestä kaivosta, joka on tyhjentymässä pohjaveden madaltumisen vuoksi. Silloin tuli mieleen, että kirkolla käyminen ja “hengellisen kaivon” täyttäminen voisi olla hyvä idea.

Tätä muistellessa oli hauska huomata että tämän illan tekstiksi oli valikoitunut yksi monista veteen liittyvistä Raamatun kohdista.

 

 

5 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    Olla koko toiminen kirkon työntekijä on työntekijän omalle hengelliselle elämälle haastavaa,varsinkin jos joutuu itse jatkuvasti pitämään saarnoja eri hartaushetkissä. No, aina voi rutiinilla pitää vanhoja saarnoja niitä pikkuisen muokaten. Mutta sen alkuperäisen hengellisen oivalluksen on vaikea pysyä tuoreena tai hengissä usean toistamisen jälkeen. Tämä kuluttaa työntekijän omaa sielua.

    Ei niin .että sanominen loppuisi , mutta hengen elävyys voi palaa loppuun. Saarnoista tulee kuollutta puhetta. Burn out -sanan todellisessa mielessä on monen kirkollisen työntekijän kohtalo. Loppuun palaminen on hyvinkin seurausta ei työn paljouden vaan sen sisällöstä . Jokaisessa elävässä puheessa puhuja panee itsensä peliin ja sellaista ei voi jatkuvasti rankaisematta tehdä.

    Kirjoittajan tapaan, vasta seurakunnan töistä taukoa pitäen huomaa sen että hengellinen uudistuminen vaatii sellaista taukoa jossa itse ei ole vastuuasemassa.

    Moni joka on vaihtanut töitä , todistaa siitä että toipumiseen seinään ajoista ja palamisista voi viedä vuosikausia, jotkut eivät selviä siitä koskaan. Siksi sapattivuosi säännöllisin väliajoin aivan raamatullisin esikuvin voisi olla hyvää ennaltaehkäisevää huoltoa siitä ,että elämän kaivojen vedet eivät pääsisi loppumaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Ajattelen kaivoa lähteenä. Sellainenhan se oikeasti on. Molemmissa pohjavesi on sopivan korkealla ja siksi voimme ammentaa puhdasta vettä. Joskus lähde kuivaa ja silloin saatamme yrittää kuopia pohjalta vielä viimeisiä pisaroita. Näin toimien sotkemme lähteen. Emmekä saa siitä mitään hyötyä. Hengellisesti olen ajatellut silloin niin, että aika jona sain runsaasti ammentaa, oli erityinen Jumalan siunauksen aika. Silloin jään odottamaan sitä aikaa, jolloin Jumala tahtoo uudelleen kostuttaa maan ja saa lähteen uudelleen pulppuamaan. Runsaasti lähteen vesiä hörppiessäni olen tuudittautunut ajatukseen, että näin jatkuu aina. Kuivana aikana hengellistä elämää hoidan hyvin varovasti, jotten sotke lähteen pohjaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Hengelliseen elämään kuuluu pettymykset oleellisena osana. Niihin on hyvä varautua. Varsinkin työpaikkakiusatuksi joutuminen voi olla hyvin murskaava kokemus. Varsinkin jos itse ei ollenkaan tajua mistä oikeasti on kyse. On monia sairaita seurakuntia, joissa kipeitä asioita on pitkään tungettu maton alle. Uudelta tulijalta voi mennä pitkään, ennen kuin todellisuus paljastuu ja silloin voi jo olla myöhäistä. Joskus tilanne on niin vaikea, että muutto toiselle paikkakunnalle on välttämätöntä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jeesuksen antama seurakunnan päätehtävä ei ole hengellisen viihteen järjestäminen vakiouskoville, vaan evnakeliumin levittäminen. Tämä taas ei onnistu perinteisillä hartaudenpitorutiineilla ollenkaan, vaan vaatii aivan toisentasoisia markkinointi- ja vuorovaikutustaitoja. Ehkä siksi siksi kirkko ja seurakunnat ovat kin kuihtumassa, kun laiskanpulskeudessa ei enää vitsitä tehdä sitä työtä mitä pitäisi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Ei kaikki seurakunnat ole suinkaan kuihtumassa Veli-Jussi. Maailmalla on monia kukoistavia kirkkoja, joissa on kasvun meininki. Kirkot kotimaassakin vetää siellä, missä elävää sanaa on tarjolla. Siellä missä sana on vesitetty, niin siellä ei kirkot tietenkään täyty.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Minna Mannert
    Minna Mannert

    MATKALLA KIRKOLLE Helsinkiläinen pappi ja aktiivinen kansalainen. Jaan ajatuksia yhteiskunnasta ja kirkon merkityksestä, arvoista ja kaupunkilaisen nuoren aikuisen arjesta.