Kaikki rakaat syntini. Voi, miten teitä rakastan.
Kirkkoherramme oli tänään liturgina. Synninpäästön osuuden aluksi hän sanoi jotain, jonka koin hienona oivalluksena ja koko messun parhaana antina.
Meitä kirkon ihmisiä, välillä pilkataan siitä, että meillä on oikein mukava uskonto. Voi tehdä aivan vapaasti syntiä ja sunnuntaina saa kaikki uudelleen ja uudelleen anteeksi. Tottahan se olisi mikäli haluaisimme pitää synnistä kiinni. Emmekä mistään hinnasta haluaisi siitä luopua. Silloin olisi oikein kätevää saada synnit aina anteeksi ja jatkaa synnin tekemistä. Synnin tunnustaminen olisi silloin helppoa ja vaivatonta. Mikäli olisi kyse automaatista, että nappia painamalla saisi aina nollattua saldon.
Tuo käsitys synninpäästöstä on yllättävän yleinen. Samoin kuin se, että synnit saa anteeksi siksi, että ne tunnustamme, tai pappi ne anteeksi julistaa. Siitähän oikeasti ei ole kysymys. Saamme synnit anteeksi vain ja ainoastaan siksi, että Vapahtajamme on ne sovittanut ristillä ja osoittanut sen todeksi ylösnousemisellaan. Tässä on uskomme perustus. Siksi tunnustamme syntimme. Niin kuin kirkkoherra sanoi messussa: ” tunnustamme syntimme koska uskomme anteeksiantamukseen”.
Tuo oivallus on todella upea juttu. Uskallan nähdä raadollisen syntisyyteni ja turmeltuneen luontoni pohjaan saakka, koska uskon Vapahtajani sovitustyöhön. En tarvitse papin sanoja sovittamaan syntejäni, vaan ainoastaan vahvistamaan uskoani, että se pätee minunkin kohdallani.
Siitäkin huolimatta se pätee, vaikka syntini ovat minulle äärimmäisen rakkaat. Tuo rakkauteni syntiin on samalla suurin murheeni kristittynä elämisessä. Eikä siihen ole mitään muuta lääkettä, kuin palata syntisenä aina uudelleen ja uudelleen Vapahtajamme armon istuimen eteen.
Tietysti toivoisin joskus voivani vapautua tuosta raskaasta kuomasta kokonaan. Ettei tarvitsisi uudelleen ja uudelleen olla armoa kerjäämässä. Pärjäisinpä joskus omillani. No sellaista tietä ei kristitylle ole luvassa. Joten annan tänäänkin Jeesuksen veren pyyhkiä pois syyllisyyteni. Siitäkin huolimatta, että syntisyyteni jää ainaiseksi kiusakseni. Ajamaan minua uudelleen ja uudelleen kuulemaan synninpäästön sanat.
78 kommenttia
niinpä Ari. Alkaa keskustelu saada hauskoja piirteitä. Pitää kai vaihtaa kohta aihetta, ettei mene ihan penkinalle nämä jutut
Pyhän saarnasta ja tekstistä, sain lisäpotkua tähän aiheeseen. “Joka on saanut paljon anteeksi, hän rakastaa paljon”. Siispä se joka kokee olevansa samalla kertaa täysin syntinen ja vanhurskas on hyvissä asemissa rakkauden määränkin suhteen. Onhan hän saanut paljon enemmän anteeksi, kuin se joka on saanut anteeksi vain ne synnit jotka hän tiedostaa synneiksi.
Noin se ilmenee, mutta se ei tule meistä, vaan siitä että Jumala on ensin rakastanut meitä.
Kirjoittaja
Pekka V. Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.
Mielenkiintoista kun lukee teidän ajatuksia, siis Pekassa asuu synti joka saa tekemään sitä mitä Pekka ei tahdo ja Iiro Seppäsessä asuu Jeesus joka ei tee syntiä ja saa Iiro Seppäsen elämään synnittömästi.
Ilmoita asiaton kommentti