Ihmisillä on kummallinen tapa jakaa toisiaan uskovaisiin ja ei-uskovaisiin. Uskovainen on se, joka uskoo Jumalaan, Jeesukseen tai johonkin muuhun näkymättömään. Ei-uskovainen taas on se järkevämpi kaveri, joka katselee vierestä ja ilmoittaa, ettei usko mihinkään.

Tässä kohtaa korpifilosofi nostaa piipun suupielestään ja kysyy: Ai niinkö?

Sillä jos asiaa oikein pysähtyy miettimään, jokainen ihminen uskoo johonkin. Ihminen uskoo aamulla siihen, että kahvinkeitin toimii. Hän uskoo liikennevaloihin, vaikka ei itse tunne niitä ohjaavaa tietokonetta. Hän uskoo lääkärin diagnoosiin, sääennusteeseen, pankkitiliin ja siihen, että maanantaina on jälleen maanantai.

Eikä kukaan kutsu tällaista ihmistä uskovaiseksi.

Mutta jos sama mies sanoo uskovansa Jumalaan, yhtäkkiä otsaan ilmestyy näkymätön kyltti: USKOVAINEN.

Sana on siinä mielessä vähän hassu. Se kuulostaa siltä kuin ihminen olisi jossakin epämääräisessä uskomisen sumussa, puoliksi tässä maailmassa ja puoliksi jossakin toisessa. Vähän kuin mies olisi lähtenyt metsään hakemaan halkoja ja palannut kolmen päivän kuluttua ilmoittaen löytäneensä enkelin.

Todellisuudessa joku uskoo Jumalaan syvästi ja harkitusti. Toinen uskoo lapsuudesta asti kuulemansa opetuksen perusteella. Kolmas on kokenut jotakin sellaista, mitä hän ei osaa muuten selittää. Neljäs epäilee, mutta pitää oven raollaan.

Ja sitten on se ihminen, joka ei usko Jumalaan.

Hänestä ei kuitenkaan yleensä sanota samalla innolla, että ”tuo se vasta onkin uskovainen”, vaikka hänelläkin saattaa olla varsin vankkoja käsityksiä siitä, millainen maailmankaikkeus on, mitä ihminen on ja mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Ateisti sanoo: ”Jumalaa ei ole.”

Agnostikko sanoo: ”En tiedä, onko Jumalaa.”

Uskova sanoo: ”Minä uskon, että Jumala on.”

Ja jokainen näistä on ottanut jonkinlaisen kannan maailman suurimpaan kysymykseen.

Ehkä todellinen kysymys ei siis olekaan kuka uskoo, vaan mihin uskotaan ja millä perusteella.

Sillä ihminen joutuu joka tapauksessa rakentamaan maailmankuvansa jollekin perustalle. Kaikkea ei voi itse nähdä, mitata, kokeilla ja todistaa. Jos voisi, tarvittaisiin aika suuri laboratorio – ja siinä vaiheessa olisi jo oltava joku, joka uskoo laboratorion olevan olemassa.

Ehkäpä sana ”uskovainen” onkin vähän liian pieni sana näin suurelle asialle.

Se kun kertoo vain, että joku uskoo.

Mutta sehän ei vielä kerro, mitä hän uskoo, miksi hän uskoo tai kuinka paljon hän epäilee sitä, mitä uskoo.

Ja tässä kohtaa korpifilosofi vetää saappaat jalkaan, katsoo ikkunasta pimeään metsään ja toteaa:

”Kyllä sitä uskoa tarvitaan. Eri asia vain on, mitä kukin mies metsän pimeydessä kuvittelee kuulevansa.”

Ja ehkä juuri siksi olisi viisaampaa kysyä ihmiseltä:

”Mihin sinä uskot?”

kuin lyödä otsaan lappu:

”Uskovainen.”

Sillä jälkimmäinen kertoo ihmisestä suunnilleen saman kuin lapio miehestä, joka seisoo sen vieressä.

Lapio kyllä kertoo, että siinä on lapio.

Mutta ei vielä sitä, mitä mies aikoo sillä tehdä.

Timo Tynkkynen