Ihmisellä on merkillinen taipumus taistella asioita vastaan, joita hän ei pysty muuttamaan. Silloin syntyy helposti tilanne, jossa ihminen seisoo vuoren juurella lapio kädessä ja päättää, että kyllä se tästä vielä siirtyy.

Ei siirry.

Ja mitä enemmän lapio heiluu, sitä suuremmaksi vuori tuntuu kasvavan.

Elämässä on nimittäin asioita, joita voi muuttaa. Omaa käyttäytymistä voi muuttaa, huonoista tavoista voi päästä eroon ja epäkohtiin voi – ja joskus pitääkin – puuttua. Mutta sitten on asioita, jotka ovat yksinkertaisesti olemassa. Toisen ihmisen luonne, menneisyys, maailman tapahtumat, ihmisten erilaisuus ja monet muut sellaiset asiat, joiden kanssa voi joko tapella loputtomasti tai opetella tulemaan toimeen.

Vanha ajatus kuuluu, että jos et voi voittaa jotakin, liity sen puolelle. Siinä on enemmän viisautta kuin äkkiseltään luulisi.

Jos vastatuulta ei saa loppumaan, voi nostaa purjeet.

Jos mäkeä ei saa tasaiseksi, voi rakentaa siihen portaat.

Ja jos vieressä asuu ihminen, joka nyt vain sattuu olemaan sellainen kuin on, voi ehkä lopettaa remonttimiehenä olemisen ja opetella tuntemaan hänen käyttöohjeensa.

Tämä koskee erityisesti ihmisiä. Meillä on kummallinen halu muovata toinen ihminen sellaiseksi, jonka kanssa meidän olisi mahdollisimman helppo olla. Puolisosta pitäisi tehdä rauhallisempi, lapsesta järjestelmällisempi, työkaverista hiljaisempi ja naapurista sellainen, joka ei koskaan aloita ruohonleikkuuta sunnuntaiaamuna.

Mutta ihminen ei ole huonekalu, jota voi höylätä mieleisekseen.

Erilaisuudessa voi nimittäin olla juuri se ominaisuus, joka tekee toisesta ihmisestä arvokkaan. Äkkipikainen voi olla rohkea. Hiljainen voi huomata asioita, joita muut eivät huomaa. Jääräpäinen voi olla sitkeä. Vilkas voi saada aikaan asioita, joista muut vasta suunnittelevat pitävänsä palaverin.

Eikä tämä tarkoita, että kaikki pitäisi hyväksyä. Väkivaltaa, kiusaamista tai toisten vahingoittamista ei tarvitse kutsua persoonallisuudeksi ja taputtaa päälle. Rajat kuuluvat elämään.

Mutta aivan liian usein yritämme muuttaa sellaisia asioita, jotka eivät oikeastaan tarvitse muuttamista – ne tarvitsevat ymmärtämistä.

Sama ongelma näkyy yhteiskunnassa. Puhumme paljon monimuotoisuudesta, mutta välillä kasvatuksessa ja koulutuksessa tuntuu edelleen olevan vanha koneisto käynnissä: kaikki samaan muottiin, kansi päälle ja sarjanumero kylkeen.

Ihmiset eivät kuitenkaan ole tehtaalta tulevia samanvärisiä ämpäreitä.

Toinen tarvitsee hiljaisuutta, toinen meteliä. Yksi oppii katsomalla, toinen tekemällä. Yksi kulkee suoraa tietä ja toinen kiertää metsän kautta – ja saattaa silti päästä ensimmäisenä perille.

Ehkä todellinen monimuotoisuus tarkoittaakin sitä, että erilaisuutta ei yritetä jatkuvasti korjata.

Jos edessä on vuori, ei ensimmäinen kysymys tarvitse olla: ”Miten saan tuon pois?”

Parempi kysymys voisi olla:

”Mitä voisin tehdä tuon vuoren kanssa?”

Sen päältä voi nähdä kauemmas. Sen rinnalle voi rakentaa polun. Sen kiviä voi käyttää talon perustuksiin.

Ja ehkä lopulta huomaa, ettei vuori ollutkaan elämässä oleva ongelma.

Se oli osa maisemaa.