”Jos joku kompastuu, eikö hän heti nouse?” (Jer 8:4) – Nousin täyden, huutavan katsomon mukana seisomaan, kun Iivo Niskanen liukui parisprintissä norjalaisen kantaan. Samassa molemmat kaatuivat. Tuhannet kokivat epäuskoisina dramaattisen hetken. Niskanen nousi nopeasti pystyyn ja hiihti kolmantena maaliin. Norjalainen nilkutti perässä toinen sauva poikki. Pettymys oli pinnalla kun kulta oli ollut aivan ulottuvilla.
Eilen tuli hyvitys. Iivo Niskanen tuli stadionin loppusuoran hurjan kannustuksen siivittämänä vahvoin tasatyönnöin voittajana maaliin. Taivaalta tupruttava nuoskalumi Lahden torilla ei haitannut Iivo Niskasen kultajuhlaa, kun torin täyttämä juhlayleisö pääsi laulamaan Maamme-laulua Siniristilipun noustessa salkoon.
_ _ _
Mitä mieltä pitäisi olla urheilumenestyksen nostattamasta isänmaallisuudesta: onko kyse muut ulos sulkevasta nationalismista, joka haittaa kaikkien ihmisten sisaruutta ja veljeyttä? Nouseeko urheilijoiden saavutusten tuomasta kansallisylpeydestä suvaitsemattomuutta, muiden vähättelyä ja rasismia?
Itse en koe näin. Hyvä urheilumenestys on nostanut suomalaista itsetuntoa. Milloin menestystä on tullut kestävyysjuoksussa, keihäänheitossa tai maastohiihdossa, milloin mäkihypyssä, jääkiekossa tai lumilautailussa. Arvokisojen hyvä mitalisaalis on ollut monelle tavalliselle suomalaiselle osoitus, että ollaan kansakuntana kansakuntien joukossa.
Tämä on tärkeää nyt, kun suomalainen teollisuus ei parhaillaan tuota sitä tulosta, jota maan nousu velkaantumisesta ja työttömyydestä edellyttäisi. Kulttuurilla – säveltäjä Saariaholla tai oopperalaulaja Mattilalla – voisi olla aiheesta itsetuntoa nostava merkitys. Se ei kosketa kuitenkaan kadunmiestä.
_ _ _
Urheilu on ollut useimmille tuttua – onhan koulumatkoja itsekin hiihdetty tai juostu. Aiempien sukupolvien menestysurheilijat hakivat tuloskuntonsa pokasahalla ja kirveellä pöllimetsästä, kiviä pellosta vääntämällä tai rajamiesten laduilla sivakoimalla. Urheilusankarit nousivat kansan keskeltä ja olivat lähtökohdiltaan kuin muutkin. Siten heihin voitiin samastua.
Tästä unesta tuli raju herääminen 16 vuotta sitten Lahden MM-hiihdoissa ”kemiallisen valmennuksen” todellisuuteen ja samalla uskon menetys urheiluun. Nyt suomalainen hiihto on noussut jaloilleen – jälleen Lahden MM-hiihdoissa.
_ _ _
Iivo Niskasen ja monien muiden hiihtäjien haastattelut ovat tuoneet koskettavalla tavalla esille kovan työn sekä läheisten tukijoiden merkityksen. Äänessä eivät ole arrogantit, kaiken saamaan tottuneet, hemmotellut tähdet, vaan nöyrät, kovassa itsekurissa eläneet puurtajat. Suomalainen sisu alkaa nousta jälleen sanastoon, kun sitä ohittavaa oikotietä menestykseen ei ole.
_ _ _
Urheilu on lopulta leikkiä, mutta se suuntaa huomiota tärkeisiin asioihin myös oikeassa elämässä: rehtiin peliin, vastustajan kunnioittamiseen ja ennen kaikkea itseltä vaatimiseen. Suomalainen hiihtourheilu kompastui vilppiin parikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen se on noussut jälleen pystyyn.
_ _ _
Laskiaissunnuntain tekstissä profeetta Jeremia kirjoittaa: ”Jos joku kompastuu, eikö hän heti nouse? Jos joku eksyy tieltä, eikö hän käänny takaisin? Miksi tämä kansa on jatkuvasti eksyksissä, miksi Jerusalem pysyy luopumuksessaan? Miksi se riippuu lujasti kiinni valheessa eikä suostu palaamaan takaisin minun luokseni? Minä olen kuunnellut heitä tarkoin — eivät he puhu niin kuin tulisi puhua. Kukaan ei kadu pahuuttaan, ei ajattele: ”Mitä minä olenkaan tehnyt!” Jokainen juoksee kiireesti omaa tietään niin kuin taistelutantereella kiitävä ratsu. Haikarakin taivaalla tietää muuttoaikansa, kyyhkyset ja pääskyset osaavat tulla, kun niiden aika on. Mutta minun kansani ei halua tietää, mitä Herra on sille säätänyt.” (Jer 8:4-7)
Urheilu on pienoiskuva elämästä. Urheilu kuvaa yksinkertaistetussa muodossa elämää, sen iloja ja taistelua sekä maaliin pääsyä. ”Autuas se, joka koettelemuksissa kestää. Sen kestettyään hän on saava voitonseppeleeksi elämän” (Jaak 1:12). Vilppiä tehnyt jää kiinni ja hylätään.
Eilen alkanut paaston aika on mahdollisuus hiljentää vauhtia ja yksinkertaistaa elämää, että totuus elämästä ja suhteesta elämän Antajaan tulisi esille. Paastonajan päätteeksi seuraamme, kuinka Kristus antaa taistelussa jokaisen pisaran, mutta enempää ei tarvita. Hän tuo voiton.
Muutamina vuosina Salppurin kisoissa katsomossa ja nyt MM-hiihdoissa jälleen todistivat minulle: uskomattoman kisatunnelman kokeminen on tärkeä osa lahtelaisuutta. Helenan kotileipomon kojulta herkullinen lihis kahdella nakilla ja mausteilla, sitten takasin katsomoon jännittämään. Terveisiä Lahesta!
Pekka Särkiö :” Helenan kotileipomon kojulta herkullinen lihis kahdella nakilla ja mausteilla…”
Toivottavasti suosikkihiihtäjäni http://www.wilsonkirwa.com/ yhtiökumppanin Helenan kotileipomon/ Helena’s goodies tuotteet menestyvät myös Nairobissa. 🙂
Sitä toivon. Ainakin suomalaisia korvapuusteja ryhdyttiin leipomaan Nairobissa.
Kirkossakin on tapahtunut kompastuminen, jonka jälkeen olisi noustava. Miten se tapahtuu?
Avioliittolaki on koetellut Suomen kirkkoa ja jakanut suomalaisia. Tänään Hesarin mielipiteessään ministeri Matti Louekoski ehdotti erimielisyyden ratkaisuksi sitä kirkossakin harkittua asiaa, että Suomessa vihitään avioliittoon vain maistraateissa. Avioliittoon siunaaminen jäisi silloin puhtaasti kirkon omaksi asiaksi. Todennäköisesti siunaamisia olisi vähemmän kuin aiemmin kirkollisia vihkimisiä ja siunaamisia yhteensä. Kosketuspinta kirkon jäseniin kapenisi. Kiistely siirtyisi seuraavaksi kysymykseen samaa sukupuolta olevien avioliittojen siunaamisesta.
Englannin anglikaanikirkon piispat päättivät hiljan, että anglikaanikirkko pitäytyy avioliittokäsityksessään miehen ja naisen avioliitoon. Aiemmat kiistat homoseksuaaleista piispoista olivat jakaneet Anglikaanista kirkkoyhteisöä. Ehkä tuoreella linjauksella haluttiin vahvistaa kirkon sisäistä yhteyttä. Suomessakin on etsittävä keinoja kirkollisen yhteyden vahvistamiseen. Yhteys Kolmiyhteiseen Jumalaan on samalla myös kirkon ykseyden lähde. Kirkollista ykseyttä on siis rakennettava vahvemmin uskon ytimestä käsin. Nyt yhteyttä rikkoo periaatteellisesti tärkeä, mutta laajuudeltaan pienehkö kysymys. Suomessa solmitaan vuodessa 30 000 miehen ja naisen avioliittoa, joista hieman alle puolet kirkollisesti. Tuhkakeskiviikkona vihittiin samaa sukupuolta olevia pareja parikymmentä.
Ministeri Matti Louekosken kanssa samaa mieltä. ”Avioliittoon siunaaminen jäisi silloin puhtaasti kirkon omaksi asiaksi. Todennäköisesti siunaamisia olisi vähemmän kuin aiemmin kirkollisia vihkimisiä ja siunaamisia yhteensä. Kosketuspinta kirkon jäseniin kapenisi. Kiistely siirtyisi seuraavaksi kysymykseen samaa sukupuolta olevien avioliittojen siunaamisesta”
Kirkolliset vihkimiset ovat jo vähentyneet. Se siis ei näköjään enää ole mikään kosketuspinta kirkon jäseniin sen enempää kuin esimerkiksi lasten kastaminenkaan. Sekin on vähentynyt. Ripari pitää pintansa, koska nuoret kokevat sen kai jonkinlaisena aikuistumisriittinä? Ja sukulaiset antaa lahjoja :). Kuuluu jotenkin asiaan aikuiseksi tulemisessa.
?Kosketuspinta kirkon jäseniin vaikutta ilman häitä, kasteita, hautajaisia jne. jokseenkin heiveröiseltä. Milloinhan kirkkomme siihen herää tosissaan ja muuttaa toimintaansa? Ehkä sitten, kun sen jäsenet ilman kirkollisveroautomaattia vapaaehtoisesti tukevat varoillaan omaa seurakuntaansa, jonka kokevat todella läheiseksi ja eläväksi. Raamattukin ehkä otetaan sitten todesta. Siis pappeja myöten.
Kiistely varmasti näillä eväillä siirtyy seuraavaksi samaa sukupuolta olevien avioliittojen siunaamiseen. Ilmeisesti. Todennäköisesti näillä olemassa olevilla eväillä ev.lut. kirkkomme taapertaa ongelmasta toiseen.
.
Kiitos Tarja näistä ajatuksista. Peruskysymys on, kuinka kirkon sanoma ja toiminta voivat oĺla merkittäviä ihmisille. Silloin kirkon on oltava kiinnostunut ihmisen elämäntilamteesta ja tuotava siihen evankeliumin ilosanoma. Tämän kontekstuaalisuuden ei kuitenkaan pitäisi johtaa siihen, että konteksti määrittää kirkon sanoman. Kirkko menettää silloin oman äänensä ja yhteyden perustaansa. Näin on kuitenkin käymässä kun Paavalin sanoja ylitulkitaan ”olla kreikkalaisille kreikkalainen ja juutalaisille juutalainen”. Tasapainon olisi löydyttävä muuttumattoman sanoman ja muuttuvan kontekstin välillä. Sitten varsinaiseem asiaan eli kirkollisiin toimituksiin: Vaikka niiden merkitys onkin vähentynyt, ovat ne silti edelleen tärkein kontaktipinta seurakuntalaisiin. Siksi kasteesta, avioliittoon vihkimisestä ja hautaan siunaamisesta olisi pidettävä kiinni. Kiistely avioliittokäsityksestä tai päätyminen kahteen eri avioliittokäsitykseen samoin kuin tästä koituvat seuraukset: mahdollinen vihkioikeudesta luopuminen ja avioliiton siunaamisen erilaiset käytännöt nakertavat avioliittoon liittyvien kirkollisten toimitusten uskottavuutta. Vapaus ja monenkirjavuus voivat olla vastaus muuttuvaan kontekstiin mutta näyttäytyvät toisaalta linjattomuutena. Tähän suuntaan kuitenkin nähtävästi ollaan liukumassa.
Kirkkokansan raamattupäivä 18.3 (Seurakuntalaisen mukaan) oli tarkoitus pitää Kallion kirkossa. Ohjelmaan olisi liittynyt luento kristillisestä avioliitosta. Kirkkoherra Teemu Laajasalo oli ehdottanut, että tilaisuus olisi järjestetty ilman tätä aihetta. Järjestäjät kuitenkin päättivät siirtää tilaisuuden Finlandiataloon ennemmin kuin jättää luento pitämättä.
Mielestäni se on lievästi sanoen absurdi tilanne, kun kristillistä avioliitto-opetusta ei voida järjestää enää ainakaan tässä yksittäistapauksessa kirkossa. Todennäköisesti se ennakoi myös tulevaa. Viron evl-kirkon arkkipiispa Urmas Viilma on mm. todennut: ”Viron kirkon nykypäivä on Euroopan tulevaisuudenkuva.” Näinköhän lienee? Onko nyt Suomen evl-kirkko heittämässä ulos peruskannattajansa? Jos näin on, se on sangen valitettavaa.
Varmaankin kirkkoherra haluaa välttää vastakkainasettelun kärjistymistä avioliittokysymyksessä. Samalla on kieltämättä ongelmallista, jos kirkossa voimassa olevasta avioliittokäsityksestä ei voida puhua kirkon tiloissa.