Käännä katseesi Kristukseen

Suurta juhlaa valmistellaan pitkään. Ensimmäisen adventtisunnuntain riemulliset tahdit avaavat joulun odotuksen. Herra tulee kansansa keskelle ratsastaen aasilla. Ilma on sakeanaan ylistystä ja hoosianna-huutoja. Joulu ei kuitenkaan tuntuisi yhtään miltään, jos adventtiriemu kestäisi pidempään. Kirkkovuodessa siirrytään nopeasti joulua edeltävään pieneen paastonaikaan. Paasto on pohjimmiltaan hiljentymistä ja katumista, sisäistä matkaa koettelemustenkin äärellä.

Mielenkiintoisella tavalla tulevaan siirtymään valmistaa meitä 1. adventtisunnuntain kirjeteksti 1. Piet. 1: 7-12. Pietarin kirjeen syntyaikana 1.-2. vuosisadalla jKr. seurakunnat tunsivat koettelemukset eli kiusaukset myös ulkonaisina. Välimeren ympäristön kristilliset yhteisöt olivat irtaantuneet juutalaisuudesta ja saaneet uutena ryhmänä kokea syrjintää ja oudoksuntaa – vainoakin.

Monissa sisäiseen kasvuun opastavissa antiikin filosofioissa ja myös juutalaisen lakihurskauden opetuksissa nähtiin tärkeänä hyveellinen kehitys. Sen mukaan ihminen viisaudella, oikealla elämällä ja hyvillä teoilla jalosti itseään. Tätä jalostamista kuvattiin vertaamalla sitä kullan tai hopean kuumentamiseen niin, että siitä voidaan poistaa epäpuhtauksia. Pohjimmiltaan se oli siis sitä, että tultiin omien tekojen kautta hyväksi – ja aina vain paremmaksi. Kirkastettiin omaa kilpeä

Vaikka hyveiden vaaliminen on ihmiselle hyödyksi, Kristillinen usko ei perustu omiin tekoihin – ei omavanhurskauteen. Tuollainen omavanhurskaus olisi verrattavissa siihen, että ottaisimme kirkkaan peilin ja veisimme sen pimeään. Peili ei valaise, vaikka sitä kuinka kiillottaisimme. Tarvitaan Kristuksen valo. Kun Kristus tulee sydämeen, sinne tulee valo (Ilm. 3:20–22).

Usko Jeesukseen on aina Hänen valonsa heijastamista oman sydämen ja maailman pimeyteen. Aito usko ei ota ansioksi itse koettua kärsimystä, vaan se muistaa kiitollisena Kristuksen kärsimystä, sovintouhria ja riemullista ylösnousemista. Sen voi ymmärtää Pyhän Hengen meissä tekemän työn tuloksena. Se on pelastavaa uskoa, joka muuttaa ihmistä jo tässä ajassa, tulevaa vart

Pentti Tepsa

2 kommenttia

Mika Rantanen sanoo:

25.11.2020 12:49

Usko siis on mitä hellittämättömintä tähyämistä: se ei katso mihinkään muuhun kuin Kristukseen, synnin ja kuoleman voittajaan ja vanhurskauden, autuuden ja iankaikkisen elämän antajaan. Sen vuoksi Paavali kirjeissään melkein joka lauseessa esittää ja tähdentää Jeesusta Kristusta. Hän esittää hänet sanalla, häntä kun ei voida esittää muulla kuin sanalla, eikä muulla tavalla omistaa kuin (sanaa) uskoen.

Martti Luther, En minä kuole – vaan elän, s. 289, Arkki-kirja ja Aurinko Kustannus, 2016. WA 40 I, 545.

Ilmoita asiaton kommentti

ismo malinen sanoo:

27.11.2020 10:17

”Usko Jeesukseen on aina Hänen valonsa heijastamista oman sydämen ja maailman pimeyteen. Aito usko ei ota ansioksi itse koettua kärsimystä, vaan se muistaa kiitollisena Kristuksen kärsimystä, sovintouhria ja riemullista ylösnousemista. Sen voi ymmärtää Pyhän Hengen meissä tekemän työn tuloksena. Se on pelastavaa uskoa, joka muuttaa ihmistä jo tässä ajassa, tulevaa varten.” Blogi.

Amen, näin juuri. Pelastava usko on myös paljastavaa uskoa, se riisuu ihmisen omasta voimasta ja alkaa tekemään outoa ja ihmeellistä työtään.

Ilmoita asiaton kommentti