Jukka Palola: Vanhurskaus pitäisi korvata yhdellä uudissanalla

Helsingin Sanomat uutisoi 12.7.2020 uudesta Uuden testamentin suomennoksesta, UT2020, joka on määrä julkistaa syksyllä Helsingin kirjamessuilla. Lehden uutinen oli otsikoitu ”Hyvästi vanhurskaus”. Uutisen mukaan uusi käännös ei sisällä kertaakaan sanaa ”vanhurskaus” eri muodoissaan. Uutisen jälkeen lehden mielipidekirjoitussivuilla on käyty keskustelua vanhurskaus-sanasta ja sen alkuperästä. Luonnollisesti keskustelua on käyty myös maakuntalehtien ja kirkollisten medioiden palstoilla.

Pääsiäisen aikaan voimme kuulla kirkoissa puhetta pelastuksesta, jonka Kristus on valmistanut kärsimisellään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan. Toisaalta sana pelastus on tuttu sana myös maanpäällisemmistä yhteyksistä. Pelastuslaitos hoitaa pelastustehtäväänsä, yritysten ja järjestöjen on tehtävä omat pelastussuunnitelmansa ja niin edelleen. Yleensä ymmärrämme sanan käyttöyhteydestä, minkälaisesta pelastumisesta on kysymys.

Osa uskonnollisen kielen sanoista on kuitenkin sellaisia, että emme käytä niitä lainkaan muissa yhteyksissä kuin uskonnollisessa yhteydessä. Tällaiset uskonnolliset erityissanat voivat aiheuttaa ymmärtämisongelmia. Jos kirkollinen kieli ja teologinen sanasto eivät ole meille tuttuja, emme välttämättä ymmärrä sanaa vanhurskas. Sehän ei suinkaan tarkoita vanhaa ja hurskasta, niin kuin ensin ajattelisi. Sanasta vanhurskaus on tullut suomen kielessä teologinen erityistermi, jonka merkitys ei välttämättä aukene meille itsestään, vaan suomen kieltä äidinkielenäänkin puhuvan täytyy erikseen oppia tai opetella se. Asian tekee huomionarvoiseksi se, että kyse ei ole ihan mitättömästä tai vähäpätöisestä sanasta. ’Vanhurskaus’ on nimittäin Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle yksi kaikkein keskeisimmistä sanoista – onhan oppi vanhurskautuksesta neljänneksi tärkein uskonkohta kirkon päätunnustuskirjan Augsburgin tunnustuksen mukaan.

Sanan vanhurskaus osalta suomen kieli on todellinen kummajainen. Meille tutuissa indoeurooppalaisissa kielissä vanhurskautta tarkoittavilla sanoilla on selvä yhteys oikeaa tarkoittavaan sanaan, vrt. ruotsin rättfärdighet / rätt, englannin righteousness / right, saksan Gerechtigkeit / recht, ranskan justice / just ja latinan iustitia / iustus. Mutta tämä ei ole vain indoeurooppalaisten kielten tilanne, vaan sama koskee myös lähisukukieltämme viroa: õiglus / õige. Tässä joukossa ainoastaan suomenkielinen lukija ei automaattisesti ymmärrä, että sanalla vanhurskaus on jotakin tekemistä oikean kanssa.

Tällä hetkellä keskustelun kohteena on siis Uuden testamentin uusi suomennos, joka on tehty kreikankielisestä alkutekstistä. Vanhurskaus ei kuitenkaan ole vain Uuteen testamenttiin ja kreikan kieleen liittyvä sana. Hepreankielisessä Vanhassa testamentissa esiintyy yhteensä 523 kertaa eri muodoissaan heprean kielen ’vanhurskautta’ tarkoittava sana tsedek, joka merkitsee ’oikeaa’, ’oikeassa olevaa’, ’oikeutta’, ’oikeamielisyyttä’, ’rehellisyyttä’, ’oikeudenmukaisuutta’, ’syytöntä’, ’oikein käyttäytyvää’, ’hyvää’, ’viatonta’ ja ’oikein tuomitsevaa.’ Sanueen semanttinen kenttä on varsin laaja, sillä sanueen sanoilla voidaan eri asiayhteyksissä kuvata niin sotilaallista voittoa kuin almujen antamistakin. Hepreankielisen sanan perusmerkitys ’oikea’ näkyy siis selvästi monien meille tuttujen kielten ’vanhurskaus’ -sanoissa, mutta ei meillä suomen kielessä.

Suomen kielen sana ’vanhurskaus’ on todennäköisimmin yhdistelmä sanoista vaka ’varma, luja’ ja hurskas ’viisas, ymmärtäväinen’ (toisenlainen teoria esitettiin Pekka Särkiön mielipidekirjoituksessa Helsingin Sanomissa 18.7.2020). Mikael Agricola käytti sanaa ’vanhurskaus’ kääntäessään Raamatun kirjoja suomeksi. Hepreankielisessä Psalmien kirjassa on 139 tsedek –sanueen sanaa, joiden käännösvastineena Agricola käyttää vuonna 1551 ilmestyneessä Psalttarissa ’vanhurskaus’ –sanueen sanoja kaikkiaan 107 kertaa ja 32 kertaa jotain muuta käännösvastineetta (yleisimmin sanoja ’oikea’ tai ’oikeus’). Vuoden 1642 Kirkkoraamatussa tilanne on sama kuin Agricolan Psalttarissa, mutta vuoden 1776 Kirkkoraamatussa ’vanhurskaus’ -sanueen asema vahvistuu: sanueen sanat toimivat nyt tsedek –sanueen sanojen käännösvastineena 124 kertaa. Huippunsa tämä sanaston ”vanhurskautuminen” saavuttaa vuoden 1938 Kirkkoraamatussa, jossa ’vanhurskaus’ –sanueen sana toimii 132 kertaa käännösvastineena ja vain seitsemän kertaa kääntäjä on käyttänyt jotain muuta käännösvastinetta.

Vuoden 1992 Kirkkoraamattu on käännetty erilaisen käännösperiaatteen mukaan kuin Agricolan Psalttari ja aiemmat Kirkkoraamatut. Vuoden 1992 Psalmien kirjassa ’vanhurskaus’ –sanueen sanat toimivat enää 67 kertaa heprean kielen tsedek –sanueen käännösvastineena. Muina käännösvastineina toimivat nyt ’oikeudenmukaisuus’, ’oikeus’, ’oikein tekevä’, ’syytön’, ’viaton’, ’oikea’, hyvyys’, ’uskollisuus’, ’totuus’, ’hurskas’, ’pelastettu’ ja ’auttaja’ sekä jopa ’ystävä’. Yleisin käännösvastine sanan ’vanhurskaus’ jälkeen on kuitenkin ’oikeamielisyys’, jota käytetään 16 kertaa käännösvastineena. Toisinaan tätä sanaa onkin esitetty ’vanhurskauden’ korvaajaksi. Sana ’oikeamielinen’ on kuitenkin ongelmallinen, koska se on vähintäänkin kaksimerkityksinen. Sana voi olla toisaalta ’oikeudentuntoisen’ synonyymi, jolloin sanan merkityksen painopiste on subjektin omassa kokemuksessa ja sen mukaisessa toiminnassa. Toisaalta sana voi saada synonyymikseen myös ilmaisut ’oikein ajatteleva’ ja ’nuhteeton’, jolloin sen merkityksen painopiste on jonkin ulkoisen normin mukaisessa ajattelussa ja tuon normin mukaisessa nuhteettomuudessa. Sana ’oikeamielisyys’ ei myöskään käytännössä sovi monessakaan yhteydessä sanan ’vanhurskaus’ korvaajaksi. Tämän sai huomata myös professori Jussi Aro, joka pyrki systemaattisesti korvaamaan kaikki ’vanhurskaus’-sanat ’oikeamielisyys’-sanoilla Psalmit nykysuomeksi -käännöksessään vuonna 1973, mutta ei siinä onnistunut.

Viimeaikaisessa keskustelussa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon erilaisista ongelmista on jäänyt vähemmälle huomiolle se, että jäsenkadosta kärsivän kirkon ongelma on osaltaan myös sanastollinen ongelma. Kirkko joutuu käyttämään opetuksessaan ja julistuksessaan ’vanhurskauden’ kaltaisia teologisia erityistermejä, joiden merkitys täytyy opettaa ja opiskella erikseen. Kirkon itsensä kannalta olisi hyvä, jos tällaiset sanat voitaisiin korvata sanoilla, jotka olisivat toisaalta ymmärrettävissä sellaisenaan, mutta jotka toisaalta voisivat samalla toimia teologisina termeinä ja ottaa kantaakseen kaikki ne teologiset merkitykset, jotka niillä korvattaviin sanoihin liittyvät. Uuden korvaavan sanan luominen on ensisijaisesti kääntäjien tehtävä. Onkin harmi, että UT2020 kääntäjät eivät ole ottaneet vastaan haastetta luoda uskonnolliseen kieleemme yksi uudissana, joka korvaisi ’vanhurskaus’-sanan. Tai jos kääntäjät eivät itse löydä hyvää uudissanaa, voisihan Suomen evankelis-luterilainen kirkko julistaa sanastokilpailun ja yrittää sitä kautta etsiä sanoja, jotka voisivat korvata ’vanhurskauden’ ja muut hankalat sanat. Suomen kieleen on nimittäin aiemminkin luotu uutta sanastoa yleisökilpailun avulla.

Jukka Palola

teologian tohtori, Jämsä

Kirjoittaja on väitellyt Helsingin yliopistossa vuonna 2011 aiheesta ”Vanhurskautta, oikeutta vai uskollisuutta? sdq-sanue vuoden 1992 Kirkkoraamatun Psalmien kirjassa”

Kirjoituksen lyhennetty versio  julkaistu 31.7. ilmestynessä Kotimaassa