Juhani Forsberg: Uusvaltiokirkollisuuden nousu ja uho – Vastaus Heikki Hiilamolle

Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta sai uutta virikettä John Vikströmin kannanotosta KANAVA-lehdessä [julkaistu myös Kotimaa.fi:ssä]. Kirjoitus kirvoitti lehteen useita kommentteja.  Vikströmin avauksen jälkeen keskustelua KANAVASSA on viimeksi jatkanut prof. Heikki Hiilamo, joka suuntaa keskustelua aviolittoa laajempaaan tematiikkaan artikkelillaan ”Kirkon ja valtion suhteet uuteen asentoon” [julkaistu myös Hiilamon blogissa Kotimaa.fi:ssä]. Artikkeli on monella tapaa kiinnostava avaus, joka vaatii sekä yleiseltä aiheeltaan että avioliittoa koskevilta kannanotoiltaan muutamia kommentteja.

Hiilamo asettuu kirjoituksessaan yksiselitteisesti puolustamaan sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä kirkossa, vaikka hän samalla jotenkin alistuneesti toteaa, että se ei taida aivan lähivuosina tulla hyväksytyksi. Hän pitää kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöä vuodelta 2019 ”hyytävänä luettavana” niille, joilla on avioliitosta toinen näkemys kuin kirkolla. Hän näyttää liittyvän kantaan, jonka mukaan kirkon nykyinen avioliittokäsitys merkitsee ”seksuaalivähemmistöjen syrjintää”.

Hiilamo ei tässä yhteydessä hiisku sanaakaan siitä, että maamme korkeimmat lainvalvojat eivät ole kiistäneet kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuutta.  Rivien välistä voi lukea vielä muutakin kirjoittajan mieltymyksistä ja pettymyksistä: ” (Korkeimman hallinto-oikeuden) ratkaisu oli suuri pettymys niille, jotka olivat odottaneet maallisen tuomioistuimen ratkaisevan kirkon sisällä ratkaisemattomalta tuntuvan kiistan. KHO:n päätöksen perustelu muistutti perustuslakivaliokunnan näkemystä uskonnonvapaudesta: uskonnollisten yhdyskuntien on itse ratkaistava tunnustustaan ja oppiaan koskevat asiat.”

Juuri tässä ollaankin asian ytimessä. Epäselväksi jää, onko Hiilamo sitä mieltä, että kirkko saa itse ratkaista asiat, jotka koskevat sen oppia ja tunnustusta?  Sitähän juuri koko ongelma koskee. Tätä kirjoittaessa kysymys aktualisoituu: saako kirkon jäsen julkisesti tunnustaa sen, mitä kirkon opin perusta eli Raamattu sanoo, vai joutuuko hän siitä tuomituksi (Uutinen 29.4.2021: Päivi Räsänen saa syytteen sanomisistaan ja kirjoittamisistaan).

Mitä Hiilamo kirjoittaa käsitteistä ”valtiokirkko” ja ”kansankirkko”, ansaitsee myös muutaman kommentin.  Hänen mukaansa Suomen ev. lut. kirkko on edelleen valtiokirkko, vaikka kirkon ja valtion suhteita on vuosikymmenten mittaan väljennetty.  Nimityksen ”kansankirkko” käyttämisen hän näyttää rajaavaan kirkon jäsenten enemmistöasemaan väestössä.

Käsitettä ”valtiokirkko” voidaan käyttää Hiilamon tapaan kirkon jäsenmäärästä riippumatta aina niin pitkälle, kuin kirkolla on valtion suhteen yhteisiä asioita hoidettavana. Historiallisista syistä johtuen tämä tilanne jatkunee paljon pitemmälle kuin Hiilamon omaksuma prosenttiraja on alitettu. Kirkon kannalta olennaisin kysymys kuitenkin on, saako kirkko jäsenmäärästään riippumatta itse määritellä oman uskonsa ja järjestysmuotonsa sisällön.

Nimitys ”kansankirkko” on taas teologisesti ja sosiologisesti niin moniselitteinen, että sen käytössä pitäisi olla tarkka. Teologisesti sen relevantti merkitys on, että Suomen ev.lut. kirkolla on missionaarinen tehtävä  julistaa evankeliumia Suomessa. Saman tehtävän hyväksynee omakseen myös toinen ”kansankirkkomme” ortodoksinen kirkko, vaikka sen jäsenmäärä on yhden prosentin vaiheilla.

Teologisesti oikeampi nimitys kirkolle on ”kansainkirkko”, sillä kirkko on kutsuttu yli kansallisten rajojen julistamaan evankeliumia koko maailmalle. Saman asian sanoo parhaiten uskontunnustus: ”Uskomme yhden pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”, jossa attribuutti ”yhteinen” (alkutekstissä ”katolinen”) tarkoittaa juuri kirkon ja sen opin ”universaalisuutta” eli maailmanlaajaa lähetystehtävää ”kaikille kansoille”.

Artikkelinsa pääotsikon mukaisesti Hiilamo ei halua ainoastaan muuttaa kirkon ja valtion suhteita. Hän näyttää pyrkivän ennen muuta siihen, että kirkon hallinto pitäisi järjestää demokraattisen mallin mukaisesti, koska ”kirkon hallinto ei noudata vallan kolmijako-oppia”.  Argumentoinnissaan Hiilamo ei esitä yhtäkään teologista perustetta tuekseen, vaan se lepää aksiomaattisesti vallan kolmijaon pyhän dogmin pohjalla.

Mistä tällainen absolutismi johtuu? Kirkko on monessa suhteessa toisenlainen yhteisö kuin valtio tai sekulaarit yhdistykset. Ehdottoman demokratian vaatiminen kirkon järjestysmuodoksi ei ole sinänsä uusi vaatimus. Kirkkojen historiassa on siitä on monia esimerkkejä. Sen lopullinen päämäärä toteutuu vasta silloin, kun ”vox populi est vox dei”, eli ”kansan ääni on jumalan ääni”.  Kirkon hallinto sisältää varmaan moniakin korjaustarpeita, mutta kirkon tunnustusperustan erityislaatuisuutta ei niiden toteuttamisessa saa sivuuttaa.

Kirjoituksensa pääotsikon mukaisesti Hiilamo esittää kirkon ja valtion suhteiden muuttamista siten, että kirkko luopuisi vihkioikeudesta. Kun sukupuolineutraali avioliitto oli tulossa maalliseen lainsäädäntöön, samaa ehdotettiin myös muutamilta kirkon tahoilta. Se ei kuitenkaan saanut juuri lainkaan kannatusta. Nyt Hiilamo uskoo, että ”päätös olisi ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa”.  Tällä loppupäätelmällään kirjoittaja toteaa, että Suomen ev.lut. kirkon voimassa oleva oppi avioliitosta on syrjivä ja epätasa-arvoinen, mitä ei ainakaan toistaiseksi Suomen korkein juridinen instassi ei ole todennut.

Ne papit, jotka vastoin kirkon voimassa olevaa oppia ja järjestystä vihkivät sukupuolineutraaleja pareja, ovat pääasiassa perustelleet kantaansa sillä, että sekulaari yhteiskunta on tehnyt heidän puolestaan ratkaisun, joka heille riittää. En muista Suomen ev.lut. kirkon teologisessa työssä, sen teologisissa ja ekumeenisissa ratkaisuissa vastaavaa ilmiötä. Se on räikeä esimerkki uusvaltiokirkollisuuden noususta ja uhosta Suomessa.

Hiilamo näyttää esityksellään pyrkivän valtiokirkollisuuden ohentamiseen, mutta konkreettinen tavoite viittaa päinvastaiseen suuntaan.

Juhani Forsberg

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kirkon ulkoasiain osaston teologisten asioiden sihteeri (1994–2002) ja Helsingin yliopiston ekumeniikan assistentti (1966–1990).

19 kommenttia

  • Sami Paajanen sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • kimmo wallentin sanoo:

    ”En muista Suomen ev.lut. kirkon teologisessa työssä, sen teologisissa ja ekumeenisissa ratkaisuissa vastaavaa ilmiötä.”

    Niin se kehitys vaan kehittyy vuosi toisensa jälkeen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kuuluuko uusvaltiokirkollisuuden asiaan ”Opin parantamisessa” myös eronneiden vihkiminen, erilainen käsitys perisynnin vaikutuksista kastetuissa, ja erilainen rippiymmärrys katoliseen vastaavaan.

    Kun näin pitkälle on päästy miksi pitäisi sietää Ihmisten samanarvotonta kohtelua yhden aviolain puitteissa ja merkityksessä.

    Kirkko hyvin voi luopua oikeudestaan todeta ja vahvistaa kahden Ihmisen konsensus mutta siihen ei taida olla haluja.

    Kyselyssä meillä puolet naisista ja 68.n prosenttia miespapeista uskoi Jeesuksen syntyneen Neitseestä. Olikohan miehillä paremmat tiedot.

    On yhdellä tavalla ymmärrettäväkin kyselyn tulosta kun Neitsyt oli ajassaan arvonimi naimattomalla nuorella tytöllä. Katolisessa kirkossa tämmöistä tulosta ei voisi edes saada.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    On totta ,että demokratia -argumentti on yksi lähtökohta , mutta kyllä teologiset argumentit ovat keskustelussa hyvin esillä. Nimittäin vetoaminen siihen rakkauteen joka yhdistää sekä ihmiset että Jumalan . Vihkiä tai ei- keskustelussa ollaan vielä lähtökuopissa eikä ajatella ei-linjan seurauksia.

    Harvat vihkimisen vastustajat osaavat sanoa sen miten sukupuolivähemmistöjen pitäisi hoitaa rakkauselämänsä ja sukupuolielämänsä. Eikö heidän keskinäistä rakkauttaan pidetä totena? Eikö rakkauden nimissä voida palata evankeliumin henkeen eikä vain kirjaimeen ja hyväksyä heidän rakkautensa ilmenemismuodot?

    Jotkut die hard -lähes fundamentalistit pitävät selibaattia ainoana mahdollisuutena heille. He eivät voi myöntää sitä että homoseksuaalisuus ei ole tahdonalainen suuntaus. Räsänen on hyvä esimerkki siitä , pelätessään homoseksuaalisuuden leviävän jos heitä aletaan vihkimään ja sitten hyväksytään heidän olemuksensa.

    Vihkimisestä kieltäytyminen on yhtä kuin heidän taipumuksensa tuomitsemista ja että heitä pidetään b-luokan kristittyinä. Voidaan kysyä että miksi kristillinen yhteisö ei halua heitä yhteyteensä ?

    Luulen että kyseessä on huomattava määrä psykologista vastarintaa muodollisten argumenttien lisäksi. Kaikesta keskustelusta ja Pride- paraateista huolimatta homoseksuaalisuus ilmiönä on provosoivaa heteroille. Minunlaiset eläkeläiset ovat käyneet läpi prosessin jonka seurauksena rasismi on suurin piirtein yleisenä mielipiteenä kadonnut. Lähtökohta oli kolonialismin hajoamisprosessi ja Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelu. Se otti aikaa ennen kun psyykkisesti alettiin ”muunrotuiset” hyväksymään tasa-arvoisiksi valkoisen hallitsija ”rodun” kanssa.

    Näin tulee käymään homoseksualisminkin suhteen. Olemme keskellä muutosprosessia ja meidän on hyväksyttävä se että muutos ottaa aikansa, mutta kirkko voisi kerrankin olla auttamassa siinä prosessissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      ”Näin tulee käymään homoseksualisminkin suhteen. Olemme keskellä muutosprosessia ja meidän on hyväksyttävä se että muutos ottaa aikansa”

      Totta, kehitys kehittyy kaiken aikaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Mikko Nieminen sanoo:

    Yksi kirjoituksen ongelma on, että siinä puhutaan syrjinnästä ja tasa-arvosta asioina, joista päätetään oikeuslaitoksessa. Näinhän asia ei ole.

    Tilastojen valossa yrityksissä on paljon työtehtäviä, joissa täsmälleen samasta työstä nainen saa pienempää palkkaa kuin mies. Ei tämä laitonta ole. Mutta on se syrjintää ja ihan perseestä.

    Mielestäni etiikkaa ei voi tulkita niin yksioikoisesti kuin Juhani Forsberg tekee sisällyttäessään kirjoitukseensa ajatuksen, että toimimme eettisesti oikein niin kauan kun maan korkein oikeuslaitos ei puutuu asiaan.

    Kaikkea epäoikeudenmukaisuutta ei ole kriminalisoitu. Jokin vastuu jää myös ihmisille itselleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Juuri näin, ja eettisesti ja moraalisesti hyvin voi toimia ilman lainsäätäjän kuiskauksiakin kun vain haluaa ymmärtää eikä intohimoissaan ole perin estynyt.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Paavo Eero sanoo:

    Yhteiskunnalliset vaikuttaja ovat em. kysymyksissä ’käskeneet’ kirkkoa polvilleen jo reipas kymmenen vuotta. Kirkon sisällä samassa asiayhteydessä kirkolliskokouksesta on yritetty tehdä kaikin konstein pelkkä kumileimasin – vielä kuitenkin onnistumatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Hiilamo sanoo:

    Kiitos kirjoitukseni kommentoinnista. En ole esittänyt, että kirkko luopuisi vihkioikeudesta, vaan että valtio rajoittaisi vihkioikeutta niin, että se säilyisi vain niillä uskonnollisilla yhdyskunnilla, joilla on sama avioliittokäsitys kuin valtiolla. Tämä ei ole ”uusvaltiokirkollisuutta” vaan päinvastoin askel kohti valtion neuraalimpaa suhtautumista ev-lut ja ortodoksiseen kirkkoon, Aivan erikseen totesin, että kirkon on valtiosta riippumatta voitava itse kehittää hallintoaan haluamaansa suuntaan – olipa kehitys kuinka hidasta ja jäykkää tahansa. KHO ei ole käsittääkseni ottanut kantaa ev. lut- kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuuteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Yrjö Sahama sanoo:

      Uskontokuntien tasapuolinen kohtelu edellyttää joko: 1) että valtio ei määrää, millaisilla ehdoilla kirkollinen vihkiminen voidaaan toimittaa, vaan sen voi uskonnollinen yhdyskunta määritellä oman oppinsa ja traditionsa perusteella. tai: 2) valtio poistaa kaikilta uskonnollisilta yhteisöiltä vihkimisoikeuden, joka siis merkitsee sitä, että siviilivihkiminen on ainoa juridisesti pätevä avioliiton solmimismuoto, joka ei tietenkään estä uskontokuntia suorittamasta omia rituaalejaan piirissään solmittujen avioliittojen siunaamiseksi. Sen sijaan se, että valtio asettaisi ehtoja uskonnollisten menojen harjoittamiselle on uskonnonvapauden törkeää loukkaamista.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Timo Suutari sanoo:

    Hiilamo: Valtion ääni oisi kirkon ääni?? Putin sen tekee idässä, lässähtänyt demokratia täälllä lännessä hamuaa samaa??

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Voipio sanoo:

    Juhani Forsbergin kommentit Heikki Hiilamon blogiin kertovat siitä, ettei keskustelullakaan ole saavutettavissa yhteisymmärrystä siitä, miten kirkon olisi otettava huomioon yhteiskunnan avioliittokäsityksen käsityksen muuttuminen ja se, miten kirkon jäsenet yksin ja erilaisin ryhmin asiat hahmottavat. Se, miten faktat ja eri faktojen painoarvo itse kunkin ajattelussa asetetaan, eivät ole yhteensovitettavissa. Olisi keskityttävä nyt vain siihen, miten jatketaan eteenpäin yhdessä. Kaikki muu vie vain huonompaan, vääjäämättä. Kyllä kirkon avioliittokanta on vahvasti sukupuolten tasa-arvokysymys. Nimenomaan on kysymys kirkon jäsenten tasa-arvosta. Avioliittoon vihkiminen/avioliiton siunaaminen on ainoa kirkon toimitus, jossa raja vedetään vihkimistä yksinomaan pyytävän sukupuolen perusteella. Vaikka pyytävä täyttäisi kaikki muut lain ja kirkon säännösten avioliiton solmimiselle tai siunaamiselle säädetyt edellytykset, puolison sukupuoli on ainoa kriteeri, jolla toimitus evätään. Niin kauan kuin kirkko kieltää samaa sukupuolta olevien vihkimisen ja avioliiton siunaamisen, kirkko joutuu perustelemaan opillaan ja teologiallaan jäsenelleen, että jäsen ei sukupuolen perusteella ole oikeutettu pyytämäänsä toimitukseen. Ja sen lisäksi kirkon pitäisi selittää jäsenelleen, miksi hänen olisi kuitenkin oltava jäsen kirkossaan. Käytännön kysymyksenä kirkon pitäisi pystyä selittämään niille jäsenilleen, joita asia ei heidän omana avioliittokysymyksenään koske, miten kirkko teologisesti päätyy kantaansa. Ja siis siihen, mikä on kirkon todistus kristillisen kirkon oikeasta opista ja miksi. Ja sitten pitäisi osata ratkaista se, mitä tehdään, kun kirkon todistus kristillisen opin ytimestä kaikuu jäsenen suljetuille korville, kun kuulijan oma usko ei siihen enää taivu. Itse huomaan yllättyväni jatkuvasti siitä, kuinka hitaasti – jos ollenkaan – kirkon päätöksentekokoneistossa tajutaan, kuinka todellinen vedenjakaja avioliittokysymyksestä on tullut. Ja että vedenjakaja ei kulje niiden välissä, joita asia itseään suoranaisesti koskee tai ei koske, vaan niiden välillä, joita asia ei itseään koske. Mutta joita kirkon todistus ja sen tavoittavuus – sen hyväksyttävyys omaksi vakaumukseksi – koskee. Käsitteillä ”valtiokirkko” ja ”kansankirkko” ei ole mitään sisältöä, joka voidaan päätellä niitä sanoina tulkitsemalla. Valtiokirkolla on tarkoitettu alunperin sitä, että valtiovalta poliittisena päätöksentekijänä määrää uskonnosta ja sen harjoittamisesta ja harjoittamisen organisaatiosta. Suomessa on Kustaa Vaasan ajoista 1800-luvun loppuun eletty sellaisessa tilanteessa. Sen jälkeen valtiovallan ja kirkon suhde on eriytynyt asteittain pala palalta ja vuosien saatossa asteittain niin, että jäljellä -on vain maininta perustuslaissa, kirkkolain säätäminen eduskunnassa, julkisoikeudellisen oikeushenkilön status ja siihen nojaava verotusoikeus. Tämän päivän tilanteessa ollaan siksi, että ev.-lut. kirkko kerran oli ihan oikea valtiokirkko. Ja Suomen pieni Ortodoksinen kirkko on lähes samassa erityisasemassa siksi, että Suomessa oli sen syntyessä itsenäisyyden alussa eritysasemassa oleva evankelis-luterilainen kirkko, johon kansalaisen oli vain vähän aiemmin ollut pakko kuulua jäsenenä. Tässä koko valtiokirkon teologinen perusta. Kirkosta itsestään riippuu, onko erityisasemalle perusteita, jos sallitaan sanoa legitiimejä perusteita. Kansankirkko-käsite kehitettiin pohjoismaisen terminologisen esimerkin kopioinnilla, kun haluttiin yksillä housuilla istuen korostaa kirkon itsenäisyyttä valtiosta mutta samalla toisilla housuilla istuen tähdentää kirkon erityisaseman säilyttämistä. Välillä niin, että ollaan kansankirkko, koska niin suuri osa kansasta kuuluu kirkkoon. Ja sitä mukaa kuin se ei ole aina kaikissa väittelytilanteissa ihan hyvä perustelu, on korostettu sitten sitä, että kirkko kansankirkko siksi, että se on kirkko koko kansaa varten. Jälkimmäisessä tapauksessa on kuitenkin aatteellinen – ehkäpä teologinenkin – pääpaino oikeasti ollut siinä, että kirkkoon kuuluu kansaa laidasta laitaan ja kynnys on matala, katto korkealla ja seinät leveällä. Jos kansankirkolle sitten annetaankin ensisijaisesti se merkitys, että kirkolla on valtakunnallinen ja ylikansallinen tehtävä julistaa evankeliumia, on vain pieni matka siihen, että kansankirkoksi voidaan kutsua tosiuskovien täydellisten kirkkoa. Ja niin päästään siihen, että kansankirkon puolustus kääntää kansankirkon tavoitteen päälaelleen ja viittaa ihan päinvastaiseen suuntaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Siis valtion pitäisi ev. lut. kirkossa aktiivisesti toimivan vaikuttajan mielestä rajoittaa avioliittoon vihkimisoikeus vain niihin uskonnollisiin yhteisöihin, joilla on sama avioliittokäsitys ja etiikka kuin yhteiskunnalla kulloisessakin historiallisessa tilanteessa? Totta kai valtio ja vallanpitäjät voivat käyttää vahvemman oikeutta milloin vain ja missä kysymyksessä tahansa niin paljon kuin rahkeita riittää. Jo nyt olisi siis vihkioikeus poistettava kaikilta sellaisilta yhteisöiltä, jotka jostakin uskonopillisesta, biologisesta tai kulttuurisesta syystä pitävät avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja elinikäisenä sekä torjuvat vaikkapa avioeron mistä syystä tahansa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -vierasblogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.