Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta sai uutta virikettä John Vikströmin kannanotosta KANAVA-lehdessä [julkaistu myös Kotimaa.fi:ssä]. Kirjoitus kirvoitti lehteen useita kommentteja. Vikströmin avauksen jälkeen keskustelua KANAVASSA on viimeksi jatkanut prof. Heikki Hiilamo, joka suuntaa keskustelua aviolittoa laajempaaan tematiikkaan artikkelillaan ”Kirkon ja valtion suhteet uuteen asentoon” [julkaistu myös Hiilamon blogissa Kotimaa.fi:ssä]. Artikkeli on monella tapaa kiinnostava avaus, joka vaatii sekä yleiseltä aiheeltaan että avioliittoa koskevilta kannanotoiltaan muutamia kommentteja.
Hiilamo asettuu kirjoituksessaan yksiselitteisesti puolustamaan sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä kirkossa, vaikka hän samalla jotenkin alistuneesti toteaa, että se ei taida aivan lähivuosina tulla hyväksytyksi. Hän pitää kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöä vuodelta 2019 ”hyytävänä luettavana” niille, joilla on avioliitosta toinen näkemys kuin kirkolla. Hän näyttää liittyvän kantaan, jonka mukaan kirkon nykyinen avioliittokäsitys merkitsee ”seksuaalivähemmistöjen syrjintää”.
Hiilamo ei tässä yhteydessä hiisku sanaakaan siitä, että maamme korkeimmat lainvalvojat eivät ole kiistäneet kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuutta. Rivien välistä voi lukea vielä muutakin kirjoittajan mieltymyksistä ja pettymyksistä: ” (Korkeimman hallinto-oikeuden) ratkaisu oli suuri pettymys niille, jotka olivat odottaneet maallisen tuomioistuimen ratkaisevan kirkon sisällä ratkaisemattomalta tuntuvan kiistan. KHO:n päätöksen perustelu muistutti perustuslakivaliokunnan näkemystä uskonnonvapaudesta: uskonnollisten yhdyskuntien on itse ratkaistava tunnustustaan ja oppiaan koskevat asiat.”
Juuri tässä ollaankin asian ytimessä. Epäselväksi jää, onko Hiilamo sitä mieltä, että kirkko saa itse ratkaista asiat, jotka koskevat sen oppia ja tunnustusta? Sitähän juuri koko ongelma koskee. Tätä kirjoittaessa kysymys aktualisoituu: saako kirkon jäsen julkisesti tunnustaa sen, mitä kirkon opin perusta eli Raamattu sanoo, vai joutuuko hän siitä tuomituksi (Uutinen 29.4.2021: Päivi Räsänen saa syytteen sanomisistaan ja kirjoittamisistaan).
Mitä Hiilamo kirjoittaa käsitteistä ”valtiokirkko” ja ”kansankirkko”, ansaitsee myös muutaman kommentin. Hänen mukaansa Suomen ev. lut. kirkko on edelleen valtiokirkko, vaikka kirkon ja valtion suhteita on vuosikymmenten mittaan väljennetty. Nimityksen ”kansankirkko” käyttämisen hän näyttää rajaavaan kirkon jäsenten enemmistöasemaan väestössä.
Käsitettä ”valtiokirkko” voidaan käyttää Hiilamon tapaan kirkon jäsenmäärästä riippumatta aina niin pitkälle, kuin kirkolla on valtion suhteen yhteisiä asioita hoidettavana. Historiallisista syistä johtuen tämä tilanne jatkunee paljon pitemmälle kuin Hiilamon omaksuma prosenttiraja on alitettu. Kirkon kannalta olennaisin kysymys kuitenkin on, saako kirkko jäsenmäärästään riippumatta itse määritellä oman uskonsa ja järjestysmuotonsa sisällön.
Nimitys ”kansankirkko” on taas teologisesti ja sosiologisesti niin moniselitteinen, että sen käytössä pitäisi olla tarkka. Teologisesti sen relevantti merkitys on, että Suomen ev.lut. kirkolla on missionaarinen tehtävä julistaa evankeliumia Suomessa. Saman tehtävän hyväksynee omakseen myös toinen ”kansankirkkomme” ortodoksinen kirkko, vaikka sen jäsenmäärä on yhden prosentin vaiheilla.
Teologisesti oikeampi nimitys kirkolle on ”kansainkirkko”, sillä kirkko on kutsuttu yli kansallisten rajojen julistamaan evankeliumia koko maailmalle. Saman asian sanoo parhaiten uskontunnustus: ”Uskomme yhden pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”, jossa attribuutti ”yhteinen” (alkutekstissä ”katolinen”) tarkoittaa juuri kirkon ja sen opin ”universaalisuutta” eli maailmanlaajaa lähetystehtävää ”kaikille kansoille”.
Artikkelinsa pääotsikon mukaisesti Hiilamo ei halua ainoastaan muuttaa kirkon ja valtion suhteita. Hän näyttää pyrkivän ennen muuta siihen, että kirkon hallinto pitäisi järjestää demokraattisen mallin mukaisesti, koska ”kirkon hallinto ei noudata vallan kolmijako-oppia”. Argumentoinnissaan Hiilamo ei esitä yhtäkään teologista perustetta tuekseen, vaan se lepää aksiomaattisesti vallan kolmijaon pyhän dogmin pohjalla.
Mistä tällainen absolutismi johtuu? Kirkko on monessa suhteessa toisenlainen yhteisö kuin valtio tai sekulaarit yhdistykset. Ehdottoman demokratian vaatiminen kirkon järjestysmuodoksi ei ole sinänsä uusi vaatimus. Kirkkojen historiassa on siitä on monia esimerkkejä. Sen lopullinen päämäärä toteutuu vasta silloin, kun ”vox populi est vox dei”, eli ”kansan ääni on jumalan ääni”. Kirkon hallinto sisältää varmaan moniakin korjaustarpeita, mutta kirkon tunnustusperustan erityislaatuisuutta ei niiden toteuttamisessa saa sivuuttaa.
Kirjoituksensa pääotsikon mukaisesti Hiilamo esittää kirkon ja valtion suhteiden muuttamista siten, että kirkko luopuisi vihkioikeudesta. Kun sukupuolineutraali avioliitto oli tulossa maalliseen lainsäädäntöön, samaa ehdotettiin myös muutamilta kirkon tahoilta. Se ei kuitenkaan saanut juuri lainkaan kannatusta. Nyt Hiilamo uskoo, että ”päätös olisi ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa”. Tällä loppupäätelmällään kirjoittaja toteaa, että Suomen ev.lut. kirkon voimassa oleva oppi avioliitosta on syrjivä ja epätasa-arvoinen, mitä ei ainakaan toistaiseksi Suomen korkein juridinen instassi ei ole todennut.
Ne papit, jotka vastoin kirkon voimassa olevaa oppia ja järjestystä vihkivät sukupuolineutraaleja pareja, ovat pääasiassa perustelleet kantaansa sillä, että sekulaari yhteiskunta on tehnyt heidän puolestaan ratkaisun, joka heille riittää. En muista Suomen ev.lut. kirkon teologisessa työssä, sen teologisissa ja ekumeenisissa ratkaisuissa vastaavaa ilmiötä. Se on räikeä esimerkki uusvaltiokirkollisuuden noususta ja uhosta Suomessa.
Hiilamo näyttää esityksellään pyrkivän valtiokirkollisuuden ohentamiseen, mutta konkreettinen tavoite viittaa päinvastaiseen suuntaan.
Juhani Forsberg
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kirkon ulkoasiain osaston teologisten asioiden sihteeri (1994–2002) ja Helsingin yliopiston ekumeniikan assistentti (1966–1990).
Kiitos kirjoitukseni kommentoinnista. En ole esittänyt, että kirkko luopuisi vihkioikeudesta, vaan että valtio rajoittaisi vihkioikeutta niin, että se säilyisi vain niillä uskonnollisilla yhdyskunnilla, joilla on sama avioliittokäsitys kuin valtiolla. Tämä ei ole ”uusvaltiokirkollisuutta” vaan päinvastoin askel kohti valtion neuraalimpaa suhtautumista ev-lut ja ortodoksiseen kirkkoon, Aivan erikseen totesin, että kirkon on valtiosta riippumatta voitava itse kehittää hallintoaan haluamaansa suuntaan – olipa kehitys kuinka hidasta ja jäykkää tahansa. KHO ei ole käsittääkseni ottanut kantaa ev. lut- kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuuteen.
Uskontokuntien tasapuolinen kohtelu edellyttää joko: 1) että valtio ei määrää, millaisilla ehdoilla kirkollinen vihkiminen voidaaan toimittaa, vaan sen voi uskonnollinen yhdyskunta määritellä oman oppinsa ja traditionsa perusteella. tai: 2) valtio poistaa kaikilta uskonnollisilta yhteisöiltä vihkimisoikeuden, joka siis merkitsee sitä, että siviilivihkiminen on ainoa juridisesti pätevä avioliiton solmimismuoto, joka ei tietenkään estä uskontokuntia suorittamasta omia rituaalejaan piirissään solmittujen avioliittojen siunaamiseksi. Sen sijaan se, että valtio asettaisi ehtoja uskonnollisten menojen harjoittamiselle on uskonnonvapauden törkeää loukkaamista.
Hiilamo: Valtion ääni oisi kirkon ääni?? Putin sen tekee idässä, lässähtänyt demokratia täälllä lännessä hamuaa samaa??
Juhani Forsbergin kommentit Heikki Hiilamon blogiin kertovat siitä, ettei keskustelullakaan ole saavutettavissa yhteisymmärrystä siitä, miten kirkon olisi otettava huomioon yhteiskunnan avioliittokäsityksen käsityksen muuttuminen ja se, miten kirkon jäsenet yksin ja erilaisin ryhmin asiat hahmottavat. Se, miten faktat ja eri faktojen painoarvo itse kunkin ajattelussa asetetaan, eivät ole yhteensovitettavissa. Olisi keskityttävä nyt vain siihen, miten jatketaan eteenpäin yhdessä. Kaikki muu vie vain huonompaan, vääjäämättä.
Kyllä kirkon avioliittokanta on vahvasti sukupuolten tasa-arvokysymys. Nimenomaan on kysymys kirkon jäsenten tasa-arvosta. Avioliittoon vihkiminen/avioliiton siunaaminen on ainoa kirkon toimitus, jossa raja vedetään vihkimistä yksinomaan pyytävän sukupuolen perusteella. Vaikka pyytävä täyttäisi kaikki muut lain ja kirkon säännösten avioliiton solmimiselle tai siunaamiselle säädetyt edellytykset, puolison sukupuoli on ainoa kriteeri, jolla toimitus evätään. Niin kauan kuin kirkko kieltää samaa sukupuolta olevien vihkimisen ja avioliiton siunaamisen, kirkko joutuu perustelemaan opillaan ja teologiallaan jäsenelleen, että jäsen ei sukupuolen perusteella ole oikeutettu pyytämäänsä toimitukseen. Ja sen lisäksi kirkon pitäisi selittää jäsenelleen, miksi hänen olisi kuitenkin oltava jäsen kirkossaan.
Käytännön kysymyksenä kirkon pitäisi pystyä selittämään niille jäsenilleen, joita asia ei heidän omana avioliittokysymyksenään koske, miten kirkko teologisesti päätyy kantaansa. Ja siis siihen, mikä on kirkon todistus kristillisen kirkon oikeasta opista ja miksi. Ja sitten pitäisi osata ratkaista se, mitä tehdään, kun kirkon todistus kristillisen opin ytimestä kaikuu jäsenen suljetuille korville, kun kuulijan oma usko ei siihen enää taivu. Itse huomaan yllättyväni jatkuvasti siitä, kuinka hitaasti – jos ollenkaan – kirkon päätöksentekokoneistossa tajutaan, kuinka todellinen vedenjakaja avioliittokysymyksestä on tullut. Ja että vedenjakaja ei kulje niiden välissä, joita asia itseään suoranaisesti koskee tai ei koske, vaan niiden välillä, joita asia ei itseään koske. Mutta joita kirkon todistus ja sen tavoittavuus – sen hyväksyttävyys omaksi vakaumukseksi – koskee.
Käsitteillä ”valtiokirkko” ja ”kansankirkko” ei ole mitään sisältöä, joka voidaan päätellä niitä sanoina tulkitsemalla. Valtiokirkolla on tarkoitettu alunperin sitä, että valtiovalta poliittisena päätöksentekijänä määrää uskonnosta ja sen harjoittamisesta ja harjoittamisen organisaatiosta. Suomessa on Kustaa Vaasan ajoista 1800-luvun loppuun eletty sellaisessa tilanteessa. Sen jälkeen valtiovallan ja kirkon suhde on eriytynyt asteittain pala palalta ja vuosien saatossa asteittain niin, että jäljellä -on vain maininta perustuslaissa, kirkkolain säätäminen eduskunnassa, julkisoikeudellisen oikeushenkilön status ja siihen nojaava verotusoikeus. Tämän päivän tilanteessa ollaan siksi, että ev.-lut. kirkko kerran oli ihan oikea valtiokirkko. Ja Suomen pieni Ortodoksinen kirkko on lähes samassa erityisasemassa siksi, että Suomessa oli sen syntyessä itsenäisyyden alussa eritysasemassa oleva evankelis-luterilainen kirkko, johon kansalaisen oli vain vähän aiemmin ollut pakko kuulua jäsenenä. Tässä koko valtiokirkon teologinen perusta. Kirkosta itsestään riippuu, onko erityisasemalle perusteita, jos sallitaan sanoa legitiimejä perusteita.
Kansankirkko-käsite kehitettiin pohjoismaisen terminologisen esimerkin kopioinnilla, kun haluttiin yksillä housuilla istuen korostaa kirkon itsenäisyyttä valtiosta mutta samalla toisilla housuilla istuen tähdentää kirkon erityisaseman säilyttämistä. Välillä niin, että ollaan kansankirkko, koska niin suuri osa kansasta kuuluu kirkkoon. Ja sitä mukaa kuin se ei ole aina kaikissa väittelytilanteissa ihan hyvä perustelu, on korostettu sitten sitä, että kirkko kansankirkko siksi, että se on kirkko koko kansaa varten. Jälkimmäisessä tapauksessa on kuitenkin aatteellinen – ehkäpä teologinenkin – pääpaino oikeasti ollut siinä, että kirkkoon kuuluu kansaa laidasta laitaan ja kynnys on matala, katto korkealla ja seinät leveällä. Jos kansankirkolle sitten annetaankin ensisijaisesti se merkitys, että kirkolla on valtakunnallinen ja ylikansallinen tehtävä julistaa evankeliumia, on vain pieni matka siihen, että kansankirkoksi voidaan kutsua tosiuskovien täydellisten kirkkoa. Ja niin päästään siihen, että kansankirkon puolustus kääntää kansankirkon tavoitteen päälaelleen ja viittaa ihan päinvastaiseen suuntaan.
Siis valtion pitäisi ev. lut. kirkossa aktiivisesti toimivan vaikuttajan mielestä rajoittaa avioliittoon vihkimisoikeus vain niihin uskonnollisiin yhteisöihin, joilla on sama avioliittokäsitys ja etiikka kuin yhteiskunnalla kulloisessakin historiallisessa tilanteessa? Totta kai valtio ja vallanpitäjät voivat käyttää vahvemman oikeutta milloin vain ja missä kysymyksessä tahansa niin paljon kuin rahkeita riittää. Jo nyt olisi siis vihkioikeus poistettava kaikilta sellaisilta yhteisöiltä, jotka jostakin uskonopillisesta, biologisesta tai kulttuurisesta syystä pitävät avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja elinikäisenä sekä torjuvat vaikkapa avioeron mistä syystä tahansa?
Toivottavasti suvaitsevainen vihreä liike alkaa käydä tätä ym. keskustelua huoltamiensa muslimiyhteisöjen kanssa 🙂 . ) 🙂
Uusvaltiokirkollisuuden nousu ja uho – kommentti
5.5.2021
Avioliitto ja kirkko -sivustolla ja Kotimaa24-palstalla on 5.5.2021 Juhani Forsbergin kommentti Uusvaltiokirkollisuuden nousu ja uho professori Heikki Hiilamon Kotimaa24-sivustolla julkaistusta kirjoituksesta. Siinä Heikki Hiilamo hahmottelee kirkon haasteita nyky-yhteiskunnassa ja muuttuvassa maailmassa, suhdetta valtioon, hallintoa, demokratiaa sekä muutamia kriittisiä kohtia, joissa kirkon, valtion ja kansalaisten tiet kohtaavat. Yksi näistä on uusi samaa sukupuolta olevien avioliiton salliva avioliittolaki. Juhani Forsberg nostaa kommentissaan esille erityisesti kysymyksen avioliitosta, jossa hän näkee vain yhden vaihtoehdon: valtio säätää lakeja, mutta kirkko säätää oman oppinsa ja toimintansa. Avioliitosta on kirkossa vain yksi kanta: avioliitto on vain miehen ja naisen välinen elinikäinen avioliitto.
Puutun tässä lähinnä kolmeen asiaan, miksi ja miten kirkon kannattaisi omista lähtökohdistaan pyrkiä ratkaisemaan suhtautumisensa uuteen avioliittolakiin, mitä tulisi oppia muista kirkoista, ”kansainkirkosta”, ja miten kirkon kannattaisi suhtautua samaa sukupuolta olevia pareja vihkiviin pappeihinsa. Hiilamo on oikeassa kirkon hallinnon kritiikissään päätösten hitaudesta, moniportaisuudesta, päätösvallan keskittymisestä, demokratian puutteesta. Näitä ei minusta voi puolustella kirkon erityisyydellä muihin organisaatioihin verrattuna, hallintoa kannattaa keventää. Kirkon korjaustarpeet Hiilamon analyysissä Forsberg toki tunnustaa.
Miksi ja miten kirkon tulisi omista lähtökohdistaan ratkaista avioliittokäsityksensä nyt kun uusi avioliittolaki on säädetty? Mikä on valtion rooli, mikä kirkon? Forsbergin lähtökohta on, että kirkon avioliittokäsitys on selvä, se on miehen ja naisen välinen avioliitto, mitään muutosta tarvita eikä voi kirkon omista lähtökohdista tehdäkään. Uutta avioliittolakia puolustetaan Forsbergin mukaan lähinnä sekulaarista yhteiskunnasta lainatuilla ajatuksilla ja opeilla, ei kirkon omalla opetuksella. Tällä perusteella esimerkiksi kirkon perinteistä avioliittokäsitystä voidaan pitää syrjivänä.
Toinen muualta haettu syy ajaa uuden avioliittolain mukaista avioliittokäsitystä ilmenee Forsbergin mukaan siinä että Hiilamo unohtaa mainita että ”maamme korkeimmat lainvalvojat eivät ole kiistäneet kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuutta”. Hiilamo kuten monet muut ovat pettyneet asiaa koskevaan KHOn päätökseen, jossa ei edellytetty kirkolta uuden avioliittolain mukaista ratkaisua riitakysymyksessä. Forsberg mielestä uuden avioliittokäsityksen puolustajat olivat hakemassa tukea kirkon avioliittokäsityksen muuttamiseen valtiolta ja oikeuslaitokselta mutta eivät sitä saaneet. Forsbergin mukaan tästä voidaan päätellä, ettei valtio pidä kirkon perinteistä avioliittokäsitystä syrjivänä tai sitten niin ettei valtio ole kiinnostunut siitä, miten kirkko kohtelee sukupuolivähemmistöjään.
Minusta edellä olevat käsitykset ovat vääriä. Kirkon perinteisellä avioliittokäsityksellä on syynsä ja teologiset perusteensa mutta sitä ei vaadita uudistettavaksi muodin vuoksi tai keksityin perusteluin. Kirkon avioliittokäsityksen laajentamisen perusteita on selvitetty laajasti, ja ne antavat vahvan perustan uudelle käsitykselle ihan kirkon oman opin ja opetuksen perusteella. Yksi keskeisistä muutoksista on se että homoseksuaalisuus ymmärretään nykyisin paremmin myös kirkossa. Vilkaisu moderniin eksegetiikkaan kertoo, että raamatunkohdat joissa homoseksuaalisuudesta puhutaan, eivät sovellu tämän ajan samaa sukupuolta olevien parien avioliittoihin. Muuttaakseen avioliittokäsitystään kirkko voi käyttää omia lähtökohtiaan, se ei tarvitse lainvalvojia siihen.
En kuulu niihin jotka varsinaisesti pettyivät KHOn päätökseen, koska siinä päätettiin mielestäni siitä, että kirkko päättäkööt itse. Asetelma on silti jännitteinen, koska on mahdollista, että kirkko syrjii samaa sukupuolta olevien avioliittoa siten että syrjintä rakennetaan tai rakentuu avioliittokäsityksen sisään. Niin tapahtuu jos kirkko esittää tiukan paikan tullen sukupuolineutraalin avioliiton kieltämiselle syyksi sen ettei kirkko hyväksy homoseksuaalisuutta vaan pitää sitä ”Raamatun mukaan” syntinä.
Jos uuden avioliittolain ja samaa sukupuolta olevien parin avioliittojen vastustamisen syynä on kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, se voidaan katsoa syrjinnäksi. Kirkon avioliittokäsitys kannattaisi siitäkin syystä pikimmin uudistaa niin että se sallii samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen kirkossa. Mutta jos se ei onnistu, olisi kaikille eduksi – niinkuin Hiilamokin yhtenä vaihtoehtona ehdottaa – että valtio rajoittaisi vihkimisoikeuden niihin joilla on sama avioliittokäsitys valtion kanssa.
Olen Forsbergin kanssa samaa mieltä siitä että kansankirkon sijaan on hyvä puhua ”kansainkirkosta”. Se on kuitenkin luultavasti ymmärrettävä hieman toisin, yhdessä maailmanlaajuisessa kirkossa oleminen merkitsee myös antautumista vuorovaikutukseen. Uusi avioliittokäsitys on hyväksyttäy monissa sisarkirkoissamme: aivan samoista tunnustuspykälistä ja Raamatun jakeista voidaan tulla myös siihen johtopäätökseen, että perinteinen avioliittokäsitys laajennetaan koskemaan samaa sukupuolta olevien liittoja.
Forsbergin mielestä uutta avioliittolakia seuraavat papit perustelevat toimintaansa sillä että yhteiskunta on sellaisen lain säätänyt, ja se riittää heille. Minusta tämä on väärä tulkinta, laki antaa toki siihen hyvän mahdollisuuden. Syyt ovat syvemmällä, tutustuminen homoseksuaalien ja sukupuolivähemmistöjen elämään on avannut monien silmät ihan evankeliumin pohjalta muuttamaan käsitystään avioliitosta vain miehen ja naisen liittona. Ilman lakiakin tämä on selvinnyt vuosien kuluessa yhä useammille. Avain on asenteiden muutoksessa, siinä että homoseksuaalit ymmärretään täysivaltaisina Luojan luomina ihmisiä ja kirkon ja seurakuntien jäseniä. Nämä papit eivät tarvitse lakia sen ymmärtämiseen, että homoseksuaaleille ja sukupuolivähemmistöille kuuluvat parisuhteissaan aivan samat oikeudet kuin heteroillekin.
Heikki Hiilamo on oikeassa siinä, että kirkon perinteinen avioliittokäsitys ei hevin muutu lähiaikoina. Syynä on määräenemmistöä edellyttävä päätöksentekotapa, toisaalta myös se että päättäjiin valikoituu yleensä seurakunnista perinteisempiä edustajia. Mutta tilanne ei ole reilu: kirkossa ei ole missään vaiheessa tehty sellaista päätöstä, jossa avioliiton edellytyksiin olisi ¾ määräenemmistöllä kirjoitettu, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen. Nykytilanteessa sellaista päätöstä ei myöskään voitaisi enää tehdä, määräenemmistövaatimus puolin tai toisin estää.
Kirkko voi halutessaan päättää avioliittokäsityksensä uudistamisesta ihan itse. Päätöksenteon kritiikki nousee siitä, että vaikka hyviä aloitteita on esillä kirkolliskokouksessa, piispainkokous on tehnyt laajat selvitykset ja asenteet ovat muuttuneet myös piispakunnassa, asiat eivät vain etene. Onneksi muutosta tapahtuu, kirkon papiston ja jäsenistön enemmistö on tätä nykyä valmis hyväksymään samaa sukupuolta olevien avioliiton.
Mielestäni yhteiskunnan, valtion ja kirkon suhde on ennenkaikkea vuorovaikutussuhde, ei vallankäytön kohde. Yhdessä mennään eteenpäin, valtio takaa turvaa ja suojaa kansalaisilleen, kirkko luo yhteisöllisyyttä ja inhimillisen elämän hyvää, hengellistä hoitoa, lähimmäisenrakkautta.
Onneksi elämä hakee uomansa, luomistyö jatkuu, karavaani kulkee. On parempi että kirkko on osa ongelman ratkaisua kuin että se itse luo ja ylläpitää ongelmia.
Muutos, transformaatio, uusi normaali.
Tapio Leskinen
”Jos uuden avioliittolain ja samaa sukupuolta olevien parin avioliittojen vastustamisen syynä on kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, se voidaan katsoa syrjinnäksi.”
Asian katsomista syrjinnäksi ei keneltäkään voida kieltä, Suomessahan on mielipiteen vapaus – vielä toistaiseksi. Juridisessa mielessä sitä ei kuitenkaan voida katsoa syrjinnässä. Näin yksinkertaisesti siitä syystä, ettei teologinen opinmuodostus koskaan täytä syrjinnän tunnusmerkistöjä.
Lähtökohtahan on että uskonnollisen yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen. Uskonnollisen yhdyskunnan yhteiskunnassa vallitsevasta käsityksestä poikkeava moraalikäsitys ei koskaan riko kenenkään ihmisoikeuksia.
Ihmisoikeuksien rikkominen edellyttää tekoja joilla on seurauksia.
Huomioksi myös ettei erilainen kohtelu ole syrjintää, jos kohtelu perustuu lakiin ja sillä muutoin on hyväksyttävä tavoite ja keinot tavoitteen saavuttamiseksi ovat oikeasuhtaisia.
Suomen perustuslain mukaan uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Jos jonkun henkilön vakaumukseen taikka henkilöiden muodostaman yhteisön oppiin kuuluu että esimerkiksi homoseksuaalinen kanssakäyminen on ”synti ja häpeä”, on kyseisellä henkilöllä tai yhteisöllä perustuslain suoma oikeus asian ilmaisemiseen. Kokonaan toinen asia on , ettei ilmaisua ole oikeutta tehdä toisen henkilön loukkaamistarkoituksessa.
Huomioksi, että rikoslaissa kunnianloukkauksella tarkoitetaan tilannetta, jossa joku esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa. Seikka että yleisellä tasolla esittää julkisesti uskonnollisen yhteisen opin ei ole valheellisen tiedon esittämistä. Uskonnollisen yhteisön muun yhteiskunnan yleisestä mielipiteestä poikkeava moraalikäsitys tai sen esillä pitäminen ei siten täytä kunnianloukkauksen tunnusmerkkejä, vaikka joku henkilö siitä mielensä pahoittaisikin.
Asalla on uskonnonvapauden näkökulmasta katsoen myös laajempi merkitys: Onko evankeliointi laillista. Onko siis laillista saattaa omalla julistustyöllään toinen henkilö synnintuntoon vaikkapa ylpeydestä taikka ahneudesta ja sitä kautta saattaa hänet tekemään parannusta?
”Mutta tilanne ei ole reilu: kirkossa ei ole missään vaiheessa tehty sellaista päätöstä, jossa avioliiton edellytyksiin olisi ¾ määräenemmistöllä kirjoitettu, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen.”
Tämä väitehän ei luonnollisestikaan pidä paikkaansa. Jo vuoden 1869 kirkkolaissa oli viittaus muuttamattomaan Augsburgin tunnustukseen ja muihin lutherilaisen seurakunnan niin kutsuttuun sovintokirjaan otettuihin tunnustuskirjoihin. Kirkon kanta että avioliitto on miehen ja naisen välinen imenee noista tunnustuskirjoista. Kirkkolakiin ja myöhemmin kirkkojärjestykseen tehdyt muutokset on käsitelty kirkolliskokouksessa määräenemmistöllä.
Pyrkimyksesi Tapio Leskinen yhteiskunnallistaa kirkon opetus yleisen mielipiteen mukaiseksi kohdistuu kirkon perimmäistä identiteettiä vastaan. Kirkko on alusta asti ollut ja sen tulisi jatkossakin olla muusta yhteiskunnasta erillinen saareke. Kirkko on olemukseltaan ecclesia ja muodostuu ”koollekutsutuista”.
Kirkon jäsenet elävät toki muun yhteiskunnan keskuudessa ja heidän tulee hyväksyä se etteivät he voi alistaa joukkoonsa kuulumattomia toimimaan omien oppiensa mukaan. Tämä pätee myös esimerkkisi suhtautumiseen seksuaalivähemmistöihin ja heidän yhteiskunnallisiin oikeuksiinsa. Vaikka kirkon kanta avioliittoon on se mikä se on, ei kirkolla tai kirkon jäsenillä ei ole oikeutta vaikeuttaa samaa sukupuolta olevia pareja solmimasta keskenään laillista avioliittoa. Raja tulee siinä, ettei kirkon jäsenten velvollisuutena ole omassa joukossaan muuttaa uskonnollisten riittiensä sisältöä.
”Onko siis laillista saattaa omalla julistustyöllään toinen henkilö synnintuntoon vaikkapa ylpeydestä taikka ahneudesta ja sitä kautta saattaa hänet tekemään parannusta?”
No voithan kokeilla: Mene vaikkapa pankin eteen kantaen raamatunpaikka mainiten kylttiä ” Ahneet ovat ansainneet kuoleman…”