Uusvaltiokirkollisuuden nousu ja uho – kommentti 5.5.2021 Avioliitto ja kirkko -sivustolla ja Kotimaa24-palstalla on 5.5.2021 Juhani Forsbergin kommentti Uusvaltiokirkollisuuden nousu ja uho professori Heikki Hiilamon Kotimaa24-sivustolla julkaistusta kirjoituksesta. Siinä Heikki Hiilamo hahmottelee kirkon haasteita nyky-yhteiskunnassa ja muuttuvassa maailmassa, suhdetta valtioon, hallintoa, demokratiaa sekä muutamia kriittisiä kohtia, joissa kirkon, valtion ja kansalaisten tiet kohtaavat. Yksi näistä on uusi samaa sukupuolta olevien avioliiton salliva avioliittolaki. Juhani Forsberg nostaa kommentissaan esille erityisesti kysymyksen avioliitosta, jossa hän näkee vain yhden vaihtoehdon: valtio säätää lakeja, mutta kirkko säätää oman oppinsa ja toimintansa. Avioliitosta on kirkossa vain yksi kanta: avioliitto on vain miehen ja naisen välinen elinikäinen avioliitto.

Puutun tässä lähinnä kolmeen asiaan, miksi ja miten kirkon kannattaisi omista lähtökohdistaan pyrkiä ratkaisemaan suhtautumisensa uuteen avioliittolakiin, mitä tulisi oppia muista kirkoista, ”kansainkirkosta”, ja miten kirkon kannattaisi suhtautua samaa sukupuolta olevia pareja vihkiviin pappeihinsa. Hiilamo on oikeassa kirkon hallinnon kritiikissään päätösten hitaudesta, moniportaisuudesta, päätösvallan keskittymisestä, demokratian puutteesta. Näitä ei minusta voi puolustella kirkon erityisyydellä muihin organisaatioihin verrattuna, hallintoa kannattaa keventää. Kirkon korjaustarpeet Hiilamon analyysissä Forsberg toki tunnustaa.

Miksi ja miten kirkon tulisi omista lähtökohdistaan ratkaista avioliittokäsityksensä nyt kun uusi avioliittolaki on säädetty? Mikä on valtion rooli, mikä kirkon? Forsbergin lähtökohta on, että kirkon avioliittokäsitys on selvä, se on miehen ja naisen välinen avioliitto, mitään muutosta tarvita eikä voi kirkon omista lähtökohdista tehdäkään. Uutta avioliittolakia puolustetaan Forsbergin mukaan lähinnä sekulaarista yhteiskunnasta lainatuilla ajatuksilla ja opeilla, ei kirkon omalla opetuksella. Tällä perusteella esimerkiksi kirkon perinteistä avioliittokäsitystä voidaan pitää syrjivänä.

Toinen muualta haettu syy ajaa uuden avioliittolain mukaista avioliittokäsitystä ilmenee Forsbergin mukaan siinä että Hiilamo unohtaa mainita että ”maamme korkeimmat lainvalvojat eivät ole kiistäneet kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuutta”. Hiilamo kuten monet muut ovat pettyneet asiaa koskevaan KHOn päätökseen, jossa ei edellytetty kirkolta uuden avioliittolain mukaista ratkaisua riitakysymyksessä. Forsberg mielestä uuden avioliittokäsityksen puolustajat olivat hakemassa tukea kirkon avioliittokäsityksen muuttamiseen valtiolta ja oikeuslaitokselta mutta eivät sitä saaneet. Forsbergin mukaan tästä voidaan päätellä, ettei valtio pidä kirkon perinteistä avioliittokäsitystä syrjivänä tai sitten niin ettei valtio ole kiinnostunut siitä, miten kirkko kohtelee sukupuolivähemmistöjään.

Minusta edellä olevat käsitykset ovat vääriä. Kirkon perinteisellä avioliittokäsityksellä on syynsä ja teologiset perusteensa mutta sitä ei vaadita uudistettavaksi muodin vuoksi tai keksityin perusteluin. Kirkon avioliittokäsityksen laajentamisen perusteita on selvitetty laajasti, ja ne antavat vahvan perustan uudelle käsitykselle ihan kirkon oman opin ja opetuksen perusteella. Yksi keskeisistä muutoksista on se että homoseksuaalisuus ymmärretään nykyisin paremmin myös kirkossa. Vilkaisu moderniin eksegetiikkaan kertoo, että raamatunkohdat joissa homoseksuaalisuudesta puhutaan, eivät sovellu tämän ajan samaa sukupuolta olevien parien avioliittoihin. Muuttaakseen avioliittokäsitystään kirkko voi käyttää omia lähtökohtiaan, se ei tarvitse lainvalvojia siihen.

En kuulu niihin jotka varsinaisesti pettyivät KHOn päätökseen, koska siinä päätettiin mielestäni siitä, että kirkko päättäkööt itse. Asetelma on silti jännitteinen, koska on mahdollista, että kirkko syrjii samaa sukupuolta olevien avioliittoa siten että syrjintä rakennetaan tai rakentuu avioliittokäsityksen sisään. Niin tapahtuu jos kirkko esittää tiukan paikan tullen sukupuolineutraalin avioliiton kieltämiselle syyksi sen ettei kirkko hyväksy homoseksuaalisuutta vaan pitää sitä ”Raamatun mukaan” syntinä.

Jos uuden avioliittolain ja samaa sukupuolta olevien parin avioliittojen vastustamisen syynä on kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, se voidaan katsoa syrjinnäksi. Kirkon avioliittokäsitys kannattaisi siitäkin syystä pikimmin uudistaa niin että se sallii samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen kirkossa. Mutta jos se ei onnistu, olisi kaikille eduksi – niinkuin Hiilamokin yhtenä vaihtoehtona ehdottaa – että valtio rajoittaisi vihkimisoikeuden niihin joilla on sama avioliittokäsitys valtion kanssa.

Olen Forsbergin kanssa samaa mieltä siitä että kansankirkon sijaan on hyvä puhua ”kansainkirkosta”. Se on kuitenkin luultavasti ymmärrettävä hieman toisin, yhdessä maailmanlaajuisessa kirkossa oleminen merkitsee myös antautumista vuorovaikutukseen. Uusi avioliittokäsitys on hyväksyttäy monissa sisarkirkoissamme: aivan samoista tunnustuspykälistä ja Raamatun jakeista voidaan tulla myös siihen johtopäätökseen, että perinteinen avioliittokäsitys laajennetaan koskemaan samaa sukupuolta olevien liittoja.

Forsbergin mielestä uutta avioliittolakia seuraavat papit perustelevat toimintaansa sillä että yhteiskunta on sellaisen lain säätänyt, ja se riittää heille. Minusta tämä on väärä tulkinta, laki antaa toki siihen hyvän mahdollisuuden. Syyt ovat syvemmällä, tutustuminen homoseksuaalien ja sukupuolivähemmistöjen elämään on avannut monien silmät ihan evankeliumin pohjalta muuttamaan käsitystään avioliitosta vain miehen ja naisen liittona. Ilman lakiakin tämä on selvinnyt vuosien kuluessa yhä useammille. Avain on asenteiden muutoksessa, siinä että homoseksuaalit ymmärretään täysivaltaisina Luojan luomina ihmisiä ja kirkon ja seurakuntien jäseniä. Nämä papit eivät tarvitse lakia sen ymmärtämiseen, että homoseksuaaleille ja sukupuolivähemmistöille kuuluvat parisuhteissaan aivan samat oikeudet kuin heteroillekin.

Heikki Hiilamo on oikeassa siinä, että kirkon perinteinen avioliittokäsitys ei hevin muutu lähiaikoina. Syynä on määräenemmistöä edellyttävä päätöksentekotapa, toisaalta myös se että päättäjiin valikoituu yleensä seurakunnista perinteisempiä edustajia. Mutta tilanne ei ole reilu: kirkossa ei ole missään vaiheessa tehty sellaista päätöstä, jossa avioliiton edellytyksiin olisi ¾ määräenemmistöllä kirjoitettu, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen. Nykytilanteessa sellaista päätöstä ei myöskään voitaisi enää tehdä, määräenemmistövaatimus puolin tai toisin estää.

Kirkko voi halutessaan päättää avioliittokäsityksensä uudistamisesta ihan itse. Päätöksenteon kritiikki nousee siitä, että vaikka hyviä aloitteita on esillä kirkolliskokouksessa, piispainkokous on tehnyt laajat selvitykset ja asenteet ovat muuttuneet myös piispakunnassa, asiat eivät vain etene. Onneksi muutosta tapahtuu, kirkon papiston ja jäsenistön enemmistö on tätä nykyä valmis hyväksymään samaa sukupuolta olevien avioliiton.

Mielestäni yhteiskunnan, valtion ja kirkon suhde on ennenkaikkea vuorovaikutussuhde, ei vallankäytön kohde. Yhdessä mennään eteenpäin, valtio takaa turvaa ja suojaa kansalaisilleen, kirkko luo yhteisöllisyyttä ja inhimillisen elämän hyvää, hengellistä hoitoa, lähimmäisenrakkautta.

Onneksi elämä hakee uomansa, luomistyö jatkuu, karavaani kulkee. On parempi että kirkko on osa ongelman ratkaisua kuin että se itse luo ja ylläpitää ongelmia.

Muutos, transformaatio, uusi normaali.

Tapio Leskinen