Jouluterapian tarpeessa!

Ei ole mikään niin kuin ennen. Ennen oli pahemmin. Meitä kakaroita pidettiin jouluaattoaamusta lähtien hirvittävässä jännityksessä. Karjalaisia kun ollaan juuriltamme, niin joulua vietettiin aina hirveänkauheankamalan isolla sukulaisjoukolla. Joulurauhan julistustus puolelta päivin ei tuonut minkäänlaista helpotusta päivän matelevaan kulkuun. Tilanne oli ristiriitainen: Ennen ”odotetun vieraan” tuloa piti koristella kuusi ja syödä kaiken maailman sörsseleitä, joita perinteisiksi suomalaisiksi jouluruuiksi kutsuttiin. Eihän vatsallaan jännittäjä voi oikeasti mitään syödä!

Ennen nykyaikaisia vakoilusysteemejä ja ovensuukyselyjä tiedustelijoina käytettiin harmaanuttuisia tonttuja, noita riivatttuja kielikelloja, jotka ikkunoitten takaa kurkkimalla saivat tietoonsa outoja asioista meidänkin perheestä. Sitten, ykskaks yllättäen aattoiltana ovelta alkaa kuulua jumalatonta kolketta ja töminää, kun sisään syöksyy ison sauvan ja pahassa tapauksessa vielä Koivuniemen Herran kanssa harmaaturkkinen valkopartaäijä, ihmissusi, jolla ei ole minkäänlaisia inhimillisiä tapoja.

Ensin se möreällä äänellä kysyy lapsilta, ollaanko me oltu kilttejä. Valehtele siinä sitten tuolle beelsebubin ilmentymälle punastumatta ja korvia heiluttamatta. Paha pukki sellainen, joka meikäläisenkin laittoi lahjoilla kiristämällä laulamaan: ”Käyppä tänne, en mä pelkää…!” Siinä tuli livautetuksi toinen valhe. Vaikka seisoinkin siinä kumman gubben edessä jäykkänä kuin seipään niellyt (sikäli kuin minua ei pakkoistutettu pedon polvelle), itku oli kurkussa ja sieluni oli suinpäin syöksynyt sohvan taakse piiloon.

Mikä tuo kuokkavieras oikein on utelemaan meidän perheen asioita? Lähtisi nyt hyvän sään aikaan vetämään ja jättäisi lahjasäkin meille! Ei sen tarvitse niitä lahjoja ruveta jakamaan. Osaamme me itsekin tuon osoitejakelun tehdä.

Ei liene lukijalle yllätys, että meikäläinen joulutraumatisoitui jo varsin varhain. Ei puhettakaan mistään nykyään muodissa olevasta debriefingistä. Itse saimme haavamme nuolla. Jossakin vaiheessa pukki alkoi imagosyistä pukeutua punaiseen nuttuun ynnä heitti valtansa merkit eli vitsan ja sauvan mäkeen. Halusi vissiin tehdä itsensä lapsille tykö. Vaan minkäs teet, kun minäkin tiedän, että sillä on sen nuttunsa alla karvainen turkkinsa. Tunnen vahingoniloa, kun nykyään lehdestä luen, että taas on pukki ajanut jouluna itsensä ihan piippuun. Aivan oikein sille.

Tämän blogin piti käsitellä joulupukin työuupumusta ja hoitoon ohjausta, mutta epähuomiossa blogisti taisikin avautua vain omista peloistaan. No, hoitoon taitaakin sitten mennä tämän kirjoittaja…