Jos kristillinen usko pitäisi tiivistää, se menisi jotensakin näin:

Roomalaiskirje 10:

9 Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. 
10 Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.

"Sydämen usko tuo vanhurskauden". Näin minäkin uskon, vaikka en enää uskokaan. Uskon siis, että usko on sydämen asia, ja jos sitä ei ole sydämessä, sitä ei ole ollenkaan. Mitä tekemistä tällä sitten on Jehovan todistajien kanssa? Hehän osoittavat uskonsa vesikasteella ja ovat sitä ennen vihkiytyneet rukouksessa Jehovalle. Uskon suhteen homman pitäisi siis olla paketissa? Kyllä ja ei.

Kyllä siinä mielessä, että Jehovan todistajista löytyy myös vilpittömiä uskovia. Ei siinä mielessä, että yhä suurempi osa Jehovan todistajista on mukana aivan muiden syiden kuin sydämen uskon takia. Miksi näin voidaan sanoa? Siksi, että valtaosa uusista kastetuista Jehovan todistajista on heidän omaa jälkikasvua. No mitä sitten, kyllähän Jehovan todistajien lapset voivat olla uskossaan yhtä vilpittömiä kuin ketkä muut tahansa? Niin voivat, mutta tilastollisesti ajatellen on väistämätöntä, että yhä useampi ei ole.

Kun Jehovan todistajien lapset menevät kasteelle, heillä ei ole psyykkisiä tai tiedollisia edellytyksiä tehdä sellaista päätöstä. Tätä avasin laajemmin edellisessä blogissa. He menevät kasteelle ja heistä tulee Jehovan todistajia, koska heillä ei ole useinkaan muita vaihtoehtoja. Jehovan todistajien lasten usko on siksi lähinnä siirrettyä mallia. Se vain siirretään sukupolvelta toiselle ilman että siihen liittyy henkilökohtaista löytämisen riemua tai omakohtaista uskoon tulemisen kokemusta. Kun kasvat johonkin uskontoon ja pidät sitä osana normaalia elämää siinä missä aamiaista, veroja tai kello kuuden uutisia, uskosta muodostuu helposti osa yksilön kulttuuria ja identiteettiä mutta siitä ei välttämättä koskaan muodostu sydämen uskoa.

Tehoajattelua

Jehovantodistajuus otti tuulta alleen Suomessa sotien jälkeen ja vuoden 1975 harmageddonin avittamana. Erityisesti näihin aikoihin Jehovan todistajiin liityttiin paljon myös uskonnon ulkopuolelta. Nykyään näiden "suurten ikäluokkien" jäljiltä seurakunnissa on merkittävä osa toisen ja kolmannen polven todistajia. Nämä ovat juuri edellä mainittuja uskontoon syntyneitä yksilöitä. Yksilöitä, joihin usko on vain siirretty tehdastuotannon malliin. Hallintoelimen jäsen David Splane lipsautti eräässä puheessa ilmiöön liittyvän ja paljon puhuvan kauhistelun.

Joissain maissa on havaittavissa, että 10-, 11- ja 12-vuotiaat nuoret eivät ole vielä edes kastamattomia julistajia. Ja sitten havaitsemme, että 13-, 14- ja 15-vuotiaat eivät ole edes kastettuja. Ja silti heidän vanhempansa ovat tutkineet heidän kanssaan syntymästä saakka! Se saa meidät joskus miettimään, onko opetusohjelmamme todella tehokas? - Hallintoelimen jäsen, David Splane

Tehokkuus siis ennen kaikkea. Usko jää tässä kisassa pistesijoille vaikka siitä tietenkin pidetään hienolta kuulostavia palopuheita. Usko ei kuitenkaan ole jotain sellaista, jonka voisi sytyttää tehoajattelulla. Niin omat, kuin monien muidenkin Jehovan todistajien maailmassa olleiden kokemukset, kertovat samaa kieltä. Kun olin kasvanut todistajuuteen ja minut oli saatu uskomaan Vartiotorni-seuraan, Jehovaan, Jeesukseen ja harmageddoniin, niistä tuli minulle itsestäänselvyys siinä missä joet laskevat meriin ja Maa kiertää Aurinkoa. Vaikka kävin kolme kertaa viikossa kokouksissa ja aloitin kolmannella luokalla seurakunnan edessä suoritettavat harjoituspuheet, en muista satunnaisia ohikiitäneitä hetkiä lukuun ottamatta saaneeni todistajuudesta uskon kannalta juuri mitään tuntemuksia (jos mukaan ei lasketa aina ihan pian alkavien vainojen ja harmageddonin pelkoa). Todistajuus vain kuului jokapäiväiseen elämään, ja todistajuuteen liittyvät moninaiset suoritteet tahdittivat jokapäiväistä elämää arjessa.

Tehoajattelun seuraukset käytännössä

Entisille todistajille on tehty monissa yhteyksissä kyselyjä heidän uskonnollisuudestaan. Kyselyissä, jotka kartoittavat entisten todistajien uskoa perinteiseen kristinuskon Jumalaan, jakauma on käytännössä aina karkeasti se, että 1/3 uskoo edelleen Jumalaan, loput 2/3 ei usko tai uskoo johonkin muuhun. Tämä on hyvin pitkälti suora osoitus siitä, että tehotuotettu usko on vain kaivoon kannettua vettä. Entiset todistajat pystyvät vasta todistajuuden jälkeen etsimään itseään ja pohtimaan avoimesti mitä he ovat ja mihin he uskovat. Mahdollisesti kymmenillä vuosilla siirretty oman itsensä etsiminen on vahingollista yksilön identiteetin terveelle kehittymiselle. Oman itsensä löytämisessä on toki riemunsa myöhemminkin löydettynä. Aikaa omana itsenään elämisestä on kuitenkin viety, eikä sitä saa koskaan takaisin.

Tehotuotettu usko, sen lisäksi että se on sisällöltään tyhjää, on myös loppupeleissä tehotonta. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan henkilöistä jotka on lapsuudessa kasvatettu Jehovan todistajiksi, kaksi kolmesta jättää uskonyhteisön. Osuus on suurin tutkimuksessa mukana olleista uskonnoista. Tämä siis karttamisrangaistuksesta huolimatta. Voi vain arvailla, miltä tilastot näyttäisivät jos todistajista voisi lähteä vapaasti ilman merkittäviä sosiaalisia menetyksiä.

Vaikka itse huomasin todistajuuden jälkeen, etten usko, enkä ole tainnut koskaan edes olla uskovaa tyyppiä, uskon ei mielestäni silti pitäisi perustua siihen, että ihmiset puserretaan tiukkaan uskon (tai sitä muistuttavan uskomusjärjestelmän) muottiin vain koska vanhemmat haluavat tai heidän uskonnollinen järjestönsä vaatii vanhempia niin toimimaan. Usko on yksilön asia, ja vaikka vanhemmat luonnollisesti välittävät lapsilleen arvomaailmaansa, lasten indoktrinointi on väärin ja haittaa lasten luonnollista identiteetin kehittymistä. Ja kuten edellä todettua, se on myös turhaa ja tehotonta.