”Piispa” Wille Riekkisen mukaan Jeesus ei ajatellut olevansa Jumala. Väite saattaa pitää paikkansa. Varsinkin synoptisissa evankeliumeissa Jeesuksen jumaluus on kätkettyä, viitteenomaista. Mutta niin sen kuuluukin olla. Paavali siteeraa kirjeessään filippiläisille tekstiä, jossa kuvataan sitä kuinka tullessaan ihmiseksi Kristus luopui kaikista jumalallisista etuoikeuksistaan:
”Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä
ja oli kuuliainen kuolemaan asti,
ristinkuolemaan asti.”
Ydinkysymys on, mistä jumalallisista ominaisuuksista Jeesus luopui. Vastaus: kaikista. Esimerkkeinä mainittakoon:
* Hän luopui vallasta, tullen enkeleitä alemmaksi, toisten palvelijaksi.
* Hän luopui kunniasta, antaen ihmisten pilkata itseään ja häpäistä naulaamalla alastomana ristiin.
* Hän luopui ubikviteetistä ja suostui olemaan vain yhdessä paikassa kerrallaan.
* Hän luopui kaikkitietävyydestä eikä tiennyt asioita jumalallisesti vaan oli riippuvainen opiskelemisesta ja Pyhän Hengen ohjauksesta. Hän siis tuskin olisi tiennyt esimerkiksi Amerikan olemassaolosta tai solubiologiasta sen enempää kuin tuon ajan ihmiset tiesivät – hän eli heidän maailmankuvansa puitteissa.
* Hän luopui lankeamattomuudestaan ja suostui maailman ja paholaisen kiusattavaksi. Toisin sanoen, hän olisi teoriassa voinut langeta mutta valitsi kilvoituksen tien, ja joutui kärsimyksen koulussa oppimaan, mitä on kuuliaisuus.
* Hän luopui tiedonvarmuudesta oman kutsumuksensa suhteen. Hän ei välttämättä automaattisesti ”tiennyt” olevansa Jumalan poika ja messias, vaan tämä tietoisuus syntyi hänelle kuten kutsumus kirkastuu itse kullekin meistä eli Jumalan sanan kautta, rukouksessa ja elämänpolulla.
* On ehkä jopa niin, että vielä ristille mennessään hän ei tiennyt tietämisen varmuudella, että hän voittaa kuoleman vaan hän uskoi sen Jumalan lupausten avulla. Ehkä hän jopa odotti, että Jumala lopulta vapauttaa hänet ristin kauhuista jollakin ihmeellisellä tavalla – sitä hän ainakin rukoili Getsemanessa – ja sitten hän lopulta murtui ristillä, kun mitään ei tapahtunutkaan ja parkaisi sydäntäsärkevästi: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut!”
Silloin hän antoi henkensä. Henki vajosi lopulta kuolleitten maahan, tuonelaan ja sen pohjalle. Kaikki oli loppu. Kuolema oli voittanut. Kunnes…Jumala kutsui takaisin elämään ja herätti hänet kuolleista. Jumala teki niin, koska näki, että Poika todella oli kuuliainen kuolemaan asti, ja antoi täydellisen uhrin lankeamatta kertaakaan paholaisen ansaan.
Kristus siis todella luopui kaikesta. Hän ei jättänyt itseensä mitään jumalallisia ominaisuuksia, vaan antoi ne kaikki pois. Muuten hän ei olisi tullut aidosti ihmiseksi. Muuten hän olisi ollut vain puoli-ihminen, joka ei oikeasti tietäisi millaista on olla ihminen kiusauksineen, epäilyksineen ja epävarmuuksineen. Niinpä hän luopui myös jumalatietoisuudestaan – näin uskon. Maan päällä eläessään hän ei tiennyt eikä ehkä ajatellut olevansa Jumala. Jos hän olisi ajatellut niin hän ei olisi voinut olla täydellisesti ihminen. Mutta Jumala hän koko ajan kuitenkin oli. Hänessä jumaluus ruumiillistui koko täyteydessään. Se oli hänen perimmäinen olemuksensa, vaikka tietoisuus siitä oli sammunut tai korkeintaan uinui ehkä vain kapeana uskonvaraisena aavistuksena jossain sielun perimmäisessä nurkassa.
Ja niinpä Filippiläiskirje jatkuu:
”Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava
Isän Jumalan kunniaksi:
»Jeesus Kristus on Herra.”
—
Loppukaneetti: Blogi käynnisti hienon keskustelun, jonka tuoksinnassa sain oppia ja palauttaa mieleeni kristologian ihmeellisyyksiä. Myös oma pohdintani osoittautui monilta osin virheelliseksi. Kiitän keskustelusta!
Wille Riekkisen (& Co) tavoite lienee klassisen kristinsukon aseman muuttaminen ja sen korvaaminen jollain uudentyyppisellä yhteiskunnallisella uskonnolla tai toimintatavalla.
On perin outoa, että muut piispat eivät millään tavoin tunnu asiaa kommentoivan. Viittaako siihen, ettei hietä joko kiinnosta tai sitten heillä on samankaltainen haave.
Luulisi, että esim. edes Jolkkonen asiaan ottaisi kantaa ihan julkisesti.
Tuomas vastasi ja sanoi hänelle (Jeesukselle): ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” Joh. 20:28. Jeesus täysin hyväksyi tämän Tuomaksen vastauksen.
Jeesus eli täydellisen ihmisen elämän olleen tietysti koko ajan Jumala . Luopuminen jumalallisuudesta oli välttämätöntä että hän pystyi edustamaan koko ihmissukua . Ameriikan olemassaoloa ei tarvinnut miettiä kun sitä ei ollut edes vielä . Täydellinenkin voi oppia ja se oli täydellinen kuuliaisuus ja Jeesus oli tahtonut mennä maljan pois jos se olisi voinut tapahtua Jumalan tahdon mukaan , mutta täydellinen ihminen ja Jumala Jeesus Kristus oli kuuliainen myös täydellisesti . Se että Jeesus oli asetettu kaiken luojaksi jonka kautta kaikki on luotu ja Isä on kaiken alistanut Jeesuksen vallan alle paitsi Isälle hän on kuuliainen ja lopulta kolmiyhteinen Jumala hallitsee kaikkea ja Jeesus on taivaassa samalla korotettu ylipappimme ja seurakunnan sulhanen . Taas kun ihminen pyrkii määrittelemään luojaansa täytyy pysähtyä ja jäädä vain sanan varaan . Jeesuksen jumaluuden epäilyt tiedossa on pyrkimyksiä harhaoppien tielle . Profeetat ennustivat messiaan tulosta ja Jeesus itse ennusti tulevia tapahtumia . Kaikki Jeesuksen tuli käydä elämässä läpi mitä ihminen on pienestä aikuisikään saakka ja kärsimykset ja tuntemukset jotta hän voi meitä auttaa . Ihmisen tulee oppia Jumalasta sanan eli Jeesuksen kautta eikä mennä yhtään yli siitä .
Timo P. Klassisen ja luterilaisenkin ymmärryksen mukaan Kristus luopui alennuksensa tilassa (sikiämisestä hautaamiseen) KÄYTTÄMÄSTÄ jumalallista voimaansa ja muita jumalallisen luontonsa atribuutteja muulloin kuin erityisissä tilanteissa. Pitää muistaa Nikean – Konstantinopolin uskontunnustus ja Kalkhedonin kirkolliskokouksen linjaukset: Herramme oli koko ajan tosi Jumala ja tosi ihminen erottamatta, sekoittamatta, muuttamatta ja jakamatta. Ortodoksinen kirkko lausuu tämän syvän paradoksin ylistämällä Kristusta, joka sanomattomalla tavalla oli haudassa samaan aikaan erossa Jumalasta ja yhtä Hänen kanssaan. Meidän on turha pohtia sitä, mitä Kristus tiesi ja mitä Hän ei tiennyt. Evankeliumeista käy sitä paitsi selkeästi ilmi Hänen ennaltatietämyksensä.
Lisäys: Jeesus siis tiesi koko ajan olevansa Jumala. Akateemisesti voidaan tietysti esittää spekulatiivisia kysymyksiä, mutta jatkuvasti ohenevan kristillisen uskon tuntemuksen aikana niiden julkinen esittäminen on, sanoisinko – ongelmallista. Valitettavasti dosentti Riekkinen on ottanut asiakseen ”modernisoida” kristinuskon ja saa näkemyksilleen myös kaikupohjaa.
Mika Rantaselle: oletko kuullut sananlaskua: ”Korppi ei noki toisen korpin silmää”.
Minun kommenttini on moderoitu.
Laitan uudestaan tämän kommentin. Tuomas vastasi ja sanoi hänelle (Jeesukselle): ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” Joh. 20:28. Jeesus täysin hyväksyi tämän Tuomaksen vastauksen.
Tuomaan ja Jeesuksen kohtaaminen tapahtuu ylösnousemuksen jälkeen. Ja se on dokumentoitu Johanneksen evankeliumiin, joka kautta linjan tulkitsee Jeesuksen toimintaa korkeammasta kristologiasta käsin.
Jos Jeesus tiesi ja tiedosti olevansa Jumala, niin se käytännössä tekee inkarnaation puolinaiseksi. Silloin Jumala ei todellisuudessa tullut ihmiseksi kuin piannllisessa merkityksessä, teatterina. Onhan aivan eri asia esim. vastustaa kiusausta ihmisenä kuin Jumalana. Jälkimmäiselle kiusauksen voittaminen ei ole temppu eikä mikään. Tai mennä ristille jos tietää olevansa kuolematon…kivuliasta kyllä mutta ei kohtalokasta.
Minusta tämä ei ole sovittamattomassa ristiriidassa dogmin kanssa (kaksiluonto-oppi), koska Kristuksen kaksi luontoa ovat koko ajan olemassa. Johanneksen evankeliumin suhteen jää jonkinlainen jännite, se myönnettäköön, mutta en ole varma, onko jännite ratkaisematon.
Mitä seuraisi ajatuksesta, että Jeesus ei tiennyt olevansa Jumala? Mitä muuta hän ei tiennyt – tai mitä Hän ylipäänsä tiesi?
Tulisi mielikuva, että oliko Jeesus vain ”tyhmä”, ja miksi ihmeessä hän olisi antanut ristiinnaulituttaa itsensä, jos ajatteli olevansa vain kuolevainen ihminen. ”Muuten Hän oli niin kuin kuin yksi meistä vain…”?
Pikemminkin se. että hän tiesi olevansa Jumala, teki hänen kärsimyksensä paljon syvemmäksi kuin pelkkä fyysinen kipu ja pelko. Ilman sitä kärsimys jäisi vain psykofyysiseksi.
Jos Jeesus olisi inkarnaatiossa tullut ihmiseksi tietämättään olevansa Jumala, olisi paljon vaikeampi ymmärtää käsitystä todella kärsivästä Jumalasta: ”Ahaa, minä olinkin silloin Jumala…!”. Jos Jeesus ei tiennyt olevansa Jumala, ajatteliko hän vain olevansa ”marttyyri” ja ajatteliko hän todella itse vain marttyyriudellaan sovittavansa maailman synnin? Tai olevansa kuin esim. Jeremia, joka tulee tapetuksi julistuksensa vuoksi. Kuinka Jeesus sitten ”tiesi, mitä ihmisen sisällä oli”, kuten evankeliumeissa kerrotaan? Luulisi, että Hän olisi jotenkin tullut ajatelleeksi olevansa ei-ihan-perusjätkä? Mutta mikä? Hän kitenkin antoi syntejä anteeksi, herätti kuolleita jne.
Minusta tämäntyyppisissä ajatuksissa pikemminkin alkaa maistua teatterimaisuus.
Olen käsittänyt, että esim. Joh. 8:24:ssa Jeesus ilmaisee itsensä siten, että se on ymmärrettävissä niin, ettei hän epäile olavansa Jumala.
Ihan perusinhimillisellä logiikalla kaksiluontoajatus on haasteellinen. Jos se ei olisi, olisimmeko mekin jumalallisia?
Ajatus, että klassisen näkemyksen mukainen ajatus, jossa Jeesus oli ja tiesi olavansa myös Jumala, ei johda siihen, että inkarnaatio olisi ”puoli-inkarnaatio” – ellei sitten ajatella, että Jeesus oli puoli-ihminen ja puolijumala.
Ortodoksinen kirkko opettaa (Khalkedonin kirkolliskokouksen mukaisesti), että Kristuksella on kaksi luontoa: täysi jumaluus ja täysi ihmisyys. Nämä ovat yhdistyneet hänessä ”sekoittumatta ja muuttumatta”. Jeesus ei ollut ”puoliksi ihminen” tai ”naamioitunut Jumala”.Hänellä oli ihmisen mieli, ihmisen tahto ja ihmisen tunteet.
Hän tunsi nälkää, väsymystä, pelkoa ja kipua – ei siksi, että hän leikki ihmistä, vaan siksi, että hänellä oli todellinen ihmisen biologia ja psyyke.
Timo Pöyhänen kirjoittaa; ”Jos Jeesus tiesi ja tiedosti olevansa Jumala, niin se käytännössä tekee inkarnaation puolinaiseksi. Silloin Jumala ei todellisuudessa tullut ihmiseksi kuin piannllisessa merkityksessä, teatterina. Onhan aivan eri asia esim. vastustaa kiusausta ihmisenä kuin Jumalana. Jälkimmäiselle kiusauksen voittaminen ei ole temppu eikä mikään. Tai mennä ristille jos tietää olevansa kuolematon…kivuliasta kyllä mutta ei kohtalokasta.”
Kun Jumala tuli ihmiseksi, hän ei luopunut jumaluudestaan.
Jos Jeesus ei olisi tiennyt olevansa Jumala, hän olisi ollut vain hyvä ihminen, joka kuoli traagisesti. Ortodoksisessa visiossa (nk. theosis eli jumaloituminen) idea on kuitenkin tämä: Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi ( tämä täytyy tietysti ymmärtää oikein!)
Jotta tämä silta ihmisen ja Jumalan välillä voitaisiin rakentaa, Jeesuksen oli oltava tietoisesti läsnä molemmissa maailmoissa. Hänen piti tuntea ihmisen kuolevaisuus sisältäpäin. Hänen piti tuoda jumalallinen elämä kuoleman valtaan sisältäpäin. Kolminaisuudessa tämä tarkoittaa tietysti, että Jeesus joka on Neitsyt Marian kohdussa on samalla taivaassa ja koko maailmassa läsnä. ( Tästä ubikviteetistä myöhemmin) .
👍
Timo, sinä järkeilet liikaa. Ota Raamattu sellaisena kuin se on kirjoitettu.
Mikalle sen verran, että tuolla argumentilla ei kovin pitkälle pääse. Parempi on työntää pää pensaaseen.
Järki on luontaisesti ristiriidassa uskon kanssa (Luuk. 24:25, 1. Kor. 2:14). Sen takia se on vangittava kuuliaiseksi Kristukselle (2. Kor. 10:5).
Martin Chemnitz, Enchiridion, Taivaallisten opinkohtien käsikirja, s. 96, Concordia ry, 2023.
Timo P. Näkemyksesi toistaa modernin teologian kritiikin klassisen kristinuskon yhtä peruskulmakiveä kohtaan. Evankeliumeista käy selkeästi ilmi, että Jeesus yhtäältä oli tietoinen siitä, kuka hän oli, ja toisaalta se, että hän vältti sen ylenmäärin selkeää ilmaisemista. Evankeliumien eri korostukset ovat toisiaan täydentäviä, eivät toisiaan kumoavia. Sama totuus, jonka Markus ilmaisee Jeesuksen jumaluuden ns. Messiassalaisuuden kautta, ilmaistaan Johanneksen evankeliumissa toisella tavalla: Jeesus suorastaan paljastaa ja huutaa ääneen olevansa Jumala, mutta Hänet torjutaan eikä silmien edessä näkyvissä olevaa ilmiselvää totuutta suostuta näkemään.
Se, että Jeesus oli tosi Jumala ja tosi ihminen myös alennuksensa tilassa ei tee hänen tosi ihmisyyttään vähemmän todelliseksi. Itse asiassa rajankäynti sisältyy myös tunnustuskirjoihimme, joissa Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon yhdistymistä eritellään teologisen terävästi (Vapahtajamme kahden luonnon ominaisuuksien vastavuoroinen lukeminen toiselle luonnolle). Tässä on kysymys paradokseista ja jumalallisista salaisuuksista, joita emme voi loppuun asti ymmärtää.
Luulisi, että kirkon taholta joku edes jollain tavalla kommentoisi Riekkisen kommentteja: miten ”kirkko” asiaan suhtautuu ja miten se näkee em. väitteet suhteessa oppiin. Riekkinenhän on aiemminkin esittänyt, että kristinuskon olisi muututtuva uuteen ”päivitettyyn versioon” – ilmeisesti ollakseen aikamme ihmisille ajankohtainen. Senkaltaisia ajatuksia muistaakseni on ollut muiltakin esillä jo vuosia sitten mm. Kirkko ja kaupunki” -lehdessä. Joten eihän tässä mistään uudesta ajatusmallista ole kyse. Ehkä erona on, että se esitetään ”piispallisen arvovallan” viitekehyksessä.
Pitäisikö asia nähdä myönteisenä siinä merkityksessä, että näkemystä ei ole esitetty vain ”tietyssä suljetussa sisäpiirissä” vaan avoimesti ja julkisesti?
Sanan- ja ajattelunpaus meillä toki on mutta ehkäpä aiheesta voisi järjestää debattitilaisuuden, mukaanlukien se, miten tämä liittyy uskontunnustuksiin: ovatko ne pelkkää runoutta? Näin käsittääkseni Heikki Räisänen näkemystään luonnehti.
Kieltämättä tuntuu, että ajassamme on siirrytty (yleisemminkin) jonkinlaiseen ”runollisen tulkinnan” aikakauteen – ihan muissakin tapauksessa? Kaikki on vain tulkintaa (mutta minun tulkintani on se oikea?)
Jokainen Raamattunsa tunteva kyllä hahmottaa, että Jeesus Raamatun mukaan tiesi, kuka hän oli, vaikka olikin ottanut ”ihmisen muodon” eikä alistunut kiusaajan houkutuksille erämäävaiheessaan sen paremmin kuin vastauksena ”jumalalliseen väliintuloon”: ”Tule alas ristiltä, jos olet Jumalan Poika….”.
Jos Raamattuun ei uskota, joudutaan usko sitten ankkuroimaan johonkin muuhun. Tai sitten jätettävä ikäänkuin kellumaan. Ehkäpä sekin tulisi ottaa debattiin mukaan?
Timo P.,
Käsittelet hyvin syviä Jumalan salaisuuksia. Onneksi meille Kirkon Isät tiivistivät olennaisen Nikean uskontunnustukseen.
”…Uskon yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä,…”
Timolla on seuraavia teesejä:
1. ”Hän luopui ubikviteetistä ja suostui olemaan vain yhdessä paikassa kerrallaan.” Jumalallinen luonto on ubikviteetti ( kaikkialla läsnäolo) mutta kenosis rajoittaa sen ilmenemistä lihassa. Esim. Johannes Damaskolainen: Kristus ei jättänyt taivaata tullessaan maan päälle. Väite ei pidä paikkaansa, tai on puutteellinen.
2. ” Hän luopui kaikkitietävyydestä eikä tiennyt asioita jumalallisesti vaan oli riippuvainen opiskelemisesta ja Pyhän Hengen ohjauksesta. Hän siis tuskin olisi tiennyt esimerkiksi Amerikan olemassaolosta tai solubiologiasta sen enempää kuin tuon ajan ihmiset tiesivät – hän eli heidän maailmankuvansa puitteissa.” Timon väite on virheellinen. Ihmisluonnossa Kristus ”kasvoi viisaudessa” (Luuk. 2:52) ja oli riippuvainen Isästä (Joh. 5:19), mutta jumalallinen tietoisuus oli ehjä. Esim. Hän tiesi Natananin sydämen (Joh. 1:47) ja ylösnousemuksensa (Matt. 16:21) jumalallisesti. Kritiikki: Ei ”luopunut tietämyksestä” – Hän ei tiennyt Amerikan kaltaisia asioita ihmisluonnossa, mutta jumalallisena tiesi kaiken. Tekstin väite modernista tietämyksestä on anakronistinen; Raamattu ei vaadi sitä.
Ortodoksinen teologia myöntää, että on paradoksi, miten Jeesus saattoi kasvaa viisaudessa, kuten Luukas 2:52 ja samalla olla kaikkitietävä Jumala. Tätä kutsutaan mysteeriksi. Kyse ei ole siitä, että Jeesuksella olisi ollut ”kaksi päätä” tai kaksi kilpailevaa ajatustulvaa, vaan siitä, että hänen jumalallinen tietoisuutensa toimi hänen ihmisyytensä kautta tavalla, jota emme voi täysin selittää.
3. ” Hän luopui lankeamattomuudestaan ja suostui maailman ja paholaisen kiusattavaksi. Toisin sanoen, hän olisi teoriassa voinut langeta mutta valitsi kilvoituksen tien, ja joutui kärsimyksen koulussa oppimaan, mitä on kuuliaisuus.” .Luopui lankeamattomuudesta, voisi langeta? Väite on ehdottoman väärä. Kristus oli syntitön ja lankeamaton (Hepr. 4:15; 7:26), Hän ei edes teoriassa olisi voinut langeta. Hän voitti kiusaukset ihmisvoimillaan, mutta jumalallisella varmuudella. Kirkkoisät esim. Athanasios Suuri sanoo: Synti mahdoton Hänen luontonsa takia. Kritiikki: Tässä horjutaan aphtharsia-doktriinin kanssa, kenosis ei tee Kristuksesta lankeavaa eikä sellaista riskiä ole. Kristus on olemukseltaan pyhä ja turmeltumaton (aphthartos), eikä hän siten edes voisi valita syntiä.
Timo teesit jatkuu;
4. ” Hän luopui tiedonvarmuudesta oman kutsumuksensa suhteen. Hän ei välttämättä automaattisesti ”tiennyt” olevansa Jumalan poika ja messias, vaan tämä tietoisuus syntyi hänelle kuten kutsumus kirkastuu itse kullekin meistä eli Jumalan sanan kautta, rukouksessa ja elämänpolulla.”. .Luopui tiedosta omasta kutsumuksestaan?
Väite on virheellinen. Kristus tiesi olevansa Messias jo 12-vuotiaana temppelissä (Luuk. 2:49) ja julisti sen (Joh. 4:25–26). Kutsumus ei syntynyt rukouksessa epävarmana – se oli hypostaattisesti tiedossa.
5. ” On ehkä jopa niin, että vielä ristille mennessään hän ei tiennyt tietämisen varmuudella, että hän voittaa kuoleman vaan hän uskoi sen Jumalan lupausten avulla. Ehkä hän jopa odotti, että Jumala lopulta vapauttaa hänet ristin kauhuista jollakin ihmeellisellä tavalla – sitä hän ainakin rukoili Getsemanessa – ja sitten hän lopulta murtui ristillä, kun mitään ei tapahtunutkaan ja parkaisi sydäntäsärkevästi: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut!”
Ei tiennyt voittavansa kuoleman, murtui epätoivossa? Päätelmä on virheellinen ja vaarallinen. Kristus ennakoi kuolemansa ja ylösnousemuksensa (Joh. 2:19; 10:17–18). Getsemanen rukous oli ihmisluonnon kärsimys, ei epävarmuus; ristin huuto (Ps. 22:1) on psalmin alku, joka profetoi voittoa. Ortodoksisessa perinteessä tämä on täydellistä kuuliaisuutta, ei romahtamista. Timo teksi, teesi antropomorfisoi liikaa, tehden Kristuksesta pelkän ihmisen kriisissä – tässä horjutaan nestorialaisuuteen.
Timo teesit ovat luterilaista kenotistista tulkintaa, joka liioittelee kenosisia ja uhkaa Kristuksen kaksinnaista luontoa. Sinänsä ihan hauskoja mutta kirkko on käsitellyt nämä asiat jo aikoja sitten. Hatun nosto Timolle pohdinnasta.
Sami, jos noin on, niin mistä Jeesus sitten luopui, kun hän tuli ihmiseksi? Vainko taivaan luotaiseduista?
Hepr. ei siis sano, ettei Kristus olisi voinut langeta vaan, että hän ei langennut – kaksi varsin eri asiaa.
Ja mikä on melkein tärkeintä: jos Jeesus kilvoitteli täydessä jumalisuudessaan, niin ei hän mitenkään voi olla meille esikuva, jota jäljitellä. Ei kilvoittelussa, ei elämäntavassa, ei rukouksessa, ei lahjojen käytössä…silloin koko idea Jeesuksen seuraamisesta muuttuu teoreettiseksi.
Ja vielä varmemmaksi vakuudeksi: en siis kyseenalaista lainkaan Jeesuksen olemuksellista jumaluutta – pois se minusta! Pohdin ainoastaan sitä, mitä inkarnaatio tarkoittaa.
Timo jos vain painotamme Kristuksen jumaluutta (kuten historiallinen monofysiittinen harhaoppi teki), Kristuksesta tulee kauhukuva, jota emme voi tavoittaa. Kirkko ei ole ikinä kuitenkaan painottanut asioita näin.
Ortodoksinen vastaus on Kalkedonin kirkolliskokouksen opetus: Kristus on yhtä olemusta meidän kanssamme ihmisyyden puolesta. Tämä tarkoittaa, että kaikki, mitä Hän teki ihmisenä – rukous, kuuliaisuus, rakkaus – on periaatteessa mahdollista myös meille Jumalan armon avulla. Jeesus on esikuva nimenomaan siksi, että Hän rajoitti itseään. Hän eli todeksi sen, mitä on olla täydellinen ihminen synnin rikkomassa maailmassa.
Hän tuli siksi, mitä me olemme, jotta meistä tulisi se, mitä Hän on.
Itse ajattelen ja pohdin asiaa siltä kannalta, että mikä sai Jumalan ”alentumaan” ihmiseksi? Kyseessä on rakkaus.
Me emme hevin innostune siitä, että itsemme kärsimällä ja kilvoittelemalla uhraisimme jonkun rikollisen tai ”ihhottavan” ja meitä halveksuvan puolesta? Ajatus, että ylipäänsä kilvoittelulla, ja elämäntavallamme voisimme ”Jeesuta matkimalla” itsemme pelastaa, on silkka teoreettinen hypoteesi, eikä ole edes kristinuskon todellinen ajatus. Jeesuksen sueraaminen ei ole vain etiikkaa, eikä esikuvan jäljittelyä. (Kuten esim. Muhammed islamissa?)
Selvää on, ettemme kykene – emmekä tosiasiallisesti haluakaan – Jeesuksen veroisesti kilvoitella ja kärsiä. Toisekseen, ajatus, että Jeesus on ensisijaisesti meille ”jäljiteltävänä esimerkkinä” elämäntavasta ja kilvoittelusta latistaa kritinuskon olemuksen pitkälti etiikaksi – vaikka toki etiikkakin kristinuskoon kuuluu. Ei kukaan muu kuin Jumala voi syntejä sovittaa; Jeesus ja Isä ovat yhtä, sanotaan evankeliumeissa.
Olisiko hän voinut langeta? No, ainakin Hänellä oli todellisia kiusauksia, kuten meillä ihmisillä.
Inkarnaation kuvaus inhimilliselle ajatteleijalle luontenevalla ”rautalankamallilla” ei taida oikein toimia.
Ja on hyvä huomata, että ihan ”tämänkin maailman” ilmiöt ovat omalla tavalla ”vekkuleita”: onhan esim. materiakin toisaalta hiukkasia, toisaalta aaltoliikettä, olematta kuitenkaan ”puolimateriaa” tai ”puoliaaltoliikettä”. Vaikeahko sitäkin on peruslogiikalla ymmärtää.
Ajatus siitä, että kristinusko tulisi päivittää, jotta se olisi modernille ihmiselle ajankohtainen, ei ymmärtääkseni ole mikään uusi ajatus. Tätä ”päivitystä” on kirkko tehnyt koko olemassaolonsa ajan. Ensiksi silloin, kun nuori kirkko erkaantui juutalaisuudesta ja omaksui juutalaisuudesta poikkeavan kristillisen identiteetin. Toiseksi silloin, kun kristinusko levisi sille itselleen vieraiden kulttuurien pariin. Tällä tarkoitan varsinkin hellenismiä, kreikkalaista kulttuuria. Ja kolmas käänteentekevä seikka oli parusian viivästyminen, kun odotus Kristuksen paluusta siirtyi lähemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen. Tämän seurauksena kristittyjen oli palattava takaisin arkeen.
Nämä ja monet muut siirtymät pakottivat nuoren kirkon aktualisoimaan uskonsa uusien tilanteiden vaatimalla tavalla. Ja tätä aktualisointia on kirkon historiassa tapahtunut tähän päivään asti. Jo apostolisella ajalla syntyivät kiinteät tunnustuskaavat ja ns. ekumeeniset tunnustukset, joihin myös luterilainen reformaatio liittyi. Sen jälkeen on kristillistä uskoa tulkittu uudelleen moneen kertaan, kun on yritetty tehdä kristinusko ymmärrettäväksi myös oman aikamme modernille ihmiselle.
Kun tätä tulkintaprosessia käyn läpi, kaikissa tapauksissa piilee ajatus, että Jeesus Kristus on ollut erilainen kuin muut ihmiset – jos ei muuten niin ainakin moraalisessa esimerkissään. Tätä huikeampaa on kuitenkin se, mikä liittyy pääsiäisen sanomaan ylösnousseesta Kristuksesta.
Kristinuskon saattaminen uuteen, päivitettyyn versioon olisi kyllä linjassa edellä mainitsemieni ”päivitysten” kanssa, mutta olisiko se ratkaisu, joka auttaisi aikamme ihmistä omaksumaan kristinuskon sanoman aikaisempaa paremmin. Pelkään, että tämä on sikäli toiveajattelua, että usko ei puhuttele niinkään tietoa kuin omaatuntoa. Vaikka pukisimme uskon lauselmat miten ymmärrettäviksi ja ajanmukaisiksi tahansa, se ei auta, jos se ei avaa uskon eksistentiaalista omaksumista.
Kaksituhatta vuotta ovat lukuisat ihmiset saaneet vanhoista uskonlauselmista vettä janoonsa – ovatpa he sitten ymmärtäneet intellektuaalisella tavalla uskon sisällön tai eivät. Tällä en suinkaan kritisoi hyvää ja korrektia kielellistä ilmaisua uskontunnustuksissa, mutta viime kädessä uskon sisäistäminen ei kysy älyperäistä ymmärrystä. Päinvastoin se kysyy muuta, nimittäin sen, että ihminen kokisi uskon puhuttelun todeksi omassa eksistenssissään. Se taas ei ole kiinni siitä, miten nykykieliseksi, korrektiin ja moderniin kuviin usko on päivitetty.
Wirilander kirjoittaa ” Ja kolmas käänteentekevä seikka oli parusian viivästyminen, kun odotus Kristuksen paluusta siirtyi lähemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen. Tämän seurauksena kristittyjen oli palattava takaisin arkeen.”
Tämä on moderni eksegeettinen tulkinta. Todellisuudessa parusia ei ole viivästynyt, vaan se on jo läsnä. Arki ei ollut jonkinlainen varasuunnitelma, kun loppu ei tullutkaan. Arki oli ja on pelastuksen kenttä kristityille. Kristityn tehtävä ei ole vain odottaa passiivisesti loppua, vaan pyhittää nykyhetki, näin kirkossa on aina tehty.
Eikö kristinuskon päivittämistä yrittaneet jo aikoimaan mm. Markion & Co?
Nykyteologian ongelma lienee, että siinä jumalallisuuskin pyritään redusoimaan joko naturalistiseksi tai vain kokemuksellis-tunteellisekseksi ”eksiastentiaaliseksi entiteetiksi”. Se ei riittäne kilpailutekijäksi uskontomarkkonoilla.
Kristinusko on saanut toki erilaisia muotoja ja (harha)tulkintojakin eri kulttuurteissa, esimerkkinä on myös vaikkapa ajatus uudistettaavasta kristinuskonnollisuudesta, joka sopisi oman aikamme ”historialliskriittisen nykyeksegetiikan kulttuuriin”.
Toisaalta eksigetiikassa on väitetty, että ”alussa oli moininaisuus” ja toisaalta väitetään, että vasta nyt 2000 v myöhemmin osaisimme varmuudella selvittää ja tietää, mikä oli se (yksi) oikea näkemys, joka ei tietenkään olisi se klassisen krstinuskon näkemys. Tai sitten ajatellaan että me viisaampina osaamme muodostaa ”paremman tai sopivamman kristinuskonnon” kuin ne, jotka elivät paljon ennen meitä.
Toinen vaihtoehto on, että ”pidetään kristinuskon tekstit vaikka uskon totuusarvoon ei uskotakaan”. Ei tunnu sekään nykyihmisä vakuuttavan tai auttava, vaikka juluna kirkossa, joogassa tai kauneimmissa joululauluissa käydäänkin.
Eikö Jeesuksen jumaluus loistanut kirkastusvuorella, kuten Matt. 17:1–2 kertoo viitaten Pietariin, Jaakobiin ja Johannekseen? Pietarin oli niin hyvä olla, että hän halusi rakentaa sinne pysyvästi kolme majaa: Jeesukselle, Moosekselle ja Elialle. Mutta sitä ennen Jeesuksen muoto muuttui: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa hohtivat kuin valo.
Tähän viittaa Pietari itse kirjeessään (2.Piet. 1:17–18): ”Sillä hän sai Isältä Jumalalta kunnian ja kirkkauden, kun tältä ylhäisimmältä kirkkaudelta tuli hänelle tämä ääni: ’Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.’ Ja tämän äänen me kuulimme tulevan taivaasta, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella.”
Mooseksen kasvojen kerrotaan säteilleen, kun hän laskeutui Siinain vuorelta puhuttuaan Jumalan kanssa (2.Moos. 34:29). Mutta Jeesuksen kasvot loistivat ja hänen vaatteensa säteilivät jo ennen Mooseksen ja Elian ilmestymistä. Tämä voi tarkoittaa sitä, että kirkkaus tuli hänen Jumalallisesta olemuksestaan sisältäpäin. Tosi ihminen ja tosi Jumala samassa persoonassa. Huomionarvoista on myös se, että opetuslapset tunsivat Jeesuksen kuitenkin samaksi henkilöksi.
Vasta kun taivaasta kuului ääni, opetuslapset lankesivat maahan ja peljästyivät. Kirkastusvuorella ihmisluonto kohtaa Jumalan: ajallisen ja ikuisen kohtaamispaikassa, jossa Jeesus toimii yhdyshenkilönä – siltana taivaan ja maan välillä.
Ja heidän kulkiessaan alas vuorelta Jeesus varoitti heitä sanoen: ”Älkää kenellekään kertoko tätä näkyä, ennen kuin Ihmisen Poika on noussut kuolleista”. Kirkkaus oli Jeesuksesta kadonnut, kun kärsimys odotti parantajaa.
Hyvä huomio tuo kirkastusvuori. Se tosiaan piirtää Jeesuksesta jumalallisen hahmon. Toisaalta siellä kirkastuivat myös Mooses ja Elia, eli ei vain Jeesus. En tiedä, mitä ajatella mutta hyvä näkökulma!
Toki on selvää, että Jeesus ajatteli olevansa jotenkin erityinen, messiaskin varmaan. On sykähdyttävää ajatella, miten Jeesukselle on kirkastunut hänen erityinen kutsumuksensa: kirjoituksista! Hän on vähitellen tajunnut, että profeetat puhuvat hänestä.
Toki nämä ovat vaikeita kysymyksiä mutta ajattelen niin, että ajallisen ja ikuisuuden rajapinnalla tapahtuu siirtymistä puolin ja toisin mikäli ajatellaan, että ajalla on kaksi ulottuvuutta: fysikaalinen ja ikuisuuteen liittyvä. Mooses ja Elia ilmestyivät ikuisuudesta aikaan nähdäkseni ikuisuuden kirkastamina, kun Jeesus Ihmisen Poikana ajassa ja pre-eksistenttinä Jumalana kirkastui ennen heidän ilmestymistään. Mistä he keskenään puhuivat, sitä ei kerrota.
Mutta taivaasta tullut ääni – ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt; kuulkaa häntä” – oli tarkoitettu ajassa eläville, ikuisuuden koskettamille maassa peloissaan kasvoillaan makaaville opetuslapsille, kuten myös ajattomana kehotuksena meille.
Kirkastusvuorella olleet Mooses ja Elia olivat jo aikonaan ”postuneet” tästä maailmasta. Jeesus sensijaan ei vielä ollut ylösnoussut ja ylösnousemuksensa perusteella saanut ”kirkastusruumista”. Jeesuksesta ei ennen ylösnousemusta kerrota, että Hän olisi ollut ajan ja paikan ”tuolla puolen”, kuten näyttää olleen evankeliumien loppuosassa.
Jeesuksen jumaluus ja ihmisyys on vaikea mieltää ilman, että ne jotenkin ”sekoitetaan”. Senpä vuoksi Athanasiuksen tunnustuksessa onkin mainittu ”sekoittumattomuus”.
Tarkoitin lähinnä ajallisen ja ikuisuuden rajapinnan siirtymisellä puolin ja toisin sitä, että tuossa aika ja ikuisuus kohtasivat, kun Jeesus, Mooses ja Elia kohtasivat kasvotusten, jonka myös opetuslapset näkivät. En siis sitä, että Jeesus olisi siirtynyt ikuisuuteen.
Timo Pöyhönen kirjoittaa aivan kummallisia, jolla ei mitään tekemistä kristinuskon kanssa.
Mm. ”Toki on selvää, että Jeesus ajatteli olevansa jotenkin erityinen, messiaskin varmaan. On sykähdyttävää ajatella, miten Jeesukselle on kirkastunut hänen erityinen kutsumuksensa: kirjoituksista! Hän on vähitellen tajunnut, että profeetat puhuvat hänestä.”
Mistä tälläinen on mahdollista? Khalkedonin kirkolliskokous 451 jKr. jo siellä Jeesuksen täysi jumalallisuus ja täysi ihmisyys vahvistettiin.
Ortodoksinen teologia suhtautuu Jeesuksen messiaaniseen itseymmärrykseen kristologisena dogmana, joka korostaa hänen täydellistä jumalallisuuttaan ja ihmisyyttään alusta lähtien – ei pelkkänä asteittaisena inhimillisenä oivalluksena. Nämä Timon kirjoitukset ei ole mitään kovin pieniä heittoja.
Ortodoksisessa traditiossa Jeesus ei ”vähitellen tajunnut” kutsumustaan kirjoituksista ikään kuin yllättävänä löytönä, vaan hän on iankaikkinen Logos, joka itse puhuu profeettojen kautta ja täyttää ne tietoisesti maanpäällisessä toiminnassaan (vrt. Joh. 5:39–47).😇
Kosti,
en toki ajatellut, että olisitkaan tuonut esille Jeesuksen siirtymistä ikuisuuteen Kirkastusvuorikuvauksessa. Kommentoin vain sitä, että Mooses ja Elia ja toisaalta Jeesus olivat sikäli erilaisissa ”asemissa”, että em. olivat siirtyneet pois meidän ”maailmastamme” mutta nyt tilapisesti tulivat visiteeraamaan. Siinä merkityksessä ajattelen, että aiempi kuvauksesi Jeesuksen ”sisäisestä” valosta oli ihan hyvä ja mielenkiintoinen näkökulma.
Tarkempi tulkinta toki mennee helposti spekulatiiviseksi…
Olen jo pariin otteeseen sanonut ja sanon vielä kerran: uskon kaksiluonto-oppiin. Kyse ei ole dogmin kieltämisestä vaan raamatullisen totuuden pohdiskelusta – mistä Uusi testamentti oikein puhuu.
Useimmat raamattuargumentit täällä nojaavat Johanneksen evankeliumiin, mikä edustaa korkeaa kristologiaa. Mutta on jokaiselle raamatunlukijalle selvää, että synoptikkojen Jeesus ja Johanneksen Jeesus ovat monessa mielessä erilaisia hahmoja. Itse ajattelen jotenkin niin, että synoptikot kuvaavat historiallista Jeesusta kun taas Johannes tekee hänestä teologisen tulkinnan. Se ei ole virheellinen tulkinta vaan monessa mielessä tarpeellinen mutta sen historiallinen arvo on toisenlainen kuin synoptikoilla. Siksi kuvausta Jeesuksesta maanpäällisenä hahmona pitää etsiä ennen kaikkea synoptikoista. Voin olla väärässä mutta jotenkin näin olen itse sovittanut asioita yhteen.
Neljä evankeliumia – Matteus, Markus, Luukas ja Johannes – ovat inspiroituneita ja yhtä arvokkaita, eivätkä ne edusta pelkkää ”historiallista” tai ”teologista” tasoa erillään toisistaan. Kirkkoisät, kuten Irenaeus (n. 180 jKr.), korostivat jo varhain neljän evankeliumin tetramorfiaa (neljän evankeliumin harmoniaa), jossa synoptikot (Matteus, Markus, Luukas) ja Johannes täydentävät toisiaan. Johannes ei ole ”teologinen lisuke”, vaan Pyhän Hengen ohjaama kokonaiskuva Kristuksesta, joka paljastaa Hänen jumalallisen luontonsa (esim. Joh. 1:1–14: ”Alussa oli Sana”).
Väitteesi synoptikoista ”historallisena Jeesuksena” ja Johanneksesta ”teologisena tulkintana” nojaa historiallis-kriittiseen metodiin (kuten 1900-luvun ”Jeesus-seminaariin”), joka erottelee ”historiallista Jeesusta” Raamatun tekstistä.
Kaikki evankeliumit ovat teologisia kertomuksia historiallisista tapahtumista, kirjoitettuja kirkon liturgiseen käyttöön. Kirkkoisä Origenes (n. 230 jKr.) opetti, että Raamattu on allegorinen ja mystinen, ei pelkkä kronikka. Ja nämä kaikki ovat edelleen liturgisessa käytössä ja ilmentävät uskon luonnetta. Johanneskin kuvaa Hänen ihmisyyttään yksityiskohtaisesti (esim. Joh. 11:35, Lazarus, Joh. 19 ristiinnaulitseminen). Joten väite ei ole tosi. 🙂
Ovatkohan edes kaikki ortodoksit sitä mieltä, kuten Origenes toteaa: näkyvä maailma on Jumalan hallinnassa, joka loi kaiken ja selittäen sen siten, että Poika ei ole mahtavampi Isää, vaan Häntä alempi”.
Kosti, ortodoksit eivät tietenkään allekirjoita mitäön harhaoppista, koska kirkolla on totuuden täyteys, eikä se voi erehtyä.😇
Se on täytetty. Joh. 19:30
Kuule, sinä raskautettu sielu, kaikki on jo täytetty. Niin sinun Jeesuksesi on sanonut. Sovituksen suurena päivänä se oli hänen viime tervehdyksensä rauhattomalle suvulle, suvulle, joka oli sitä rauhattomampi, kun se ei edes rauhantarvettansa tuntenut. Mutta jos hän nyt on kaikki täyttänyt, mitä autuuteesi kuuluu, vieläpä, jos hän on ansainnut sinulle itse autuuden (pelastuksen), sanohan, mikä on jäänyt sinun tehtäväksesi? Ei muu kuin luottaa hänen sanaansa, uskoa hänen täyttäneen kaikki (Joh. 17:4) ja ottaa vastaan hänen ansaitsemansa autuus. (Joh. 1:12, 2. Kor. 6:1, 1. Tim. 1:15)
Johannes Bäck, Armoa armosta, tämän päivän teksti, SLEY, 1966. Sulut ovat allekirjoittaneen lisäys.
Kaima kirjoittaa ;
Onhan aivan eri asia esim. vastustaa kiusausta ihmisenä kuin Jumalana. Jälkimmäiselle kiusauksen voittaminen ei ole temppu eikä mikään.
Yhtälöstä puuttuu syntiinlankeemus , johon ei Jeesus ollut osallisena .