Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on eletty jo noin neljäkymmentä vuotta aikaa, jolloin sekä miehet että naiset toimivat pappeina. Keskustelu on keskittynyt pitkälti virkaan, sukupuoleen ja tasa-arvoon. Samalla monet hengelliset kysymykset, jotka koskettavat itse viran luonnetta ja kirkon hengellistä tehtävää, ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Seuraavassa nostan esiin muutamia tällaisia kysymyksiä.

1. Papin virka ja sen historiallinen muotoutuminen

Nykyinen papinvirka sellaisena kuin se kirkossamme toimii ei sellaisenaan löydy Uudesta testamentista. Eksegeettisen tutkimuksen valossa on melko selvää, että varhaisessa seurakunnassa paimenuus perustui ennen kaikkea hengelliseen kypsyyteen ja luonteeseen.

Varhaiskirkossa paimen- ja johtajuustehtävä oli ennen kaikkea hengellistä vanhemmuutta, joka nousi yhteisön sisältä. Se oli hengellistä ohjaamista ja esimerkkinä elämistä enemmän kuin institutionaalinen virka.

Konstantinuksen aikana tapahtui kuitenkin merkittävä muutos. Kirkko kytkeytyi entistä tiiviimmin valtiollisiin rakenteisiin, ja papisto sai myös yhteiskunnallisen aseman. Papit tulivat osittain valtion palkkalistoille, ja virasta muotoutui institutionaalinen tehtävä, jossa lojaalisuus suuntautui sekä kirkkoon että valtioon. Samalla papin sakramentaalinen rooli korostui.

Lutherin reformaatio oli osittain korjausliike tähän kehitykseen. Luther purki käsityksen sakramentaalisesta pappeudesta ja korosti yleistä pappeutta. Papin tehtäväksi hän näki ennen kaikkea lain ja evankeliumin saarnaamisen, uskon synnyttämisen. Pappi ei ollut ontologisesti erityinen ihminen, vaan seurakunnan palvelutehtävään kutsuttu henkilö.

Lutherin ajattelussa pappi oli pappina tehtävänsä ajan. Kun tehtävä päättyi, hän palasi palvelemaan yleisen pappeuden piiriin muiden kristittyjen joukkoon.

Samalla Luther korosti voimakkaasti Jumalan sanaa suhteessa virkaan. Virka ei ollut kirkon varsinainen auktoriteetin lähde, vaan Jumalan sana. Aina kun kirkossa haastetaan Raamatun auktoriteettia, syntyy kiusaus siirtää auktoriteetti virkaan, liturgiaan ja sakramentteihin. Tämä kysymys ei ole menettänyt vähääkään  ajankohtaisuuttaan.

2. Mikä on kristillinen maailmankatsomus?

Kirkon hengellisen työn tavoitteena on synnyttää uskoa Kristukseen. Toisin sanoen kirkon tehtävä on tukea ihmisissä kristillisen maailmankatsomuksen muodostumista.

Monet ihmiset arvostavat kristilliseen moraaliin liittyviä asioita – lähimmäisenrakkautta, armoa ja anteeksiantamusta. Silti heiltä voi puuttua kristillinen todellisuuskäsitys. Kristillinen maailmankatsomus merkitsee uskoa Kristukseen sovittajana ja Herrana, synnin vakavuuden ymmärtämistä ja armon merkityksen oivaltamista. Siihen kuuluu myös halu elää Kristuksen tahdon mukaisesti tässä maailmassa.

Keskeinen kysymys on, voiko kristillinen maailmankatsomus syntyä pelkän tiedon tai koulutuksen kautta. Mielestäni se ei synny ensisijaisesti tiedosta, vaan murroksesta, jossa Kristus tulee ihmisen elämän Herraksi.

Ennen tätä murrosta ihminen on oman elämänsä keskus. Usko voi olla yksi tekijä muiden joukossa. Murroksen jälkeen Jumala tulee todellisuuden keskukseksi ja Kristus elämän Herraksi. Ihmisen todellisuuskäsitys muuttuu. Raamattu kuvaa tätä kääntymyksenä, uudestisyntymänä ja mielen uudistumisena.

Kansankirkossa on kuitenkin usein kiusaus vaieta siitä, että jokainen ihminen tarvitsee henkilökohtaisen uskon Kristukseen. Tämä vaikeneminen on osaltaan synnyttänyt kulttuurikristillisyyttä: kirkkoon kuulutaan, sen työtä arvostetaan, mutta ajatus Kristuksen herruudesta jää etäiseksi.

Tilannetta ei helpota se, että pappiskoulutus tapahtuu sekulaarissa yliopistossa. Kirkko korostaa teologisen koulutuksen merkitystä, mutta osa teologeista omaksuu koulutuksen aikana maailmankatsomuksen, joka ei välttämättä ole kristillinen.Tällöin keskustelu kirkon hengellisestä suunnasta vaikeutuu. 

Luther oli tietoinen siitä, että kaikki papit eivät välttämättä usko. Hän tiesi myös, että kaikki seurakuntalaiset eivät usko. Siksi hän piti lain ja evankeliumin saarnaamista välttämättömänä. Vaikka Luther hyväksyi sen, että myös ei-uskovan papin toimittamat sakramentit ovat päteviä, hän ymmärsi, että pappi ilman uskoa ei voi ymmärtää evankeliumia syvällisesti.

3. Käsitys uskosta on muuttunut

Alun perin kristityt ymmärsivät uskonsa elämänä kuuliaisuudessa Kristukselle ja Jumalan sanalle. Luther toi reformaation yhteydessä esiin saman periaatteen: ulkoiset riitit eivät pelasta ilman henkilökohtaista parannusta ja uskoa.

Jos lain ja evankeliumin saarna puuttuu, syntyy helposti käsitys, että Jumala rakastaa minua, jos olen kunnollinen ihminen ja osallistun kirkollisiin toimituksiin.

Liberaaliteologian vaikutuksesta on alettu vaieta siitä, että kristillisen uskon keskeisiä tuntomerkkejä ovat usko Kristukseen Herrana ja pelastajana sekä Jumalan sanan pitäminen elämän korkeimpana auktoriteettina.

Kun ihmisen oma järki asetetaan ylimmäksi auktoriteetiksi, syntyy helposti tilanne, jossa Raamatusta valitaan vain ne kohdat, jotka tuntuvat hyväksyttäviltä. Tämä on muuttanut  vähitellen kristillisen uskon sisältöä. 

Luterilaisuus syntyi korostamaan Jumalan sanan auktoriteettia ja uskoa. Maallistuminen myötä luterilaisesta kirkosta on lähtenyt eri ryhmiä, koska he ovat kokeneet, että luterilainen kansankirkko ei enää arvosta Raamattua tai pyhää elämää. 

Tämän seurauksena monille luterilaisuuden ytimeksi onkin tullut se, mikä erottaa sen vapaista suunnista, sakramentit ja armo ilman kuuliaisuutta. 

4. Traditio ja Jumalan sana

Luther oli huolissaan siitä, että hänen aikansa kirkossa messu, papisto ja rituaalit olivat osittain peittäneet evankeliumin.

Kun kuulemme ilmaisun ”kaste pelastaa”, Luther tarkoitti sillä jotain muuta kuin mitä nykyään usein ymmärretään. Lutherille kaste merkitsi Jumalan pelastavan työn alkua. Kasteen lupaukset otetaan vastaan uskossa, joka syntyy Jumalan sanan kautta, kun lain saarna paljastaa ihmisen synnin ja evankeliumi lahjoittaa anteeksiantamuksen Kristuksessa. 

Luther ajatteli kristillistä elämää hengellisenä matkana. Usko vahvistuu Jumalan sanan kuulemisessa, seurakunnan yhteydessä ja päivittäisessä parannuksessa. Luottamus kasteeseen – ilmaisu merkitsi Lutherille luottamusta Jumalan työhön, joka jatkuu sanan ja seurakunnan yhteydessä – ei irrallaan.

5. Seurakunta, pienten kirkkojen verkosto

Luther kutsui kotia ”pieneksi kirkoksi”. Katekismus, kodin hengellinen elämä, yleinen pappeus ja lain ja evankeliumin saarna muodostivat yhdessä prosessin, jonka kautta Luther ajatteli ihmisen oppivan tuntemaan Kristuksen ja kasvamaan uskossa. Luther ymmärsi, että messu yksin ei saa aikaan hengellistä kypsyyttä.

Samoin maailmanlaajuiset seurakuntaelämää koskevat tutkimukset osoittavat, että jumalanpalveluksen rinnalla ihmiset tarvitsevat pienemmän primääri ryhmän- yhteisön, jossa heidät tunnetaan ja jossa he kokevat tulevansa nähdyiksi ja kannatetuiksi – Tällainen yhteys on usein edellytys hengelliselle kasvulle. Valitettavasti, kun kirkko pähkäilee jäsenmääräänsä, sen olisi myös kannattanut miettiä hengellistä polkua, jolle se jäsenensä kutsuu. 

Järkevä tapa hahmottaa yleinen pappeus on nähdä seurakunnan koostuvan pikku kirkoista, kodeista, joissa ihmiset tulevat hoidetuiksi. Ja papin tehtävä on johtaa tätä prosessia, varustamalla uusia hengellisiä vanhempia. 

On itsepetosta puhua viran ja messun tärkeydestä, jos emme tiedä, miten ihmiset johdatetaan 

6. Mikä voisi olla korjausliike?

Kuten huomaat, minulle tässä kirjoituksessa esille tuomani  luterilaisuuden ydin on lain ja evankeliumin saarna, jonka Luther näki  välineenä uskon synnyttämiseksi. Samalla huomaamme, että koska kansankirkot haluavat säilyttää yhteyden koko kansaan, ne useimmiten  hylkäävät lain ja evankeliumin julistuksen (kutsun parannukseen),  ja siirtyvät kohti  hengellistä ja eettistä puhetta, joka on yleisemmin hyväksyttävää. Haluavat häivyttää eron uskovan ja ei-uskovan välillä. 

Lain ja evankeliumin julistus on mahdollista siellä, missä on Jumalan pelko, ja missä Raamattua pidetään Jumalan sanana. Missä on kristillinen maailmankuva. Jos taas  kirkko menettää ymmärryksen siitä, että Jumala on sekä pyhä että armollinen, se ei enää pysty kutsumaan ihmisiä parannukseen. 

Herätysliikkeet useimmin keskittyivät lain ja evankeliumin julistukseen silloin, kun kirkko siitä vaikeni.  Herätysliikkeet samalla kutsuivat kulttuurikristittyjä reformaatioon, lähtemään itse omalle henkilökohtaiselle matkalle Kristuksen kanssa. 

Kirkkoa ei voi uudistaa ulkoapäin. Uudistuminen alkaa ensin meistä itsestämme ja kodeista. Voimme puhua vain sitä, mikä on meille totta.