Kotimaassa julkaistiin 22.4. artikkeli, joka pohjautui saman päivän Radio Dein ja Kotimaan yhteiseen Piispan kyselytuntiin, jossa vieraana oli arkkipiispa Tapio Luoma. Kyselytunnilla haettiin muun muassa arkkipiispan näkemyksiä siitä, miten voitaisiin löytää ratkaisu tulehtuneeseen ja ongelmalliseen tilanteeseen naisten pappeuteen eri tavalla suhtautuvien tahojen välillä kirkon sisällä. Kysymys on vaikea ja akuutti, joten keskustelua on syytä jatkaa. Kirkkomme historia on täynnä esimerkkejä kiistoista ja jakaantumisista eri leireihin. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä kyse saattaa olla ihmisten syvimmistä tunnoista ja elämän perimmäisistä kysymyksistä. Toisaalta uskovien keskinäinen yhteys on kristillisen uskon ydintä. Rajankäynti on siis usein haastavaa, mutta ykseys uskon todellisessa ytimessä, Kristuksessa, ei katoa mihinkään, ja kehällisemmät kysymykset, sikäli kuin ne eivät loukkaa itse ydintä, ovat soviteltavissa, siinä määrin kuin molempien näkökulmien edustajilla on aito halu ymmärtää toista osapuolta ja joustavuutta käytännön ratkaisuissa.
Arkkipiispan kannanotot eivät mielestäni, sellaisena kuin kokonaisuus kirjoituksesta välittyi, valitettavasti johtane kovin pitkälle näkökulman yksipuolisuuden takia. Esimerkiksi: ”Minusta tällä hetkellä ei ole oikein mitään muuta mahdollisuutta kuin tehdä sellaisia päätöksiä, jotka selvästi alleviivaavat sitä, että papiksi vihitty nainen on oikea pappi.” Tämä on varmasti tärkeä ja hyvä asia kirkkomme naispuolisten pappien identiteetin ja työn kannalta, mutta mitä käden ojennusta arkkipiispalla olisi vastaavasti tarjota niille kirkon jäsenille, jotka ovat omantuntonsa takia pitäytyneet perinteisessä kannassa? Siltä osin hän ”myöntää oman neuvottomuutensa”, mutta sanoo kernaasti ottavansa vastaan vinkkejä, mikä on sinänsä positiivinen asenne.
Keskustelussa käsiteltiin myös toista hiertävää aihetta kirkossamme, eli avioliittokäsitystä. Tässä yhteydessä arkkipiispa toteaa, että ”meitä yhdistää kristittyinä Kristus, ei käsitys avioliitosta”. Erilaiset tulkinnat siis sallitaan siinä kysymyksessä, mutta voidaan kysyä vastaavasti: Yhdistääkö meitä käsitys pappeudesta vai Kristus? Yleinen pappeus Kristuksen pyhittäminä yhdistää meitä kristittyjä, mutta ei varmastikaan pappisvirka missään muodossaan.
Tulisi nähdäkseni etsiä tietä, jossa puolin ja toisin tunnustetaan vastakkaisen osapuolen ”olemassaolo” ja tulkinta, vaikkei sitä itse pidetäkään oikeana. Paasikiven tunnettua lausumaa lainaten: ”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.” Tämä voisi osin toteutua esimerkiksi siten, että naisten pappeuteen kielteisesti suhtautuvat papiksi vihittävät osoittavat arvostusta naispuolisille papiksi vihittäville ja heidän työlleen osallistumalla yhteiseen vihkimykseen, vaikka eivät pidäkään heidän tehtäväänsä varsinaisena pappistehtävänä. Vaikka näkemys pappisvirasta eroaakin, on paljon yhteistä, tärkeää evankeliumin työtä, mitä kukaan ei voine kieltää. Ei kai toisen mukanaolo voi tehdä tyhjäksi oman kutsumuksen ja vihkimyksen aitoutta? Ehkä tässä voidaan viitata myös siihen, että pappisvihkimys, sen enempää luin avioliittoon vihkiminenkään ei ole kirkossamme sakramentti. Eikä sakramentinkaan toimittamisen pätevyys ole sen toimittajan pyhyyden varassa. Joka tapauksessa kummankin kannan omaavat haluavat olla nimenomaan Suomen ev.lut. kirkon pappeja.
Vastaavasti perinteisellä kannalla oleville annettaisiin mahdollisuus omiin jumalanpalvelusyhteisöihin ja messuihin kirkkomme sisällä ja pappisvihkimyksien saamiseen niissä toimiville. Toki nämä jumalanpalvelusyhteisöt olisivat kaikille avoimia, niin kuin nykyäänkin ovat. Tämä olisi aitoa kotipaikkaoikeuden antamista – v. 1986 tehtyyn päätökseen liitetyn ponnen mukaisesti. Kotipaikkaoikeus ei voine merkitä muuta, kuin että annetaan perinteisen kannan omaaville, sekä maalikoille että papeille, mahdollisuus tässä kodissa myös harjoittaa uskoaan ja tehdä palvelutyötään – myös sakramenttien osalta.
Merkitseekö tämän salliminen kuitenkin sitä, että naispuolisten pappien arvo tulisi loukatuksi? Jos lähdetään taas tosiasioiden tunnustamisesta, niin tämä kotipaikkaoikeuden myöntäminen ei muuta vallitsevia käsityksiä pappeudesta millään tavalla, mutta edesauttaa saman kirkon sisällä toimimista erilaisesta näkemyksestä huolimatta. Jos aidosti kuunnellaan toista osapuolta, niin tunnustetaan, että on kyse lähtökohtaisesti omantunnonkysymyksestä, ei taistelusta miesten ja naisten tasa-arvoa vastaan. On myös huomattava, että perinteisen näkemyksen kannalla olevien joukossa yhtä lailla niin naisia kuin miehiäkin. Rohkaistakoon siis erilaisten jumalanpalvelusyhteisöjen muodostumista, ja annetaan kirkon jäsenille vapaus valita. Myös yhteistyölle voidaan varmasti luoda uusia mahdollisuuksia eri tasoilla. Uskon, että nykyisen juovan kaventuminen olisi omiaan tuomaan hedelmällistä kasvua kirkkoomme.
”Tosiasioiden tunnustaminen” ei toki voi merkitä sitä, että kaikki mahdollinen hyväksyttäisiin. Virkakysymys on kuitenkin sellainen omantunnon kysymys, jossa nähdäkseni voidaan vilpittömästi päätyä Raamatun pohjalta eri näkemyksiin. Kumpaakaan kantaa ei kirkossamme ole käsitetty harhaopiksi, joka olisi Raamatun ja tunnustuksemme vastainen, joten hyvällä tahdolla olisi varmasti löydettävissä käytännön ratkaisut kaikkien kirkon jäsenten parhaaksi, ja ennen kaikkea evankeliumin eteenpäin menemiseksi.
Tässä olen tuonut esiin ajatuksiani keskusteluun pappeuskysymyksestä, mutta mielestäni se on vähäisempi skisma kuin avioliittokysymykseen liittyvä, missä mennään kristillisen etiikan juuriin. Alkuseurakunnassa oli palvelutehtävissä sekä miehiä että naisia, kuten UT:sta voimme lukea, mutta avioliittoetiikka oli seurakunnassa ehdoton. Jos nyt ei löydetä sellaista yhteiseloa, jossa virkakysymyksen molempien kantojen edustajille löytyy elintilaa, niin miten voidaan välttää entistä suuremmat ongelmat lähitulevaisuudessa?
Jarmo Harno
TkT, riviseurakuntalainen, Helsingin Tuomiokirkkoseurakunta
Kosti V ja Sami P. Kiitos siitä, että olette puolustaneet kristillistä käsitystä avioliitosta tässä debatissa. Vaikka vanhojen kirkkokuntien välillä on tässäkin teologisia eroja, enemmän on sitä mikä yhdistää. En ehdi enkä halua puuttua debattiin, mutta totean kaksi näkökulmaa.
1. Vaikka avioliitto ”Matin ja Maijan” välillä on Lutherin mukaan maallinen asia, siitä ei seuraa, että kirkko voisi sivuuttaa Raamatun ilmoituksen. Kaikkien kristillisten kirkkokuntien kannattaa muistaa, että esivalta ei ilman muuta ole oikeassa eikä kirkko omassa toiminnassaan sen edustamien arvojen jatke.
2. Luterilainen kirkko katsoo tunnustuskirjoissaan edustavansa nimenomaan katolista, yleistä ja yhteistä, kristikuntaa sekä olevansa sen kanssa sopusoinnussa. Siksi on lähtökohtaisesti ongelmallista korostaa ”katolisen” (tai ortodoksisen) avioliittoymmärryksen vastakkaisuutta suhteessa luterilaiseen avioliittokäsitykseen. Nykyinen vääntö niin avioliittokysymyksessä kuin virkakysymyksessäkin palautuu moderniin ilmiöön: traditionalismin ja modernismin väliseen vääntöön.
Valitettavasti Jarnon blogiteksti johti taas tähän aihepiiriin. Itse blogin aiheesta vain sen verran, että Jarnon hyvä pohdinta palautuu pitkälti perinteiseen viidesläiseen näkemykseen kirkon virasta. Elintila vanhauskoisille edellyttäisi erillisvihkimyksiä ja väistämiskäytäntöjä sekä kaikkien osapuolten asiallista, rehellistä ja ystävällistä molemminpuolista kanssakäymistä. Sen hyväksymistä, että ristiriita on sovittamaton. Se on edelleenkin mahdollista, jos kansankirkko ymmärretään hengelliseksi katto-organisaatioksi. Kun näin ei kuitenkaan ole, edessä on väistämättä lopullinen eriytymisen tie.
Marko, Heikki Niemisen näkemys on yksipuolinen jossa luterilaisesta teologiasta pyritään hakemaan oikeutus homoseksuaaliselle liitolle. Avioliitosta tehdään maallinen asia, jota säätä valtion lait, johon kirkon on sitten myönnyttävä. Tärkeää on löytää luterilaisesta teologiasta tukea. 1500 luvulla eläneestä uskonnollis-poliittisesta teologisista muotoiluista etsitään vastauksia.
Historiasta tiedetään, että Rooman valtakunnan aikana järjestettiin julkisia ja juhlallisia häitä miesten välillä, mutta niillä ei ollut virallista juridista asemaa roomalaisessa laissa. Aikoinaan Rooman laki määritteli avioliiton (matrimonium) tiukasti miehen ja naisen väliseksi sopimukseksi, jonka ensisijainen tarkoitus oli tuottaa laillisia perillisiä. Siksi samaa sukupuolta olevien liitot olivat luonteeltaan enemmänkin symbolisia, sosiaalisia tai uskonnollisia seremonioita.
Kuuluisimmat esimerkit miesten välisistä häistä löytyvät suoraan imperiumin huipulta. Rooman historiankirjoitus tuntee useita tapauksia, joissa keisari järjesti itselleen prameat häät miehen kanssa, Esim keisari Nero Nero (hallitsi 54–68 jaa.) meni naimisiin kahdesti miesten kanssa.
Mutta miten kirkko suhtautui tähän? Varhaiskristillinen kirkko ja kristityt suhtautuivat samaa sukupuolta olevien suhteisiin ja liittoihin erittäin jyrkän kielteisesti. Tämä jyrkkyys erotti heidät selvästi muusta pakanallisesta Rooman yhteiskunnasta. Kun sitten kristinusko nousi 300-luvulla Rooman valtionuskonnoksi, kirkon teologinen kanta muuttui suoraan valtion laiksi, mikä johti kyseisten liittojen täydelliseen kriminalisointiin.
Näin kirkko on aikojen alusta suhtautunut kielteisesti homoseksuaalisiin liittoihin.
Markon analyysi siitä, että tässä väännetään perimmältään traditionalismin ja modernismin välillä, on erittäin osuva.
Olen Markon kanssa samaa mieltä siitä, että tunnustuskirjojen mukaan luterilaisuus halusi olla jatkumoa yhteiselle kristilliselle traditiolle.
Mutta reformaation koko ydin tiivistyy kuuluisaan periaatteeseen ecclesia semper reformanda – kirkon on aina uudistuttava. Reformaatio syntyi juuri siksi, että tätä katolista traditiota on jatkuvasti uskallettava arvioida ja korjata evankeliumin ja Kristus-keskeisyyden valossa, ei toisinpäin.
Kun meillä luterilaisina on ollut vapaus poiketa vanhojen kirkkokuntien traditiosta esimerkiksi virkakysymyksessä (naispappeus) tai avioliittokysymyksessä (eronneiden uudelleenvihkiminen), on teologisesti epäjohdonmukaista väittää, että juuri sateenkaariparien kohdalla historian traditio olisikin yhtäkkiä muuttumaton ja erehtymätön dogmi. En myöskään osta aikaisemmassa keskustelussa esiintyvää ajatusta siitä, että kaikki ihmiset ovat yhtä lailla syntisiä, mutta vain sateenkaariparien kohdalla tämä syntisyys muodostaisi esteen kirkolliselle vihkimiselle. Tällainen valikoiva syntioppi ei kestä teologista päivänvaloa.
Samin esiin nostama historiankuvaus Rooman valtakunnasta ja keisari Neron pakanallisista liitoista on sinänsä oikea, mutta se osoittaa juuri sen, miksi varhaiskristillinen kirkko reagoi niin jyrkästi. Antiikin ajan samaa sukupuolta olevat suhteet liittyivät lähes aina valtasuhteisiin, orjuuteen, esineellistämiseen tai pakanallisiin riitteihin. Niillä ei ole mitään tekemistä sen modernin todellisuuden kanssa, jossa kaksi aikuista, tasavertaista ihmistä haluaa sitoutua toisiinsa elämänikäisessä rakkaudessa, vastuussa ja uskollisuudessa Jumalan edessä. Kirkko reagoi silloin pakanalliseen hyväksikäyttökulttuuriin, ei siihen sateenkaarirakkauteen, jota me tänään kirkossa kohtaamme.
Lopulta Marko osui naulan kantaan puhuessaan ”lopullisesta eriytymisen tiestä”. Tämä keskustelu on osoittanut, että kuilu kahden erilaisen kirkko- ja ihmiskäsityksen välillä on käynyt hyvin syväksi. Toisella puolella on näkemys kirkosta muuttumattoman tradition ja biologisten polariteettien vartijana, toisella puolella näkemys kirkosta elävänä, armona ja Kristuksen rakkautta kussakin ajassa soveltavana yhteisönä.
Arvostan sitä, että Marko sanoi tämän ääneen rehellisesti ja ystävällisesti ilman demonisointia.
Islannin luterilaisessa kirkossa kaikkien pappien on suostuttava vihkimään homopareja voidakseen toimia pappina. Johtaako Suomenkin kansankirkossa kehitys lopulta tähän?
Uudessa Testamentissa apostoli Paavali antaa kaikkia seurakuntia sitovan Herran Kristuksen käskyn, kun hän kieltää naista astumasta opettajan ja paimenen virkaan (1.Kor. 14:33b-37, sama asia esiintyy: 1.Tim. 2:12, 1.Tim. 3:2, 2.Tim. 2:2). Yksikään raamatunpaikka ei puolla naispappeutta, mutta monet asettuvat nimenomaan sitä vastaan.
Sakari Korpinen, Oikeat alttarit ja saarnatuolit, Sakari Korpisen 80-vuotisjuhlakirja, s. 276, Julkaisija: Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, 2026.
Islannin malli on yksi tapa ratkaista asia. Myös Ruotsi on selkeästi liikkumassa siihen suuntaan. Käytännössä monissa hiippakunnissa piispat eivät enää suostu vihkimään papeiksi sellaisia teologeja, jotka ilmoittavat jo etukäteen kieltäytyvänsä sateenkaariparien vihkimisestä.
Suomessa kehitys näyttää tällä hetkellä kulkevan hieman eri polkua. Meillä piispainkokouksen esitys lähtee siitä, että kirkko mahdollistaa sateenkaariparien vihkimisen, mutta yksittäisellä papilla säilyy omantunnonvapaus kieltäytyä siitä. Tavoitteena on siis tilanne, jossa jokainen pari saa halutessaan kirkollisen vihkimisen, mutta ketään pappia ei pakoteta toimimaan oman vakaumuksensa vastaisesti.
Ongelmalliseksi asian tekee se, että Suomen kirkollisessa keskustelussa kyse on usein enemmän valtapoliittisesta shakkipelistä ja puhtaasta arvotaistelusta kuin teologisesta vuoropuhelusta. Molemmat osapuolet haluavat ”shakkimatin” – konservatiivit haluavat pitää kiinni ehdottomasta porttikielto-oikeudestaan, ja liberaalein siipi haluaisi ajaa läpi täyden velvoitteen, joka tekisi vihkimisestä kieltäytymisestä virkavirheen.
Luterilaisen teologian pitäisi periaatteessa estää tämä molemminpuolinen pakottaminen, mutta käytännössä sitä käytetään lyömäaseena. Luterilaisessa tunnustuksessa asiat jaetaan pelastuksen kannalta välttämättömiin (kuten Kristus, sana ja sakramentit) ja niin sanottuihin ehdonvallan asioihin eli adiaphora-kysymyksiin (asiat, joista voidaan olla eri mieltä ilman, että kirkko hajoaa).
Koska luterilainen teologia määrittelee avioliiton maallisen regimentin asiaksi, se ei ole opin ytimessä oleva pelastuskysymys. Tämän vuoksi luterilaisen teologian pitäisi antaa tilaa erilaisille käytännön sovelluksille. Se, että kumpikin osapuoli tekee avioliitosta kirkon pystyssä pysymisen tai kaatumisen kynnyskysymyksen (articulus stantis et cadentis ecclesiae), on itse asiassa epäluterilaista teologian ylikorostamista.
Luterilaisen sosiaalietiikan ydin on siinä, että opilliset muotoilut eivät saa koskaan ajaa elävän lähimmäisen edun ja rauhan ohi. Kun haetaan selkävoittoa ja halutaan ”murskata” vastapuoli, unohdetaan luterilaisen teologian käytännöllinen luonne: teologia on olemassa ihmistä ja yhteistä hyvää varten, ei ihminen teologiaa varten.
Kompromissi vaatisi molemmilta puolilta vallasta luopumista, ja se tuntuu olevan tämän hetken kirkkopoliittisessa ilmastossa kaikkein vaikeinta. Aika näyttää pysyykö kirkko kasassa vai johtaako kehitys lopulta Markon mainitsemaan eriytymiseen.
Ruotsalainen pappi mediamyrskyssä, koska kieltäytyy käyttämästä sateenkaariasua
Lähde: The European Conservative 21.07.2025
Useat tiedotusvälineet hyökkäsivät ruotsalaista Markarydin kirkkoherraa Håkan Perssonia vastaan sen jälkeen, kun hän oli hiljattain julkaissut sosiaalisessa mediassa postauksen, jossa hän kritisoi uusia sateenkaarenvärisiä, LGBT-ystävällisiä kirkollisia vaatteita, jotka on suunniteltu Ruotsin kirkon edistyksellisyyden symboliksi.
Facebook-kirjoituksessaan Persson totesi, että Västeråsin hiippakunnan aloitteesta suunnitellut sateenkaarenväriset messukasukka ja stola ”eivät tule Markarydin kirkkoon niin kauan kuin olen kirkkoherra”.
Vaikka tiedotusvälineet syyttävät häntä seurakuntansa LGBT-yhteisön syrjimisestä, pappi vakuuttaa noudattavansa vain kirkon liturgisia sääntöjä, ja hänen ovensa pysyvät avoimina kaikille, mutta eivät hetkellisille poliittisille suuntauksille ja seksuaaliselle mainonnalle.
”Ruotsin kirkossa meillä on liturgiset vaatteet, jotka noudattavat kirkkovuotta. Meillä on itse asiassa säännöt sitä varten”, Persson selittää.
Kirkon verkkosivujen mukaan pukujen suunnitteluun ja valmistukseen kului puolitoista vuotta, ja niissä oli otettu tarkkaan huomioon kaikki muodosta mittasuhteisiin ja väreihin – paitsi ilmeisesti se, sopivatko ne liturgisiin sääntöihin.
Ruotsin kirkkoa on pitkään pidetty yhtenä Euroopan liberaaleimmista kirkoista. Se on toimittanut samaa sukupuolta olevien vihkimisiä vuodesta 2009 lähtien.
Heikki, tiedätkö, mitä nyt kuuluu tälle asialle? Minulla on ollut ylläoleva teksti täällä omana blogina 27.7.2025.
Mikko Nueminen kirjoittaa; ” Antiikin ajan samaa sukupuolta olevat suhteet liittyivät lähes aina valtasuhteisiin, orjuuteen, esineellistämiseen tai pakanallisiin riitteihin. ”
Tämä on varmasti valtavirtaa oleva tutkimustulos tällä hetkellä. Mutta, on myös toisenlaista tietoa, esimerkiksi Platonin Pidot-dialogissa Aristofanes kuvaa myyttiä ihmisistä, jotka etsivät ”omaa puoliskoaan” – myös samaa sukupuolta olevia – löytääkseen elämänikäisen yhteyden. Myös joitakin muita merkkejä aikuisten miesten välisistä epävirallisista liitoista tunnetaan Rooman keisariajalta. Lisäksi emme pääse ihmisten tunnepuoleen käsiksi, ko. suhteissa.
Raamatun teksteissä asia pelkistetään himoon joka nähdään luonnottomana. Tämän enempää ei kerrota. Tosin Raamatun teksteissä esiintyy homoja jotka ovat tehteet parannuksen ja lopettaneet homoseksuaaliset suhteet.
Nieminen Heikki kirjoittaa; ”Toisella puolella on näkemys kirkosta muuttumattoman tradition ja biologisten polariteettien vartijana, toisella puolella näkemys kirkosta elävänä, armona ja Kristuksen rakkautta kussakin ajassa soveltavana yhteisönä.”
Tämä on kovin yksipuolinen ja populistinen näkemys, jota tuskin kannattaa käyttää.
Heikki Nieminen. Iskulause ”ecclesia semper reformanda est” on 1700-luvulla eli 200 vuotta Lutherin kuoleman jälkeen valistusteologien kehittämä iskulause. Sen keskeinen idea oli nimenomaan päästä ”modernisoimaan” luterilaista teologiaa ja ”vapautumaan” sen kahleista kuten raamattunäkemyksestä, sakramenttiopista ja perisyntiopista. Reformaation kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Valistusteologiaan kuului myös pyrkimys pitää kiinni ”virallisesta” luterilaisuudesta samalla kun sen sisältö muutettiin enemmän tai vähemmän ”valistuneen järjen” mukaiseksi. Omasta puolestani näen juuri tällaisen menettelyn tämänhetkisessä avioliittoväännössä, vain modernilla tasa-arvo ja demokratiaterminologialla sanoitettuna.
Reformaation keskeinen pointti oli paluu vanhan kirkon jakamattomaan uskoon ja ”ad fontes” eli lähteille: takaisin Raamattuun, ohi keskiaikaisten tulkintojen, jotka peittivät erityisesti vanhurskauttamisopin. Tänä päivänä ymmärrämme toki, että tässä ei aina eri syistä onnistuttu.
Naispappeus ja eronneiden vihkiminen (tiettyjä perusteltuja poikkeuksia lukuun ottamatta) edustavat tuota valistusteologian ohjelmaa. Se, että ne ovat tulleet laajalti hyväksytyiksi ei tietenkään tarkoita, että kyse olisi ilman muuta myönteisiksi katsottavista tai yhteisen kristillisen uskon ytimen kanssa yhteensopivista kehityskuluista.
Varsinainen kysymys on minun ymmärrykseni mukaan edelleenkin siinä, kuinka klassista kristillistä uskoa ja elämänohjeistusta tulisi toteuttaa nykymaailmassa. Mitä tähän avioliittokysymykseen tulee, raamattukonservatiivi etsii tapoja sanoa mahdollisimman ystävällisesti ”ei” spn-avioliitoille. Modernisti etsii tapoja sanoa ”kyllä” sellaiselle, minkä Raamattu ja kirkon traditio selväsanaisesti torjuvat. Jossakin vaiheessa ei enää ole kysymys erilaisista painotuksista tai rinnakkaisista tulkintatavoista vaan toisensa pois sulkevista näkemyksistä ja niistä seuraavista vastakkaisista ratkaisuista.
Lopuksi. Meitä raamattukonservatiiveja arvostellaan usein moralismista ja pyrkimyksestä tehdä kirkosta moraaliyhteisö (konservatiivinen sellainen). Tunnistan moralismin vaaran ja olemassaolon enkä hyväksy sitä. Lain ja evankeliumin julistus yhdistyneenä perinteiseen luterilaiseen ihmiskuvaan ja syntioppiin swjä sovitusoppiin ei kuitenkaan ole moralismia vaan realismia.
”Valistusteologiaan kuului myös pyrkimys pitää kiinni ”virallisesta” luterilaisuudesta samalla kun sen sisältö muutettiin enemmän tai vähemmän ”valistuneen järjen” mukaiseksi.” (Marko)
Keskustelussa kuvautuu myös vauhti. Valistuneen järjen teologia valtaa tässä ajassa yhä enemmän tilaa. Ruotsi liikkuu Islannin mallin mukaisesti samaan suuntaan (Heikki N. edellä). Suomi seuraa pohjoismaita samassa linjassa. Ns. omantunnon vapaudet ovat ehkä jo pian meilläkin pelkkää sanahelinää? Iso ratas pyörii jykevästi. Pienet poikkeavat äänet eivät sitä pysäytä. Marko S. arvelee edessä olevan lopullinen eriytymisen tie?
Blogin virkakysymyskiistan käytännön ratkaisut kuivuvat olemattomiin ilman ratkaisuja? Alttarit saavat uusia värejä ja tunnuksia ylleen? Kansanjoukot ovat puhuneet suurella äänellä. Piispat seuraavat väkijoukkoa?
”Uudessa Testamentissa apostoli Paavali antaa kaikkia seurakuntia sitovan Herran Kristuksen käskyn, kun hän kieltää naista astumasta opettajan ja paimenen virkaan.” Tämä ei pidä paikkaansa. Kyseisissä jakeissa ei puhuta virasta, vaan hyvästä käytöksestä seurakunnan kokouksissa. Naispappeudesta ei puhuta mitään, kun ei puhuta miestenkään pappeudesta. Uudessa testamentissa puhutaan kaikille kristityille kuuluvasta yleisestä pappeudesta. – – – Herran käsky on: ”Veljet, tavoitelkaa siis profetoimisen lahjaa älkääkä estäkö kielillä puhumista. Kaiken on vain tapahduttava arvokkaasti ja hyvässä järjestyksessä (1. Kor. 14:39,40).”
”Kyseisissä jakeissa ei puhuta virasta, vaan hyvästä käytöksestä seurakunnan kokouksissa. Naispappeudesta ei puhuta mitään, kun ei puhuta miestenkään pappeudesta.”
Älä Martti murehdi. Kaikki saavat tulla!
https://www.is.fi/viihde/art-2000012056651.html
Alttari on avoinna. Jokainen voi arvioida itse tykönään tämän ajan pyhyyttä ja järjestystä. Suvaitsemattomuutta ei kuitenkaan ajan hengen mukaisesti suvaita. Ehtookellot löivät jo. Pyhä on alkanut?
Pentti Martti kirjoittaa; ”
Kyseisissä jakeissa ei puhuta virasta, vaan hyvästä käytöksestä seurakunnan kokouksissa. Naispappeudesta ei puhuta mitään, kun ei puhuta miestenkään pappeudesta. Uudessa testamentissa puhutaan kaikille kristityille kuuluvasta yleisestä pappeudesta. – – – Herran käsky on: ”Veljet, tavoitelkaa siis profetoimisen lahjaa älkääkä estäkö kielillä puhumista. Kaiken on vain tapahduttava arvokkaasti ja hyvässä järjestyksessä (1. Kor. 14:39,40).”
Paavalin ohjeissa on kyse liturgisesta järjestyksestä ja rauhasta. Kirkko ei kuitenkaan näe näitä jakeita pelkkinä tilapäisinä ”historian kuriositeetteina”, vaan ne heijastavat laajempaa teologista todellisuutta sukupuolten erilaisista rooleista kirkon liturgisessa mysteerissä. Pappeus miehisenä virkana ei palaudu vain näihin muutamiin jakeisiin, vaan koko kirkon katkeamattomaan traditioon ja Kristuksen itsensä esikuvaan.
Esim Uusi testamentti kuvaa selvästi kättenpäällepanemisen kautta välitettävää johtajuutta ja kaitsijuutta (piispat, presbyteerit eli vanhimmat ja diakonit). Paavalin ohjeet Timoteukselle ja Titukselle (niin sanotut Pastoraalikirjeet) nähdään kirkossa nimenomaan paimenellisen viranhoidon ja kirkon järjestyksen ohjeina.
Kiitos Sami!
Kiitos Samille ja Markolle erinomaisesta, haastavasta ja sivistyneestä vastauksesta. Tällaisesta teologisesta keskustelusta nauttii aina, ja on hienoa, että voimme porautua historian ja teologian juurille asti.
Samille:
Viittauksesi Platonin Pitoihin ja Aristofaneen myyttiin puolikkaista on klassinen. Se on kuitenkin historiallisesti ongelmallinen argumentti perinteisen avioliiton puolustajalle. Platonin kuvaama kreikkalainen rakkaus (pederastia) perustui aikuisen miehen ja nuoren pojan väliselle suhteelle, johon liittyi vahva hierarkia ja kasvatussuhde. Se ei ollut kahden tasa-arvoisen aikuisen julkinen, juridinen liitto. Juuri tätä hierarkkista ja usein hyväksikäyttöön perustunutta antiikin mallia Paavali vastusti teksteissään. Tämän päivän sateenkaariliitot, jotka perustuvat kahden aikuisen tasa-arvoiseen sitoutumiseen, ovat ilmiönä jotain aivan muuta.
Markolle:
Historiallinen korjauksesi lauseen ecclesia semper reformanda synnystä on osittain oikea (tosin termi liitetään usein hollantilaiseen Jodocus van Lodensteiniin vuonna 1674, ei varsinaisesti valistusteologiaan). Mutta itse ajatus on puhtaasti luterilainen. Luther itse totesi, että kirkon oppia ja elämää on jatkuvasti arvioitava ja korjattava Jumalan sanan valossa.
Arvostan valtavasti Markon rehellisyyttä siinä, että hän vetää linjan suoraksi: hänen logiikallaan myös naispappeus ja eronneiden uudelleenvihkiminen ovat samaa ”valistuksen ongelmallista perintöä”. Tämä paljastaa keskustelun perimmäisen luonteen. Kyse ei ole vain sateenkaaripareista, vaan siitä, hyväksymmekö me sen kirkon, joka toteuttaa tasa-arvoa ja naisten pappeutta, vai haluammeko palata aikaan ennen valistusta.
Marko muotoilee asian kauniisti: raamattukonservatiivi etsii tapoja sanoa mahdollisimman ystävällisesti ”ei”. Minun nähdäkseni Kristuksen evankeliumi kuitenkin kutsuu meitä etsimään teologisia teitä sanoa ihmiselle ”kyllä” silloin, kun hän haluaa sitoutua elämään uskollisuudessa, rakkaudessa ja Jumalan siunauksen alla.
Olemme Markon kanssa samaa mieltä siitä, että tässä kohdataan kaksi toisensa poissulkevaa ratkaisua.
”Mies ja nainen edustavat luomisteologisessa ajattelussa kahta erilaista, toisiaan täydentävää kosmista periaatetta.” Jos mieheys ja naiseus nähdään itämaisen filosofian tapaan kosmisina periaatteina, on ilmeistä, että monessa fysiologialtaan miehessä toteutuu huomattava määrä naiseuden periaatetta ja vastaavasti monessa naisessa runsaasti miehisyyttä. On hoivaavia ja luovia miehiä sekä johtavia ja järjesteleviä naisia. Niinpä samansukupuolisessa liitossa voi hyvinkin olla tasapainoisemmin ’kosmisia periaatteita’ kuin joissain onnettomassa miehen ja naisen liitossa.
Kannattaa tietysti ensin selvittää ja tutustua tähän kuvantamisen ideaan.
Jumala loi kaiken sangen hyväksi. Turhaan Martti yrität rakentaa jotain erilaista, ehkä mielestäsi toimivampaa sen rinnalle. Mielikuvitus voi tietysti ns. karata lapasesta. Ihminen on erehtyväinen. Se on inhimillistä.
Matti ja Maija luomisen mukaan täydentävät toisiaan eri tavoin kuin Sirpa ja Sinikka keskenään. Se on kirjoitettu ihmiskunnan manuaaliin. On myös vuosituhansien saatossa hyväksi koettu ja todettu. Näin on alussa ollut, ja tämän on Kristus vahvistanut UT:ssa. Tämän ilmoituksen rinnalle rakennetaan toista tarinaa.
Biologinen polariteetti ja lisääntyminen on kirjoitettu ihmiskunnan historiaan, eikä sitä kukaan ole kieltämässä.
Luterilaisessa teologiassa Raamattua ei kuitenkaan ole tapana lukea pelkkänä mekaanisena ”manuaalina” tai sääntökirjana, vaan elävänä ilmoituksena, jonka ylin tulkinta-avain on Kristus ja lähimmäisenrakkaus.
Kristus tosiaan vahvisti vuorisaarnassaan avioliiton ja luomisen, mutta hänen ensisijainen tarkoituksensa oli puolustaa heikommassa asemassa olevaa naista mielivaltaista hylkäämistä vastaan – ei sulkea ketään rakkautta etsivää ulkopuolelle.
Kyse ei ole ”toisen tarinan” rakentamisesta ilmoituksen rinnalle, vaan sen saman ilmoituksen syvimmän ytimen – armon ja uskollisuuden – soveltamisesta ihmisiin, jotka aiemmin jätettiin kirkossa näkymättömiksi.
”Matti ja Maija luomisen mukaan täydentävät toisiaan eri tavoin kuin Sirpa ja Sinikka keskenään.” Mattia ja Maijaa, sen koommin kuin Sirpaa ja Sinikkaakaan, tuskin kiinnostaa, miten luominen liittyy heidän suhteeseensa. Heille on tärkeää, mitä he tuntevat toisiaan kohtaan ja miten heidän läheisensä heihin suhtautuvat.
Homoseksuaaleja ei yleensä kiinnosta. He eivät myöskään muuta suhdettaan, se on hyvin harvinaista ilman Jumalaa. Järkiperusteet, ym eivät tuo muutosta. Tässä mielessä keskustelusta ei ole hyötyä.
”Homoseksuaaleja ei yleensä kiinnosta.” Mahtaakohan kiinnostaa heteroitakaan? En muista aikoinani kihloihin ja naimisiin mennessäni pohtineeni luomiskertomusta.
Vaikka luomiskertomus ei kiinnosta, niin se on kuitenkin keskeinen Jumalan suunnittelemassa maailmassa. Siihen perustuu koko eläinkunnan jatkuvuus.
Heikki Nieminen, homoseksuaalit toimivat luononoikeutta vastaan koska jo lähtökohtaisesti he eivät lisäänny. Heissä ei ihmiskunta jatku, koska se on mahdotonta.
Heikki, mikä kristittyjen ryhmä lukee Raamattua mekaanisen manuaalisesti?
Kirkko hylkää homoseksuaalisen elämän tavan ja teot. Näin se tekee aivan oikein, nyt ja tulevaisuudessa. Se on suurta lähimmäisen rakkautta. Tässä ei ole mitään ihmellistä. Emme pue seta-paitoja päälle, puolustamme heteronormatiivista avioliittoa ja ihmiskunnan jatkuvuutta. Kirkkoon kuuluu aina tämmöinen suvaitsevaisuus ja lähimmäisen rakkaus.
Heikki kirjoitit aikausemmin viitaten Rm kirjeeseen; ” Juuri tätä hierarkkista ja usein hyväksikäyttöön perustunutta antiikin mallia Paavali vastusti teksteissään.”
Raamattu ei tietysti erittele tälläisiä asioita, joten se asettaa vain rajan, homoseksuaaliset teot nähdään yksiselitteisesti luonnon vastaisena himona. Millaista antiikin samaa sukupuolta olevien välinen seksi oli, se ei kiinnosta ainakaan minua, vaan se pitää heijastaa laajempaan teologisiin kysymyksiin, kuten vaikka antropologiaan, ihmiskäsitykseen ja luomisjärjestykseen.
Toiseksi vaikka hierarkkinen pederastia (aikuinen mies ja nuorukainen) oli kreikkalaisessa elitistisessä kulttuurissa virallisesti ihailtu malli, antiikin lähteet osoittavat, että kreikkalais-roomalaisessa maailmassa tunnettiin ja raportoitiin myös kahden aikuisen miehen tai kahden aikuisen naisen välisiä kumppanuuksia.
Elinikäiset kumppanuudet mytologiassa ja historiassa itse kuvasivat esimerkiksi Akhilleuksen ja Patrokloksen tai Aleksanteri Suuren ja Hefaistionin suhteita elinikäisinä, emotionaalisesti syvinä ja aikuisiällä jatkuneina liittoina, jotka ylittivät pederastisen hierarkian.
Platonin Pidot (Symposion) toimii hyvin vasta-argumenttina jossa Pausanias kuvaa miesten välisiä liittoja, jotka kestävät läpi elämän ja perustuvat sielunkumppanuuteen. Hän nimenomaan toteaa, että jotkut miehet rakastavat nuorukaisia niin aikaisessa vaiheessa, että suhde on tarkoitettu kestämään koko elämän yhteisenä asumisena.
Näin ollen väite siitä, että antiikin maailma ei lainkaan tuntenut samaa sukupuolta olevien aikuisten tasa-arvoisia, elinikäisiä suhteita tai nykyisen ”seksuaalisen orientaation” kaltaista ilmiötä, on modernissa keskustelussa hyvin yleinen. Se on kuitenkin saanut osakseen merkittävää kritiikkiä sekä historioitsijoiden, klassisen filologian tutkijoiden että eksegeettien taholta.
Joten mallituksesi on liian yksinapainen ja ei tasapuolinen. 🙂
Daavidin ja Joonatanin rakkaus kuvataan samanlaisena sielunkumppanuutena. ”Raskas on suruni sinun tähtesi, veljeni Jonatan. Sinä olit minulle rakas. Minulle oli sinun ystävyytesi naisen rakkautta ihanampi (2. Sam. 1:26).”
Edesmenneen VT:n prof. Timo Veijolan mukaan (Dekalogi) (7) 6. käsky koski kvalifikoitua aviorikosta, siinä ei alun perin nähty seksuaalietiikkaa yleisti säätelevää normia. Sen piiriin eivät kuuluneet esimerkiksi sellaiset ilmiöt, kuten insesti, sodomia tai homoseksualismi, joihin otettiin kantaa muilla perusteilla kuin aviorikos. Mutta jo Pappiskirjan lainsäädännössä on pyrkimys saattaa kaikki mainitut seksuaalielämän ilmentymät (Lev20:11-21) 6. käskyn alaisiksi, jolla on ollut vaikutus myöhempään tulkintahistoriaan.
Argumentaatiossasi on sisäinen ristiriita, jos ensin toteat, ettei antiikin homoseksi kiinnosta sinua, ja heti perään kirjoitat pitkän kommentin asiasta. Jos asiaa halutaan käsitellä teologisesti, on välttämätöntä huomioida se konteksti, jossa Raamatun jakeet on kirjoitettu. Muuten vain toistamme mekaanisesti yksittäisiä Raamatun lauseita ymmärtämättä, mitä niillä tarkoitetaan.
Mainitsemasi Aleksanteri Suuri ja Hefaistion tai Akhilleus ja Patroklos olivat molemmat suhteissa, joissa molemmilla osapuolilla oli myös vaimoja ja lapsia suvun jatkamiseksi. Antiikin maailmassa kyse ei ollut ”seksuaalisesta orientaatiosta” nykymerkityksessä (jossa ihminen sitoutuu yksiavioisesti ja poissulkevasti samaa sukupuolta olevaan kumppaniin), vaan kulttuurisesta käytännöstä, joka toimi heteronormatiivisen perhemallin rinnalla.
Kun Paavali Roomalaiskirjeessä (Room. 1) puhuu ”luonnonvastaisuudesta”, hän peilaa asiaa juuri antiikin luonnonoikeusajatteluun: siihen, että miehen kuuluu olla aktiivinen ja naisen passiivinen osapuoli. Paavali ei tuntenut käsitettä ”homoseksuaalinen identiteetti” tai kahden tasa-arvoisen miehen uskollista, kirkon siunausta etsivää parisuhdetta, koska sellaista instituutiota ei Rooman valtakunnassa ollut olemassa.
Lopuksi teet tärkeän kysymyksen: mikä kristittyjen ryhmä lukee Raamattua mekaanisesti?
Valitettavasti juuri se ryhmä, joka ohittaa tekstien historiallisen asiayhteyden ja soveltaa 2000 vuotta vanhoja kulttuurisia kieltoja suoraan nykyajan ihmisten parisuhteisiin – samalla kun se sivuuttaa Raamatun selvät käskyt esimerkiksi orjuudesta, naisen asemasta tai vaatteiden sekoitekankaista pelkkinä ”oman aikansa tuotteina”.
Kun sanot, että kirkko hylkää homoseksuaalisen elämäntavan ja että se on ”suurta lähimmäisenrakkautta”, määrittelemme sanan rakkaus hyvin eri tavalla. Minun on vaikea nähdä rakkaudeksi sellaista teologiaa, joka vaatii ihmistä elämään koko elämänsä yksin ilman kumppania vain siksi, millaiseksi Jumala on hänet luonut.
Biologinen lisääntyminen ei voi olla kristillisen ihmisarvon tai rakkauden mittari – muutenhan kirkon pitäisi evätä avioliitto myös lapsettomilta heteropareilta. Luterilainen teologia ei edellytä vihittävältä parilta lisääntymiskykyä. Kirkko vihkii pareja joka viikonloppu ilman lääketieteellistä selvitystä heidän lisääntymiskyvystään.
”Homoseksuaalit toimivat luononoikeutta vastaan, koska jo lähtökohtaisesti he eivät lisäänny. Heissä ei ihmiskunta jatku, koska se on mahdotonta.” Näkökanta on kovin kapea. On perustellusti esitetty, että homoseksuaalit ovat esihistorian aikoina olleet hyvinkin tarpeellisia ihmissuvun jatkumiselle. He ovat lastenhoidosta ja perheen elatushuolista vapaina voineet omistautua lapsuusiän ohittaneen nuorison kouluttamiseen ja muuhun yhteisöä vahvistavaan toimeen.
> Homoseksuaalit toimivat luononoikeutta vastaan, koska jo lähtökohtaisesti he eivät lisäänny.
En oikein ymmärrä logiikkaa. Jos ihmisen luonnonmukaisuus määräytyisi yksinomaan lisääntymiskyvyn perusteella, samalla argumentilla myös lapsettomat avioparit, tahattomasti lapsettomat ja selibaatissa elävät kristityt toimisivat luonnonoikeutta vastaan. Kristillinen traditio ei kuitenkaan ole koskaan opettanut näin.
Luterilaisuudessa moraalioppi perustuu viime kädessä Raamatun tulkintaan, ei luonnonoikeuteen yksin. Siksi pelkkä vetoaminen lisääntymiseen ei vielä ratkaise kysymystä.
Lisäksi luonnonoikeuden sisältö ei ole niin yksiselitteinen kuin annat ymmärtää. Se, että samaa sukupuolta olevat parit eivät voi keskenään saada biologisia lapsia, ei vielä osoita, että heidän uskollinen, vastuullinen ja elinikäinen parisuhteensa olisi luonnonoikeuden vastainen. Juuri tästä luonnonoikeuden tulkinnasta on kristittyjen kesken erimielisyyttä.
Heikki, yksi merkittävä kirja on tämä joka haastaa yksipuolisuuden;
Hubbard, Thomas K. (toim.): Homosexuality in Greece and Rome: A Sourcebook of Basic Documents.
Hubbard osoittaa lähdeaineiston kautta, että kreikkalais-roomalaisessa maailmassa esiintyi monenlaisia samaa sukupuolta olevien suhteita, jotka eivät mahdu tiukkaan pederastiamalliin. Hän dokumentoi muun muassa aikuisten miesten välisiä pitkiä suhteita ja naisten välistä homoerotiikkaa.
Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset tunnistivat hyvinkin selvästi, että joillakin ihmisillä oli pysyvä ja yksinomainen vetovoima omaa sukupuolta kohtaan läpi koko elämän.
Kyse ei ollut vain mekaanisista seksuaalisista rooleista, vaan syvistä emotionaalisista identiteeteistä ja kiintymyksestä.
Sitten jos haemme teologian alalta eksegeettisiä linjaa, täytyy huomioida se, että kun raamatuntutkijat tai historioitsijat sanovat, että ”Paavalin aikana ei tunnettu seksuaalista orientaatiota”, he käyttävät sosiaalisen konstruktivismin argumenttia. Tämä tietysti edellyttää historian tuntemusta, käsitteistön osalta. Suomessa Nissinen Raamatun eksegeettinä käyttää ilmeisesti juuri tätä, mitä ole hänen puheita kuunnellut.
Jos Paavali tunsi ’seksuaalisen orientaation’ lienee selvää, ettei hän tarkoittanut sitä kirjoittaessaan, että jotkut ovat vaihtaneet (itselleen) luonnollisen luonnottomaan (Room. 1:26,27).
Pentti Martti, tuo on yksinäkemys mitä käytetään.
Näyttää siis olevan niin, ettei Paavali tarkoittanut homoseksuaalista suuntautumista – riippumatta siitä, tunsiko hän sen vai ei. Hän tuomitsi sukupuolisen hurjastelun vain nautinnon tarkoituksessa ja siihen liittyvän alistamisen ja alistumisen.
Martti, tuo on yksi näkemys mitä homoseksuaalisuutta puolustavat käyttävät.
Hubbardin lähdeaineisto on kiinnostava muistutus siitä, että antiikin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa esiintyi monenlaista emotionaalista kiintymystä. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että antiikin yhteiskunnassa samaa sukupuolta olevien suhteet eivät muodostaneet sellaista tasa-arvoista, julkisesti tunnustettua ja yksiavioista avioliittoinstituutiota, josta nykyisessä kirkollisessa keskustelussa puhutaan.
Kuten aiemmin totesin, historiallinen aineisto ja teologinen johtopäätös ovat kaksi eri asiaa. Vaikka Hubbard dokumentoi aikuisten välistä kiintymystä, siitä ei automaattisesti seuraa, miten Paavalin tekstejä tulisi tulkita tai soveltaa nykyisessä kirkollisessa keskustelussa. Paavali tarkasteli ilmiötä oman aikansa juutalaisessa ja kreikkalais-roomalaisessa ajatusmaailmassa, joka poikkeaa merkittävästi nykyisestä tavasta ymmärtää seksuaalisuutta, parisuhdetta ja yksilön identiteettiä.
Luterilaisesta näkökulmasta ratkaiseva kysymys ei muutenkaan ole se, löytyykö antiikista täsmälleen nykyistä vastaavia suhteita. Ratkaisevaa on se, miten kirkko soveltaa Raamatun todistusta nykyiseen tilanteeseen. Kirkko on historiansa aikana arvioinut avioliittoon liittyviä käytäntöjä aina muuttuvien yhteiskunnallisten olosuhteiden valossa.
Koska esimerkiksi käsitykset avioliiton tarkoituksesta, puolisoiden tasa-arvoisesta asemasta ja avioitumisen ehdoista ovat muuttuneet huomattavasti kristillisen historian aikana, voidaan luterilaisessa kirkossa perustellusti katsoa, että samaa sukupuolta olevien parien keskinäinen uskollisuus, elinikäinen sitoutuminen, vastuu ja rakkaus ovat sellaisia hyvyyksiä, joita myös avioliittoinstituutio voi suojella.
Siksi en pidä vakuuttavana johtopäätöstä, että Hubbardin esittämä historiallinen aineisto yksin ratkaisisi nykyisen kirkollisen avioliittokeskustelun. Se kuvaa antiikin monivaiheista todellisuutta, mutta varsinainen erimielisyys meidän välillämme koskee lopulta sitä, miten Raamatun opetusta tulkitaan ja sovelletaan kirkossa tänään.
”Tuo on yksi näkemys, mitä homoseksuaalisuutta puolustavat käyttävät.” Se, mitä puolustetaan, ei ole homoseksuaalisuus. On selvää, että tuo suuntautuminen on ollut aina ja on edelleen todellisuutta. Pitäisikö todellisuutta puolustaa? Se, mitä pitää puolustaa, on homoseksuaalisten oikeus olla avoimesti, mitä ovat, ja solmia keskenään kestäviä liittoja. Heillä tulee myös olla sitä toivoessaan oikeus saada liitolleen Jumalan siunaus seurakunnan keskellä. Tälläkin oikeudella on raamatullinen perusta. ”He solmivat sitten keskenään liiton Herran edessä. Daavid jäi Horesaan, mutta Jonatan palasi kotiinsa (1. Sam. 23:18).”
Kuule ja lausu hyviä sanoja!:
https://www.facebook.com/photo/?fbid=1836639694328358&set=a.770809430911395
Heikki, et voi tietenkään katsoa yksin luterilaista näkökulmaa 1500 luvun uskonnollis-poliittisesta kontekstista. Mitä jos avioliiton maallinen regimentti ajattelu oli virheellinen. Onhan luterilaisessa tunnustuksessa muitakin ongelmia. Sitä paitsi Luther puolusti voimakkaasti avioliittoa. Maallinen regimentti ei kumoa sen uskonnollista ideaa. Se ei ollut luterilaisuuden intentio.
” Hubbardin lähdeaineisto on kiinnostava muistutus siitä, että antiikin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa esiintyi monenlaista emotionaalista kiintymystä.” Juuri näin, se on vastaus juuri yksipuoliseen eksegeesiin.
Antiikin, kaikki ajanjaksot eivät tunteneet tietenkään Suomessa käytävää keskustelua. Mutta mitä sitten. Näemme antiikin teksteissa samanmuotoisuutta nykypäivään. Juutalais-kristillinen tulkinta traditio on aina vastustanut kaikkia homosuhteita, kuten nytkin. Se on enemmän protestanttien tulkintojen ongelma vyyhti. Oikea kirkko ei ikinä tule vihkimään homoseksuaaleja, näin se vaan menee. 🙂
Sami, minusta tässä keskustelussa menee nyt kaksi eri kysymystä sekaisin.
Jos keskustelemme siitä, mitä Suomen evankelis-luterilainen kirkko voi oman tunnustuksensa ja teologisen perinteensä puitteissa opettaa tai tehdä, silloin luterilainen tunnustus ja regimenttioppi ovat luonnollisesti relevantteja lähtökohtia. Jos taas lähtökohtana on, että luterilainen tunnustus on tässä asiassa virheellinen ja että ”oikea kirkko” on jokin muu kuin luterilainen kirkko, silloin emme enää keskustele luterilaisen kirkon teologiasta vaan sen arvostelusta ulkopuolelta käsin.
Toki tunnustusta voidaan kritisoida. Mutta silloin olisi hyvä tehdä selväksi, että argumentti ei enää perustu luterilaiseen teologiaan vaan johonkin toiseen kirkolliseen tai teologiseen lähtökohtaan.
Luther puolusti avioliittoa voimakkaasti, eikä kukaan ole väittänyt muuta. Juuri siksi onkin merkittävää, että hän ei pitänyt avioliittoa sakramenttina eikä varsinaisesti kirkon vaan maallisen regimentin piiriin kuuluvana järjestyksenä. Tämä ei tehnyt avioliitosta merkityksetöntä, vaan määritteli sen teologisen luonteen luterilaisuudessa.
Siksi en pidä ratkaisevana kysymystä siitä, löytyykö antiikista nykyisiä parisuhteita vastaavia ilmiöitä tai mikä jonkin muun kirkkokunnan kanta on. Ratkaisevaa on se, miten Suomen evankelis-luterilainen kirkko tulkitsee Raamattua, tunnustustaan ja avioliiton luonnetta omassa ajassaan.
Voit toki olla eri mieltä kirkon nykyisestä kehityksestä. Mutta silloin varsinainen kiista ei koske Hubbardia eikä antiikin historiaa, vaan sitä, onko luterilainen tapa ymmärtää avioliitto ja kirkon tehtävä tässä asiassa oikea vai väärä.
Heikki, kirjoitat; ” Siksi en pidä ratkaisevana kysymystä siitä, löytyykö antiikista nykyisiä parisuhteita” tähän kuitenkin vetoat, ja yksinkertaistat antiikin homosuhteet ja sitten siirrät ne paavalin teksteihin. Luulen, että tiedät protestanteilla olevan monta variaatiota ko. tekstistä.
Avioliitosta, voidaan keskustella vain luterilaisella argumentaatiolla, sinun tulee itsekin pysyä siinä, eikä vedota antiikin tietynlaisiin suhteisiin mitä teet. Luet yksioikoisesti lutherin maalista regimenttiä. Luther tutkimusta, tunnuskirjojen tutkimusta on tehty kauan Suomessa. Luterilaiset ovat kauan vastustaneet homosuhteita, piispoja myöten. He ovat toki tunteneet maallisen regimentin, mutta eivät ole olleet yksioikoisia, eivätkä ole päätyneet samaan kuin sinä. Eivät edes nykyään.
Raamatun selvät ohjeet homoseksuaalisuudesta eivät jousta ajan virrassa. Se on mahdotonta.
Sami, minusta tässä näkyy juuri se varsinainen erimielisyytemme.
Sinä vetoat siihen, että luterilaiset ovat pitkään vastustaneet homoseksuaalisia suhteita ja että Raamatun ohjeet eivät muutu. En kiistä kumpaakaan historiallisena havaintona. On totta, että valtaosa luterilaisista teologeista ja piispoista on tulkinnut asiaa vuosisatojen ajan samalla tavalla kuin sinä.
Mutta tästä ei vielä seuraa, että kyseinen tulkinta olisi ainoa mahdollinen luterilainen tulkinta tai että kirkko ei voisi arvioida kysymystä uudelleen.
Luterilaisuudessa kirkon auktoriteetti ei perustu siihen, että jokin tulkinta on vanha, vaan siihen, että se on uskollinen Raamatulle. Juuri tästä syystä luterilaisuus ylipäätään syntyi: reformaattorit katsoivat, että kirkon pitkät perinteet eivät sellaisinaan ratkaise opillista kysymystä.
Olen samaa mieltä siitä, että Raamatun tekstit eivät muutu. Se, mistä olemme eri mieltä, on niiden tulkinta ja soveltaminen. Sinä katsot, että Raamattu antaa muuttumattoman normin, joka sulkee pois samaa sukupuolta olevien avioliitot kaikissa tilanteissa. Minä puolestani katson, että kysymys on monimutkaisempi ja että luterilaisessa teologiassa on mahdollista arvioida avioliittoa myös sen maallisen luonteen, muuttuneen yhteiskunnallisen todellisuuden ja uuden tiedon valossa.
Siksi en pidä ratkaisevana sitä, mitä mieltä luterilaiset ovat olleet asiasta vuonna 1550, 1850 tai 1950. Ratkaisevaa on se, miten kirkko ymmärtää Raamatun opetuksen tässä ajassa.
Tästä syystä keskustelumme ei lopulta ratkea Hubbardiin, Lutheriin eikä siihen, kuinka moni piispa on ollut mitäkin mieltä. Varsinainen kysymys on, miten Raamattua tulee tulkita tänään.
Mikko, hyvä, että rajaat keskustelua tähän, etkä liiku antiikin yksipuolisissa suhteissa. Nyt voit esittää eksegeettisen tulkintasi ja lähde viitteet, homoseksuaalisuudesta. Lisöksi voit esittää luterilaisuuden Raamatun tulkinnan periaatteet lähteineen. Tehtävä on aika yksinkertainen. Palataan sitten.
Sami, en usko, että tämän keskustelun ongelma on lähdeviitteiden puute. Kumpikin meistä tuntee ne raamatunkohdat, joista keskustellaan, sekä sen, että niiden tulkinnasta on olemassa erilaisia eksegeettisiä näkemyksiä.
Jos kysyt, onko olemassa vakavasti otettavaa eksegetiikkaa, joka päätyy toisenlaiseen johtopäätökseen kuin sinä, vastaus on kyllä. Esimerkiksi Martti Nissinen sekä monet muut nykyeksegeetit ovat argumentoineet, että antiikin seksuaalisuuskäsitykset, sosiaaliset rakenteet ja Paavalin konteksti poikkeavat olennaisesti nykyisestä tilanteesta. Voit olla tästä tulkinnasta eri mieltä, mutta sitä ei voi sivuuttaa väittämällä, ettei sitä olisi olemassa.
Luterilaisen raamatuntulkinnan osalta varsinainen erimielisyytemme ei myöskään koske sitä, onko Raamattu kirkon ylin auktoriteetti. Olemme siitä luultavasti samaa mieltä. Erimielisyys koskee sitä, miten yksittäisiä tekstejä tulee tulkita ja soveltaa nykyisessä tilanteessa.
Siksi en pidä tätä keskustelua ensisijaisesti lähdeluetteloiden määrän kilpailuna. Olemme jo tunnistaneet varsinaisen kiistakohdan: sinä katsot, että Raamatun homoseksuaalisuutta koskevat kohdat muodostavat muuttumattoman normin, joka sulkee samaa sukupuolta olevat avioliitot pois kaikissa tilanteissa. Minä katson, että niiden tulkinnasta ja soveltamisesta voidaan luterilaisessa kirkossa perustellusti päätyä myös toiseen johtopäätökseen.
Tämä erimielisyys ei ratkea sillä, että kumpikaan meistä lisää viestiinsä kymmenen uutta lähdeviitettä.
Mikko, ei ollut vaikea arvata vastausta. Nissisen argumentaation kumoaa helposti. Kuten edellä olen viitannut antiikin kirjallisuus lähteisiin. Luulisi Nissisen tietävän, mutta ei. Onko muuta kuin nissinen?
Sami, huomaan että keskustelu siirtyy nyt vähitellen pois itse asiasta tutkijoiden arviointiin.
En ole vedonnut Nissiseen siksi, että hän olisi erehtymätön auktoriteetti, vaan siksi, että hän edustaa yhtä tunnettua ja akateemisesti vakavasti otettua eksegeettistä suuntausta. Kysymys ei myöskään ratkea sillä, löytyykö yksi vai kymmenen nimeä lisää.
Jos katsot kumonneesi Nissisen argumentaation antiikin lähteiden avulla, silloin olisi hyödyllisempää osoittaa täsmällisesti, mikä hänen argumentissaan on virheellistä ja miksi. Pelkkä toteamus, että se on ”helposti kumottu”, ei vielä osoita mitään.
Lisäksi huomauttaisin, että keskustelumme ei ole oikeastaan koskenut Nissistä. Olemme puhuneet siitä, miten Raamatun tekstejä tulisi tulkita ja soveltaa nykyisessä kirkossa. Vaikka Nissinen olisi jossakin yksittäisessä kohdassa väärässä, siitä ei automaattisesti seuraisi, että oma tulkintasi olisi oikea.
Siksi pidän edelleen varsinaisena kiistakysymyksenä hermeneutiikkaa: miten antiikin tekstejä tulee tulkita ja miten niitä tulee soveltaa nykyiseen tilanteeseen. Siitä olemme eri mieltä, eikä erimielisyys ratkea yhden tutkijan nimeen. Kiitän keskustelusta ja toivotan hyvää kesää!
”Jos aidosti kuunnellaan toista osapuolta, niin tunnustetaan, että on kyse lähtökohtaisesti omantunnonkysymyksestä, ei taistelusta miesten ja naisten tasa-arvoa vastaan.” Sekin on toisaalta tunnustettava, että taistelu tasa-arvon puolesta on omantunnonkysymys. Kysymys ei ole vain aikamme ilmiöstä vaan Uudesta testamentista selkeästi löytyvästä ajatuksesta.
Kesälaitumille jäädessään Heikki viittaa aivan oikein kiistakysymykseen tulkinnasta. Kysymys Raamatusta Jumalan sanana on hermeneutiikassa aivan keskeinen ja Luther ennen muuta raamattuteologina oivalsi tämän, joka johti sitten reformaatioon. Luther kamppaili kristillisen uskon sisäpuolella, uskoa vastaan uskon puolesta. Tämä aika sen sijaan – avioliitto näkyvimpänä keppihevosena – yrittää suistaa Jumalan sanan marginaaliin, joka ilmenee yleisenä kristinuskon vastaisen ajattelun voimistumisena, jonka näkyvin julkinen loukkauskivi on ollut Päivi Räsänen ja suvivirsi, lisättynä varpusella ja monella muulla tavalla.
Jumala on myös avioliiton tähden antanut neljännen käskyn ja asettamalla sen ensimmäiseksi edellisen taulun jälkeen todistanut tahtovansa avioliittoa pitää korkeassa arvossa ja kunniassa, kun sanoo: ”sinun pitää kunnioittaa isääsi ja äitiäsi”. (Luther)
Onko siis tarkoitus muuttaa neljäs käsky muotoon, sinun pitää kunnioittaa – isääsi ja isääsi – tai vaihtoehtoisesti – äitiäsi ja äitiäsi?
Kun antropologinen fakta on, että ihminen on radikaalisti kietoutunut synnin valtaan, siitä loogisesti seuraa, ettei järki ole puhdas eikä ymmärtäminen ole pelkästään intellektuaalinen toiminto. Ihminen ei voi koskaan olla Jumalan sanan, Raamatun edessä puolueeton tai vapaa. Sen mitä ihminen Raamatun tekstistä ymmärtää, ei siis riipu yksinomaan hänen tasa-arvoisesta yhteiskunnallisesta tai kirkollisesta järjen käytöstään.
Kun miehen ja naisen avioliitto ei ole perkeleen mieleen, niin miten oikea tulkinta sitten syntyy? Oikea tulkinta edellyttää aina jotakin tulkitsijasta, joka toteutuu ihmisen eksistenssissä asenteena, jota kutsutaan – uskoksi. Se on – Pyhän Hengen – aikaansaama ihme, että minä uskon Jumalan sanan totuuden tässäkin tapauksessa niin kuin se on Raamatussa kirjoitettuna. Muuttumattomana! Huolimatta yhteiskunnan muuttuessa, jonka vanavedessä pastoraalinen ohjekin yrittää järjen päätelmissään soutaa.
Kosti, nostat esiin monta eri teemaa, jotka eivät oikeastaan liity siihen kysymykseen, josta olemme keskustelleet.
Ensinnäkin Päivi Räsäsen tapauksessa ei ollut kyse siitä, että häntä olisi syytetty kristillisen avioliittokäsityksen puolustamisesta. Korkeimman oikeuden tuomio liittyi Räsäsen lääkärinä esittämiin väitteisiin, joissa homoseksuaalisuutta luonnehdittiin psykoseksuaaliseksi kehityshäiriöksi ja seksuaaliseksi poikkeavuudeksi. Oikeus katsoi näiden lausumien solvanneen homoseksuaaleja ryhmänä. Kyse ei siis ollut siitä, että Raamatun siteeraaminen tai kristillinen vakaumus olisi sinänsä ollut rikollista. Pysyisin tältä osin faktoissa, jotta keskustelu ei polarisoidu.
Toiseksi olen pitkälti samaa mieltä suvivirrestä. Pidän sitä merkittävänä osana suomalaista kulttuuriperintöä, eikä sen laulamista pitäisi käsitellä turvallisuusuhkana. Samalla katson, että kaikille yhteisen koulun tulee olla uskonnollisesti sitoutumaton eikä minkään yksittäisen uskonnon tunnustuksellinen toimintaympäristö.
Kolmanneksi en ymmärrä, miksi neljäs käsky ratkaisi tämän keskustelun. Luterilaisessa teologiassa neljäs käsky on perinteisesti liittynyt vanhempien, perheen ja esivallan kunnioittamiseen. Avioliittoa koskevat argumentit Luther johtaa tavallisesti luomisesta, eivät neljännen käskyn sanamuodosta. Siksi kysymys siitä, sanotaanko ”isä ja äiti” vai jotakin muuta, ei vielä ratkaise avioliiton teologista määritelmää.
Neljänneksi en tunnista luterilaisuudesta ajatusta, että syntiinlankeemus olisi tehnyt ihmisestä täysin kyvyttömän erottamaan oikeaa väärästä. Luther puhui luonnollisesta laista, omastatunnosta ja järjen käytöstä yhteiskunnallisissa asioissa. Juuri siksi luterilaisuudessa voidaan käydä moraalista ja oikeudellista keskustelua ylipäätään. Tämä ei ole ensisijaisesti antropologinen vaan teologinen kysymys siitä, mitä synti on tehnyt ihmiselle ja mitä ei.
Ja lopuksi: kukaan tässä keskustelussa ei ole ehdottanut, että miehen ja naisen avioliitto pitäisi lakkauttaa. Erimielisyys koskee sitä, voiko sama oikeudellinen ja kirkollinen instituutio koskea myös samaa sukupuolta olevia pareja. Siksi niiden kristittyjen, jotka tulkitsevat Raamattua tässä kysymyksessä toisin, yhdistäminen perkeleen työhön ei mielestäni edistä asiallista teologista keskustelua. Jos keskustelemme hermeneutiikasta, meidän pitäisi keskustella argumenteista eikä vastapuolen hengellisestä tilasta.
”Antropologinen fakta on, että ihminen on radikaalisti kietoutunut synnin valtaan.” Eihän tällainen lausuma mikään fakta ole, teesi korkeintaan.
Heikki, puhut hermeneutiikasta, mutta kerro nyt mitä tarkoitat tässä yhteydessä hermenutiikalla, kun tässä vaiheessa se pitäisi jo kertoa. Me sen sijaan okemme tuoneet sinulle roppakaupalla hermeneutiikkaa, emmekä lukkiudu regimentiin vaan ymmärrämme asiat laajemmin. Olemme rassmista vapaat, tasa-arvoisia, monimuotoisia, historian, Raamatun tekstien edessä. Kuten Kosti äsken.
Onko niin, että Heikki Nieminen on aloittelija teologisissa depateissa.
Jumala on Luoja. Jumala loi miehen ja naisen. Miehellä ja naisella on toisistaan poikkeava anatomia ja fysiologia. Anatomialla ja fysiologialla on selvät, tarkoituksen mukaiset funktiot.
Älylliset keskustelut, filosofiat, tulkinnat, koulukunnat sekä tieteenalat eivät koskaan voi kumota sitä, minkä Luoja on meille ilmoittanut luomisen yhteydessä. Jumala antoi siunauksen: 1:28 ”Ja Jumala siunasi heidät”, Jumala siunasi ihmisen yhteyden miehenä ja naisena.
Kosti edellä toteaa, kuinka tätä sanaa vastaan noustaan. Jumalan vastustaja vihaa sitä, mitä on selvästi ilmoitettu. Jumalan jälki luomakunnassa edustaa järjestystä. Vastustajan pyrkimys on nousta Jumalan sanaa vastaan, luoda epäjärjestystä.
Asia on niin yksinkertainen, että lapset näkevät tämän järjestyksen ja ymmärtävät sen. Lapset puhuvat isästä ja äidistä. Muut parisuhteet näyttävät lapsista oudoilta. Niitä pitää selittämisen jälkeen selittää uudelleen ja uudelleen. Tätä erilaista parisuhdetta edustavaa, ns. aikuisten ymmärrystä, tuodaan esille kaikella volyymilla sekä satu- että oppikirjoihin. Evlut kirkko seuraa perässä.
Martti kirjoittaa lähimmäisen rakkaudesta. Pariskuntien erot todistavat rakkaudettomuudesta. Lehdistä voi lukea homojen ja heterojen olevan tämän asian suhteen samalla viivalla. ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niinkuin itseäsi” velvoittaa meitä jokaista, sekä heteroa että homoa.
Sami, näkemykseni on kuvattuna tämän keskustelun lukuisissa kommenteissa. Saat olla niistä eri mieltä, mutta saman keskustelun käyminen uudestaan ei muuta lopputulosta.
Pidät joissakin kommenteissasi luterilaisen teologian lähtökohtia virheellisinä ja tuot keskusteluun piirteitä, jotka muistuttavat enemmän yleiskirkollista tai kanoniseen oikeuteen nojaavaa argumentaatiota kuin luterilaista teologiaa. Siksi minulle on jäänyt vaikutelma, että arvioit luterilaisen kirkon käytäntöjä osittain sen oman teologisen viitekehyksen ulkopuolelta.
Mitä tulee huomautukseesi aloittelijasta teologisissa väittelyissä, jätän sen mielelläni muiden arvioitavaksi.
”Onko niin, että Heikki Nieminen on aloittelija teologisissa depateissa?” Olisiko niin, että debattien aloittelija paljastuu jo siitä, että kirjoittaa sanan väärin?
Heikki, näkemyksesi on kuvattuna ja luettu. Sen voi tiivistää, maalliseen regimenttiin, Nissisen homoerotiikan argumentaatioon, josta eksegeettien keskuudessa on tehty kriittisiä analyysejä, sen heikkotasoisuudesta. Tässä sinun teesit, näitä sitten toistat. Mitään syvempää ja monipuolilista peilaamista ei löydy. Välillä lainaat antiikia ja sitten yllättäen sinua ei kiinnosta, kunnes palaat Rm kautta jälleen Nissisen homoerotiikan teeseihin, mikä sinua äsken ei kiinostanut. 🙂
”Jumala on Luoja. Jumala loi miehen ja naisen.” Jumala loi ihmisen, joka on mies ja nainen. ”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät (1. Moos. 1:27).” Tuskin kukaan meistä on kaikilta ominaisuuksiltaan miehekäs tai naisellinen. Jopa fysiologian suhteen meissä on eroja. Jumala ei siis luonut ihmistä ’joko mieheksi tai naiseksi’.
Sami, ymmärrän että tulkitset kantani tuolla tavalla.
En kuitenkaan tunnista tuota kuvausta omasta argumentaatiostani. Olen pyrkinyt johdonmukaisesti käsittelemään samaa kysymystä: miten Raamatun tekstejä tulkitaan ja sovelletaan luterilaisen teologian viitekehyksessä.
Jos näet Nissisen argumentaation tai maallisen regimentin ajattelun virheellisenä tai riittämättömänä, olisi keskustelun kannalta hyödyllisempää, että avaat tarkasti, missä kohdin ne argumentit mielestäsi pettävät ja miksi. Yleisluonteinen arvio “heikkotasoisuudesta” ei vielä selitä itse erimielisyyttä.
Minusta on edelleen selvää, että varsinainen kiistakysymys ei ole yksittäisten tutkijoiden tai käsitteiden käyttö, vaan Raamatun tekstien tulkintaperiaate ja niiden soveltaminen nykytilanteessa.
Siksi toistan edelleen sen, minkä olen aiemmin sanonut: olemme eri mieltä hermeneutiikasta, emme siitä mitä tekstit sanovat.
Heikki. Kaikki liittyy kaikkeen, niin Räsänen kuin varpunenkin jouluaamuna. Kristinusko halutaan ajaa marginaaliin entistä enemmän, joka on näkynyt Euroopassa jo pitkään.
Korostat avioliittoa maallisena asiana. Ei se nyt ole aivan niinkään.
Luther toteaa mm. ” / Avioliitto on kaikkein pyhin sääty, joka ei ole perkeleen mieleen. Muutamia säätyjä on petollisesti ja väärin kutsuttu hengellisiksi säädyiksi ja aviosäätyä maalliseksi säädyksi. Mutta pitäisi olla päinvastoin niin, että avioliittoa kutsuttaisiin oikeaksi hengelliseksi säädyksi, niin kuin se onkin, ja muita säätyjä pitäisi oikeastaan kutsua maallisiksi säädyiksi niin kuin ovatkin.” Pyhästä avioliitosta on paljon saarnattava; sillä se on vanhin kaikista säädyistä maailmassa; niin, kaikki muut tulevat siitä. /”
Edellinen liittyy suoraan luomisteologiaan ja neljäs käsky suoraan siihen. Luomisteologia ei ole sovellettavissa spn-liittojen kirkolliseen vihkimiseen, josta ei edelleenkään ole yksimielisyyttä evlut-kirkon johdossa eikä evlut-kirkossa ylipäätään. Eikö ole myöskin terveen järjenkin kannalta ymmärrettävää ketä pieni lapsikin kutsuu äidiksi ja isäksi? Lapset paljastavat totuuden ja sanovat ääneen sen, mitä aikuiset yrittävät kiertää ja salata.
Totta. Luther puhui kyllä järjen käytöstä yhteiskunnallisissa asioissa. Mutta hengellisissä asioissa järki on yhtä pimeä kuin Tuonelan virta. Toiseksi, kuka hän sitten on, joka Jumalan sanan pyhyyttä on alusta asti vastustanut? Ja kyllä. Teologiassa puhutaan perkeleestä, vaikka luterilainen kirkko onkin viime vuosikymmeninä sivuuttanut tämä kyseisen ylpeän herran vaikka myönnetäänkin, että pahan valta on olemassa. Näkeehän sen nyt jokainen silmillään ja kuulee korvillaan
Kosti. Luther-sitaatteja voidaan toki käyttää keskustelussa, mutta niiden tulkinta ei ole yksiselitteistä ilman koko luterilaisen teologian kokonaisuutta. Esimerkiksi sama Luther puhuu avioliitosta myös selvästi maallisena säätynä (ein weltlich Ding), joka kuuluu esivallan ja yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin. Tästä ei seuraa, että avioliitto olisi teologisesti merkityksetön, vaan että sen luonne ei ole sakramentaalinen samalla tavalla kuin katolisessa traditiossa.
Luomisteologia on luterilaisuudessa tärkeä, mutta sen soveltaminen nykyisiin kysymyksiin ei ole mekaanista. Luterilaisessa teologiassa juuri tämä erottelu – luomisen, lain ja evankeliumin sekä maallisen regimentin välillä – on ollut keskeinen tapa käsitellä muuttuvia yhteiskunnallisia tilanteita.
Kysymys siitä, miten avioliittoa tai perhettä tulkitaan nykykirkossa, ei myöskään ratkea sillä, että vedotaan yleiseen yksimielisyyden puutteeseen tai siihen, miltä jokin asia “terveen järjen” tai kokemuksen tasolla näyttää. Kyse on teologisesta tulkinnasta, ei havainnosta tai yleisestä mielipiteestä.
En myöskään pidä hyödyllisenä keskustelun kannalta sitä, että erimielinen tulkinta liitetään hengelliseen vastustukseen tai perkeleen toimintaan. Luterilaisessa traditiossa Raamatun tulkinnasta on käyty nimenomaan sisäistä teologista keskustelua, jossa eri näkemykset ovat mahdollisia ilman että toista osapuolta asetetaan hengellisesti väärälle puolelle.
Siksi palaan siihen, mikä tässä keskustelussa on ollut keskeistä alusta asti: erimielisyys koskee hermeneutiikkaa eli sitä, miten Raamattua ja luterilaista traditiota tulkitaan nykyisessä tilanteessa – ei sitä, onko kristinusko olemassa tai mitä Luther yleisesti opetti avioliitosta.
Heikki kirjoitat; ” Luterilaisessa teologiassa juuri tämä erottelu – luomisen, lain ja evankeliumin sekä maallisen regimentin välillä – on ollut keskeinen tapa käsitellä muuttuvia yhteiskunnallisia tilanteita.”
Näillä argumenteilla voi helposti perustella kielteistä suhtautumista homoseksuaalisiin liittoihin. Ei se ole mikään ongelma.
Kirkko on itseasiassa juuri tällä hermeneutiikka ryppäällä vastustanut valtion päätöksiä, ihan lähihistoriassa. Esim, Kirkko toimi suorassa ristiriidassa valtion virallisen linjan ja poliisin toimeenpanovaltaisuuden kanssa suojelemalla ihmisiä, jotka valtion mielestä oleskelivat maassa laittomasti. Ja mihin sitten kirkko vetosi? Kirkko vetosi siihen, että Jumalan laki (lähimmäisenrakkaus ja heikoimman suojelu) on ylempänä kuin maallisen valtion laki. Homoseksuaalisuuden vastustamisessa toimitaan vastaavasti.
Hermeneuttinen periaste tässä on; Apostolien teot 5:29: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä”
Sitten jos otetaan luterilainen hermeneuttinen periaatteen soveltaminen historiaan löydämme monia esimerkkejä. Esim; Tunnustuskirkko kieltäytyi noudattamasta valtion määräyksiä, perusti salaisia pappisseminaareja ja julisti Hitlerin kirkkopolitiikan harhaopiksi.
Näin helppoa se on, käyttää suuntaan tai toiseen luterilaista hermeneutiikkaa. Joten Heikki jos leimaat kuten olet leimannut homoseksuaaliset vastustajat, niin miksi velvoitat muita noudattamaan sitä mitä utse et noudata? 🙂
Kun vetoaa luomisen teologiaan, on hyvä mainita, ymmärtääkö luomisen kauan sitten tapahtuneeksi ja loppuun saatetuksi Jumalan työksi vai yhä jatkuvaksi ja koko ajan uutta synnyttäväksi tapahtumaketjuksi. Oliko Jumala vain joskus muinoin Luoja vai onko hän sitä edelleen?
Sami, en ole väittänyt, että luterilainen hermeneutiikka johtaisi automaattisesti samaa sukupuolta olevien avioliittojen hyväksymiseen. Olen samaa mieltä siitä, että samoista luterilaisista lähtökohdista on päädytty myös päinvastaisiin johtopäätöksiin.
Juuri tästä nimenomaisesta syystä olen puhunut hermeneutiikasta. Erimielisyys ei koske sitä, onko luterilaisuudessa olemassa luomisteologia, regimenttioppi tai lain ja evankeliumin erottaminen. Erimielisyys koskee sitä, miten niitä sovelletaan tähän kysymykseen.
Esimerkkisi Apostolien teoista, Tunnustuskirkosta tai paperittomien auttamisesta osoittavat, että luterilaisessa perinteessä on toisinaan katsottu Jumalan tahdon velvoittavan toisin kuin maallinen laki. En ole missään vaiheessa kiistänyt tätä.
Varsinainen kiistakysymys on se, kuuluuko samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vastustaminen niihin asioihin, joissa Jumalan tahdon katsotaan velvoittavan tällä tavoin. Sinä vastaat tähän kyllä, minä en. Juuri tästä teologisesta tulkinnasta olemme eri mieltä.
En tunnista väitettäsi, että olisin ”leimannut homoseksuaalisuuden vastustajia”. Olen kritisoinut tiettyjä argumentteja, tulkintoja ja niiden teologisia lähtökohtia. Se on eri asia kuin ihmisten leimaaminen.
Heikki. Kukaan ei ole kieltämässä sitä, että avioliitto on myös maallinen sääty ja Luther toki puhuu myös siitä ja kovin hanaksti olet vetoamassa Lutheriin avioliitosta maallisena säätynä. Luomisen perustasta seuraa naisen ja miehen liitto, jolla on olemiseen erottamattomasi liittyvä perusta ja myös Luojan siunaus ja tehtävä: ”Jumala siunasi heidät…’” (1. Moos. 1:27-28).
Tämä perusopetus toistuu kautta VT:n ja UT:n, esimerkiksi Jeesuksen opetuksen mukaan (Mark. 10:6-9, Matt. 19:4-6). Siksi myös Luther toteaa: ”Avioliitto on kaikkein pyhin sääty” tarkoittaen sitä että miehen ja naisen liitto on luomisessa muuttumattomasti asetettu perusta.
Tätähän sitten yritetään muuttaa vetoamalla prof. Tuomo Mannermaan opilla (kaiketi Lutheriin vedoten) kahdesta korista. On opin kori ja sitten tuo rakkauden kori, johon tämä kysymys spn-liitoista työnnetään ja sitä sitten perustellaan lähimmäisen rakkaudella, kun muuta teologista perustetta ei kerta kaikkiaan löydy.
Heikki. Kyllä se taitaa olla niin, että jos vähänkin puolustaa perinteistä käsitystä, niin he ovat niitä väärällä puolella olevia kokonaan. Erimielisyyden koskiessa hermeneutiikkaa, niin ei luomisteologia ainakaan kovin hyvin sovi yhteen yleisen mielipiteen kanssa, johon ovat yhtyneet myös kirkolliset tahot.
Heikki, hienoa. Kirjoitat; ” Valitettavasti juuri se ryhmä, joka ohittaa tekstien historiallisen asiayhteyden ja soveltaa 2000 vuotta vanhoja kulttuurisia kieltoja suoraan nykyajan ihmisten parisuhteisiin – samalla kun se sivuuttaa Raamatun selvät käskyt esimerkiksi orjuudesta, naisen asemasta tai vaatteiden sekoitekankaista pelkkinä ”oman aikansa tuotteina”.
Miksi rinnastat kaksi eri kategoriaan kuuluvaa asiaa? Homoseksuaalinen käyttäytyminen kuuluu seksuaalisuuden alueelle kun taas orjuus ei. Paljon oikeampi analogia olisi homoseksuaalinen käyttäytymisen rinnastaminen aikuisten väliseen insestiin (1 Kor. 5) ja tarkastella sitten miten Raamattu käsittelee samaan kategoriaan liittyviä ilmiöitä. Sanoisitko äidistä ja hänen täysikasvuisen poikansa suhteesta, että ”Jumala loi heidät sellaisiksi”.
Raamattu ei missään käske pitämään orjia tai osoita erityistä mielenkiintoa orjuusinstituution säilyttämiseksi. Sen sijaan Raamattu osoittaa erityistä mielenkiintoa miehen ja naisen muodostaman avioliiton säilyttämiseksi. Orjuus ja homoseksuaalisuus eivät ole lainkaan verrannolisia ilmiöitä Raamatussa.
Heikki, en tiedä minkäläista hermeneutiikkaa oikein edustat🙂
”Tuskin kukaan meistä on kaikilta ominaisuuksiltaan miehekäs tai naisellinen. Jopa fysiologian suhteen meissä on eroja. Jumala ei siis luonut ihmistä ’joko mieheksi tai naiseksi’.” (Martti P.)
Miten luet? Jumala loi mieheksi ja naiseksi. Näin on kirjoitettu.
Sinun ei ole ilmeisesti tarvinnut tenttiä fysiologian ja anatomian oppikirjaa. Fysiologiset ja anatomiset ominaisuudet sekä miehestä että naisesta on siellä kuvattu hyvässä järjestyksessä. Luomiskertomuksen olet oppinut jo ulkoa. Lue se uudestaan. Blogilla tosin väännetään avioliitto-termistä. Avioliittoa sanana ei luomiskertomuksessa mainita; Sen sijaan kerrotaan naisen ja miehen välisestä yhteydestä. I MS1:28 ”Ja Jumala siunasi heidät”. Jumala siunasi ihmisen yhteyden miehenä ja naisena. Muuta yhteyttä Jumala ei ole siunannut.
Vielä,
”Oliko Jumala vain joskus muinoin Luoja vai onko hän sitä edelleen?” (Martti P.)
Edelleen hän on elämän Luoja ja ylläpitäjä. Tiede ei ole löytänyt erillistä ”elämän henkeä”, joka syntyisi jossakin tietyssä paikassa. Elämän synty soluista monimutkaisiksi organismeiksi, aivoiksi, hermostoksi jne. aina ensimmäiseen hengenvetoon asti tapahtuu Jumalan voimasta. Näin on alussa ollut ja yhä on. Tämä on tietysti Raamatun yksinkertainen opetus. Tiede yrittää päästä tarkemmin asiaan käsiksi löytääkseen uusia sanoja tässä vaiheessa selittämättömälle. Elimille sekä niiden toiminnoille sen sijaan on olemassa jo varsin käyttökelpoinen termistö.
Sami, en usko, että olemme enää varsinaisesti eri mieltä siitä, mistä olemme eri mieltä.
Sinä pidät samaa sukupuolta olevien parisuhteita sellaisena ilmiönä, jonka Raamattu yksiselitteisesti torjuu kaikissa tilanteissa. Minä en tulkitse asiaa näin.
Olemme käyneet tämän tulkintaeron läpi useasta näkökulmasta – eksegetiikan, historian, luomisteologian, luonnonoikeuden, regimenttiopin ja hermeneutiikan kautta. Näkemyksemme eivät ole muuttuneet, eikä niiden tarvitsekaan muuttua.
Koska avioliitto on luterilaisessa teologiassa perinteisesti ymmärretty maalliseen regimenttiin kuuluvaksi säädyksi eikä sakramentiksi, tämä osaltaan selittää, miksi luterilaisessa kirkossa on historiallisesti ja käytännössä voinut olla rinnakkain erilaisia tulkintoja avioliittoa koskevien raamatuntekstien soveltamisesta muuttuvissa yhteiskunnallisissa tilanteissa.
En näe, että tämä tulkintaero olisi ratkaistavissa tämän keskustelun puitteissa.
Heikki, tämä on ollut minulle alusta asti aivan selvää. Ei löydy mitään kirkon historiasta, ei antiikin maailmasta jossa oli rakkauteen ja tasavertaisia homo ja lesbosuhteita kuten historia osoittaa. Ei ollut vain Nissisen markkinoimia suhteita. Luterilainen hermeunetiikasta saadaa erilaisia vastauksia. Luther puolusti avioliittoa, tunnustuskirjoissa ei olla mitään sitä vastaan jos avioliittoa kutsutaan sakramentiksi. Lain ja evankeliumin aparaatti arpoo erilaisia vastauksia ( joka on monimutkainen ja karkea jota harva luterilainen hallitsee, ks. Lutherin kirja laki ja evankeliumi, jossa koko aparaatti esitellään).
Joten tämä tällä erää. 🤩
Laitetaan loppukaneetiksi hermeneutiikkaa. Kohta on homoseksuaalisista himoista. Rm 1; 26, 27.
Tarkka kohta on Roomalaiskirje 1:27.
Alkuteksti ja käännökset. Kun katsotaan jaetta tarkasti, siinä sanotaan kreikaksi näin:
…exekauthesan en te orexei auton eis allelous…
Eis allelous (εἰς ἀλλήλους) tarkoittaa kirjaimellisesti ”toisiaan kohtaan” tai ”toinen toisiinsa”. Sana allelon on vastavuoroinen pronomini (vrt. sana paralleeli tai suomen ”alituiseen”).
Exekauthesan tarkoittaa ”syttyivät palamaan” tai ”kiihottuivat”.
Miten eri raamatunkäännökset kääntävät kohdan?
Suomalaisissa kirkkoraamatuissa muotoilu menee näin:
KR92 (Nykyinen kirkkoraamattu): ”Samoin miehet luopuivat luonnollisesta yhteydestä naisiin ja syttyivät himosta toisiaan kohtaan…”
KR38 (Vanha kirkkoraamattu): ”…ja samoin tekivät miehetkin: luopuivat luonnollisesta yhteydestä naispuolisen kanssa ja syttyivät himossaan toinen toiseensa…”
Tämä sitaattisi pointti on herättänyt paljon keskustelua nykyisessä eksegetiikassa (raamatuntutkimuksessa).
Monet tutkijat huomauttavat – aivan kuten tuossa tekstissäsi – että Paavali käyttää tässä kieltä, joka kuvaa vastavuoroista intohimoa kahden samassa asemassa olevan ihmisen välillä.
Antiikin Roomassa ja Kreikassa miesten välinen seksi oli usein epäsymmetristä (esim. isännän ja orjan tai aikuisen miehen ja pojan välistä), johon liittyi vahvasti valta ja alistaminen. Tai sitten, se oli tasavertainen rakkaussuhde.
Tämän vuoksi jakeen 1:27 muotoilu ”toisiaan kohtaan” on keskeinen argumentti niille tutkijoille, joiden mukaan Paavali ei tässä kohdassa puhu niinkään hyväksikäytöstä tai pederastiasta, vaan yleisesti miesten välisestä halusta. Itse sana eis allelous viittaa nimenomaan molemminpuolisuuteen. Kummatkin haluvat vapaaehtoisesti homoseksiä.
Sami, olemme samaa mieltä yhdestä keskeisestä asiasta: luterilainen hermeneutiikka ja traditio eivät pakota yhtä yksiselitteistä johtopäätöstä, vaan samaa aineistoa voidaan tulkita eri tavoin. Tähän on hyvä päättää.
Tasa-arvoinen avioliitto nykyisessä juridisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä on modernin ajan kehityksen tulosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö historiassa olisi ollut samaa sukupuolta olevien suhteita tai erilaisia tapoja ymmärtää ja järjestää sukupuolta ja parisuhteita eri kulttuureissa.
Jos aihe kiinnostaa laajemmin, historiallisia esimerkkejä löytyy esimerkiksi keisarillisesta Kiinasta (hovin mieskumppanuudet), Edo-kauden Japanista (samurai-kulttuurin shudō-perinne) sekä useista Amerikan alkuperäiskulttuureista (ns. Two-Spirit -roolit), joissa samaa sukupuolta olevia suhteita ja sukupuolirooleja on kuvattu lähteissä eri tavoin.
”Kummatkin haluvat vapaaehtoisesti homoseksiä.” Sekoitetaanko tässä kaksi asiaa? Onhan avioliitto sentään muuta kuin seksin haluamista. Sukupuolielämä on toki avioliittoon keskeisesti kuuluvaa, mutta yhtäläisyysmerkkiä ei voi vetää hetkellisen himon ja elinikäisen ihmissuhteen välille.
Martti, mikä on mielestäsi se hetkellinen himo tasavertaisessa homosuhteessa? Entä tasavertaisessa hetosuhteessa?
”Mikä on mielestäsi se hetkellinen himo?” Voi sinua, etkö ole sitä koskaan kokenut, kun sinun pitää sitä minulta kysyä?
Näemmä Martin eväät loppuivat. Jäljelle ovat jääneet vain keljuilevat ontot sanat.
Pitäisikö vastata keljuiluun muulla kuin keljuilulla? – – – Elinikäisen liiton perustana olevan rakkauden kuvaaminen sanoilla ’syttyivät himosta toinen toiseensa’ on joko ajattelematonta tai tahallisen loukkaavaa.
Martti, kukaan tässä keskustelussa ei ole väittänyt, että elinikäisen liiton perusta olisi pelkkä hetkellinen himo. Avioliitto on tietenkin paljon enemmän. Kysymys oli, miksi homosuhteen kohdalla otetaan esiin ’hetkellinen himo’, jos heterosuhteen kohdalla puhutaan parisuhteen syvyydestä. Eikö molemmissa suhteissa ole sekä se fyysinen vetovoima (himo) että se henkinen, elinikäinen sitoutuminen? Miksi teet siitä eron?”
Sinä, Sami Paajanen, otit itse esille Room. 1:27 jakeen, joka puhuu syttyvästä himosta. Sillä ei mielestäni voi perustella mitään samansukupuolisten liittoihin liittyen.
Merkittävässä virkateologisessa puheenvuorossaan Seppo A. Teinonen (1975) sanoo:
”Jos luterilainen kirkko toteuttaa naispappeuden, se ei enää voi esiintyä Raamatulle rakentavana kirkkona.” Teinonen jatkaa: ”Kukaan vakavasti Raamattuun ja traditioon suhtautuva teologi ei voi suosittaa naispappeuden hyväksymistä.”
Sakari Korpinen, Oikeat alttarit ja saarnatuolit, Sakari Korpisen 80-vuotisjuhlakirja, s. 276, Julkaisija: Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, 2026.
Martti, juuri näin, tässä blogissa on aihetta sivuutettu runsaasti. Homoseksuaalinen vapaa, rakkaudellinen elinikäinen on syvimmiltään himoa. Himoa raamatun teksteissä on aina Jumalan käskyjä vastaan, eli se on alkukuvaa ei vastaava kuva, joka parannetaan kirkossa.
”Homoseksuaalinen vapaa, rakkaudellinen elinikäinen liitto on syvimmiltään himoa.” Jos kutsut sukupuoliviettiä himoksi, se on oma asiasi. Vietti on kuitenkin Jumalan luoma eikä näin hänen tahtoaan vastaan. Sama vietti on heteroseksuaalistenkin rakastumisen takana. Rakkaus puolestaan on jotain, joka pysyy rakastumisenkin haihduttua. Näin on homoseksuaalienkin kohdalla.
Martti, sukupuolivietti on eri asia kuin himo. Tuossa avattin edellisessä tuota.
> Homoseksuaalinen vapaa, rakkaudellinen elinikäinen on syvimmiltään himoa.
Mihin lähteeseen tämä perustuu?
Psykologian, neurotieteen ja seksologian valtavirta näkee pitkäaikaiset ihmissuhteet ja rakkauden moniulotteisina ilmiöinä, joita ei voida pelkistää pelkäksi himoksi – riippumatta osapuolten seksuaalisesta suuntautumisesta.
En lähtisi käymään keskustelua virheellisillä tai mielivaltaisilla premisseillä.
”Tuossa avattin edellisessä tuota.” Miksi käytät passiivia, Sami Paajanen? Haluatko häivyttää sen, että esitit henkilökohtaisen kantasi? Ei mielipiteesi näin muutu yleiseksi totuudeksi.
”Homoseksuaalinen rakkaus ja sitä kannattaminen on nykyisessä juridisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä modernin ajan kehityksen tulosta”. (Heikki edellä). Näin on!
Voidaan kysyä, antaako moderni ajan kehitys mandaatin sille, että Jumala siunaisi naisen ja miehen välisen sukupuoliyhteyden lisäksi jonkun muun yhteyden? Raamatusta ei löydy perusteita, ei VT:ssa eikä UT:ssa. Perusteluja haetaan mutkien kautta.
Heikki, olen samaa mieltä kanssasi.
Siunaisiko Jumala kenen tahansa miehen sukupuoliyhteyden kenen tahansa naisen kanssa?
Martti, en nyt aivan saa kysymyksestäsi kiinni. Ehkä tiedät vastauksen itse jo sitä kysyessäsi? Tällaista tuli kuitenkin mieleeni:
Aviorikos, pakottaminen, hyväksikäyttö tai insesti ovat tuomittavia. Väkivalta ja toisen vahingoittaminen eivät myöskään ole siunattavia. Monien kirkkojen mukaan myös avioliiton ulkopuolinen seksi nähdään syntinä.
Olen törmännyt ajatukseen, että raiskauskin on hyväksyttävämpää kuin homoseksuaalisuus, koska se kuitenkin on luonnollinen miehen yhtyminen naiseen. Tästä kysymykseni nousee.
MP, mitä muuta vielä keksit.
Raiskaus on vakava synti juuri siksi, että se rikkoo toista ihmistä vastaan. Vaikka kirkkokunnat ovat erimielisiä homoseksuaalisten suhteiden asemasta, tästä ei seuraa, että raiskaus olisi moraalisesti hyväksyttävämpää.
En viitannut kirkkokuntien opetuksiin vaan joidenkin yksittäisten kristittyjen asenteisiin.