On mielenkiintoista lukea kirjallisuutta reformaatiosta erilaisesta perspektiivistä, kuin mitä oma tieteenala on tarjonnut. Systeematikon on hyvä välillä tutustua kirkkohistorian tuomaan näkökulmaan.

Luin professori Kaarlo Arffmanin kirjan Mitä oli luterilaisuus? Johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskon tulkintaan. Kieltämättä Arffmanin näkökanta on erilainen kuin mitä olen aiemmin lukenut. Hyvää työtä, vaikka loppupäätelmistä olen hitusen eri mieltä.

Mielenkiinnolla luin, kuinka Luther suhtautui järjestökristillisyyteen. Lutheria ja luterilaisia syytettiin kirkon hajottamisesta, mutta Luther oli asiasta vankasti eri mieltä. Kun hän näki Rooman kirkon antikristillisenä ja Vatikaanissa istuvan ystävällisen herrasmiehen pääperkeleestä seuraavana (anti-kristuksena), hänestä paavi oli jo hajottanut kirkon paljon aikaisemmin. Päinvastoin, juuri nyt (1500-luvulla siis) Jumala oli sanallaan kokoamassa kirkkoaan taas yhteen, oli Lutherin mielipide.

Yhtenä hajaannuksen syynä Luther näki katolisessa kirkossa toimivat erilaiset järjestöt, sääntökunnat, luostareita, kirkkoja yms. veljeskuntia, jotka kaikki paavi oli vahvistanut. Lutherille oli olemassa vain yksi sääntökunta, Kristuksen ruumis, kirkko, johon Jumala oli nyt ryhtynyt sanallaan kokoamaan kristittyjä. Ja juuri vastustamalla tätä tapahtumaa Lutherin mielestä katolisen kirkon järjestöt ja sääntökunnat tunnustivat olevansa lahkokirkkoja ja paholaisen sääntökuntia, sekä tunnustivat Kristuksen ruumiin ainoaksi oikeaksi sääntökunnaksi.

Katolisen kirkon runsas sääntökuntien kirjo oli vuosisataisen kehityksen tulos. Luostarielämä kiehtoi etsijöitä, toisaalta luostarikilvoitus oli vaihtoehto avioliitolle ja tavalliselle seurakuntaelämälle. Hiljalleen luostarielämää alettiin pitää hengellisempänä ja ansiokkaampana kuin tavallista seurakuntaelämää. Sydänkeskiajalla syntyneet kerjäläisveljestöt vielä toivat oman lisänsä tähän kokonaisuuteen – niiden leviäminen liittyi yksilökeskeisen ajattelutavan voimistumiseen. ”Todella uskovan” oli tehtävä yksilöllinen uskonnollinen ratkaisu liittymällä johonkin järjestöön. Tällä tavoin hengellinen elämä alkoi kanavoitua tavallisen seurakuntaelämän ohitse.

Järjestöt eivät olleet yhdenmukaisia ja ne kävivät välillä koviakin kiistoja keskenään ”kilpaillessaan ihmisten sieluista” ja vaikutusvallasta. Mm. dominikaanien ja fransiskaanien opillinen kiistely viesti kirkon hengellisen johdon auktoriteetin pahasta rapautumisesta.

Lutherin aikana kaupungeissa toimi monia järjestöjä ja sääntökuntia, joukossa mystisiä kokemuksia etsiviä maallikkoliikkeitä. Arffman toteaa, että myöhäiskeskiajalla katolisen kirkon hengellisyys oli monimuotoista järjestökristillisyyttä. Siitä saattoi jokainen valita itselleen sopivimman ja häntä kiinnostavan tavan toteuttaa kristillistä uskoa. Tosin moninaisuuden heikkous oli siinä, että lukemattomat järjestöt olivat hämärtämässä ajatusta kaikkien kristittyjen veljeydestä.

Luther kritisoi voimakkaasti järjestöjä ja vaati niiden lakkauttamista. Järjestöt olivat tekokristillisyyttä, joissa ihminen pyrki tulemaan autuaaksi kuka milläkin tavalla. Sellaisen kristillisyyden seurauksena oli Lutherin mukaan kasteen unohtaminen, jossa Jumala oli jo lahjoittanut kaiken, mitä ihminen pelastuakseen tarvitsee. Luther painotti kasteen ja parannuksen tiivistä yhteyttä, että parannus on jo kasteessa saatuun armoon luottamista eikä parannusta tarvinnut kanavoida minkään järjestön kautta. Lutherin kritiikki sai paljon vastakaikua ja yllättävän nopeasti, jo muutaman vuoden sisällä, järjestöt hävisivät olemattomiin reformaation kaupungeista.

Mitä jäi jäljelle? Arffman kuvaa, että ainakin naisille mahdollisuudet valita elämäntapoja vähentyivät oleellisesti. Mahdollisesti valtaväyläksi avautui vain aviovaimon paikka ja perheen perustaminen. Samalla hävisi luostareiden tarjoama sairaiden hoivaaminen ja majatalojen pitäminen, kuin myös opetus ja kulttuurin ylläpitäminen. Näitä toimintoja ei kaikkia pystynyt korvaamaan. Kun keskiajan elämänasennetta on kuvattu pyhiinvaellukseksi, matkalla olemiseksi, Jumalan yhteyteen pyrkimiseksi, niin luterilaisuus tarjosi tilalle Jumalan sanan, jonka pystyi löytämään oman seurakunnan yhteydestä. Pelastusta ei tarvinnut etsiä oman elämänpiirin ulkopuolelta. Ei tarvinnut tehdä hengellisiä valintoja, kun ”rehottavan kukkaniityn tilalle tuli hyvin hoidettu nurmikko”. Oli yhteisöllinen, tiukasti valvottu usko; oli opetus, joka oli omaksuttava; oli yhteinen jumalanpalvelus, johon oli osallistuttava.

Jos järjestöt olivat Lutherin mielestä kirkkoa hajottava asia, niin mikä on nykyisen luterilaisen kirkon tilanne? Onko seurakunnan yhteinen jumalanpalvelus hengellisen elämän todellinen keskus? Siis yhteinen jumalanpalvelus?

Kirkkomme historia kertoo jotain toista. 1700-luvulla alkanut herätyskristillisyys on tuonut useita järjestöjä kirkkoon. 1800- ja 1900-luvulla alkanut järjestöjen perustaminen on lisännyt yhdistysten määrää entisestään. Nykyinen luterilainen kirkko on käytännössä monien kymmenien järjestöjen kirkko, eikä siinä mielessä enää vastaa Lutherin ihanteita, joita tosin vaalitaan innokkaasti. Onhan jumalanpalvelus se hengellisen elämän keskus, ainakin virallisissa lausunnoissa, mutta käytännössä se on kanavoitunut useaan suuntaan.

Nykyisestä Suomen luterilaisesta kirkosta löytyy herätysliikkeitä, lähetysjärjestöjä, Raamattujärjestöjä, etujärjestöjä, retriitti- yms. hiljaisuuden liikkeitä, ammattiyhdistyksiä, palvelujärjestöjä… Valtaosa niistä on vahvan hengellisesti painottuneita. Rehellisesti sanottuna kirkon hengellisyys on hilpeä mylläkkä, jossa on monenlaista tarjolla erilaista hengellisyyttä etsiville. Yhteinen jumalanpalvelus kokoaa kyllä väkeä ja yhdistää, mutta samalla se erottaa, koska senmuotoinen hengellisyys ei vetoa kaikkiin – järjestöjen omat jumalanpalvelukset vievät osan seurakuntaväestä.

Joskus tuntuu, ettei tästä kirkon hengellisyydestä tahdo saada pirukaan mitään selvää. Järjestökris-tillisyys ymmärretään rikkautena ja osaltaan se kyllä palvelee asiaa. Järjestöt ovat aika hyvin nimittäin ”sulautuneet” osaksi kirkkoa ja sen edustamaa hengellisyyttä. Monet järjestökristillisyyden aktiivit ovat usein myös seurakunnallisesti aktiivisia kirkossakävijöitä ja vastuunkantajia.

Mikä on lopulta yhteistä luterilaista hengellisyyttä? Nykyluterilaisuus ei pakene erilaisia tapoja ilmaista hengellisyyttä ja keinoja tavoittaa Jumala. Enemmänkin vaikuttaa siltä, että hengellisyys ei enää ole niin ylhäältä johdettua, vaan erilaiset mahdollisuudet toteuttaa hengellisyyttä ovat sallittuja ihan virallisesti. Siitä kertoo iso määrä erilaisia messukokonaisuuksia – joukossa on mm. Taizé- ja Tuomasmessuja, ja täällä kotiseudullani Pohjois-Karjalasta löytää Karjalaisen kansan messu. Ne kaikki ovat vakiinnuttaneet paikkansa, ja monet niiden tavat ovat lainaa muilta kristillisiltä kirkoilta ja yhteisöiltä. Ikonit ovat vakiinnuttaneet monesti paikkansa, kuin myös retriittitoiminta. Hengellinen ohjaus on vielä harvinaisempaa, mutta sen tarve tunnustetaan ja kirkko kouluttaa ohjaajia. Lutherin vastustama luostaritoiminta on hiljalleen noussut arvoonsa, kun monet luterilaisetkin Suomessa vierailevat Valamossa hengellisistä syistä. Oma lukunsa on Wittenbergissä tallustavat luterilaiset nunnat… Ihan oikein, nunnat, jotka ovat antaneet köyhyyslupaukset. Näin heidät omin silmin kolme vuotta sitten.

Luterilaisuus ei ole enää sitä, mitä se oli reformaation syntyaikana, eivätkä syyt järjestöille ole myöskään samat. Aika on muuttunut, mutta jotain tuttua kaikessa on. Ainakin messukaava on pääasiassa sama. Suomalainen luterilainen hengellisyys on monimuotoista luterilaista hengellisyyttä.

Luterilaisuus tunnustaa virallisesti ihmisten erilaiset hengelliset tarpeet toteuttaa kristillisyyttään ja etsiä Jumalaa. Se on rikkautta paremminkin kuin hajaannusta. Mutta mikäli se on osa seurakuntatoimintaa, mihin nykyään pyritään, se voinee antaa paljon. Enemmänkin yhdistää kuin hajottaa. Mutta aika sen viimein näyttää.