Taivaslaulua ei turhaan kehuttu
En ihmettele, miksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) on ollut niin suosittu. Se on hyvä ja erilainen nykykirja, jotenkin siinä uidaan kielellisesti ja otteellisesti vastavirtaan. Sen lämmin suhtautuminen päähenkilöihin on suorastaan raikas, kaiken kyynisen ja suoraviivaisen kaunokirjallisuuden keskellä.
Taivaslaulu on - jos joku ei ole sitä vielä lukenut (itsekin vasta nyt!) - vahva kuvaus vanhoillislestadiolaisen yhteisön kulttuurisesti kuristavasta otteesta Aleksin ja Viljan nelilapsisen perheen elämässä. Vilja kokee minuutensa katoavan jatkuvien raskauksien ja yhteisön vaatimusten alla. Yhteentörmäystä seuraa romahdusta, jota seuraa aikanaan uusi arki, jossa Vilja ja Aleksi saavat elämän omiin käsiinsä.
En myöskään ihmettele, että Taivaslaulusta on tehty näytelmä, joka nähdään sekä Tampereen Työväen Teatterissa ja Oulun kaupunginteatterissa. Romaani antautuu hyvin näyttämölliseen käsittelyyn, ainakin se on samalla kertaa rakenteellisesti riittävän avoin ja emotionaalisesti vahva. Suurella mielenkiinnolla odotan, kuinka dramaturgi Seija Holma on työnsä tehnyt.
Tarkoitukseni on käydä katsomassa kumpikin toteutus. Tampereen kantaesitys on ensi lauantaina (29.8).
Kummastakin teatterista kerrottiin, että esitys on ennalta herättänyt poikkeuksellista mielenkiintoa. Ehkä katsomassa nähdään useampikin vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva, joka ei muutoin juuri teatterinpenkkejä kuluta. Saattaa tapahtua samanlainen ilmiö kuin Viimeisten kiusausten (1975) kanssa: körteistä tuli kertaheitolla oopperakansaa.
14 kommenttia
Minäkin aloin lukemaan. Hmm, kovasti on tuttua kerronta, niin kuin arvata saattaa.
”Ehkä katsomassa nähdään useampikin vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva, joka ei muutoin juuri teatterinpenkkejä kuluta. Saattaa tapahtua samanlainen ilmiö kuin Viimeisten kiusausten (1975) kanssa: körteistä tuli kertaheitolla oopperakansaa.”
Enpä oikein usko. Tämän liikkeen vahvasta perhekeskeisyydestä johtuen mediassa suurilta näyttävät tapahtumat vaikuttavat yllättävän vähän vanhoillislestadiolaiseen kansanliikkeeseen. Kun media voivottelee, päivittelee ja haukkoo henkeään, vanhoillislestadiolaisten enemmistö keskittyy omaan normaaliin, arkiseen ja rauhalliseen perhe-elämäänsä. Ilman tätä ominaisuutta tämä liike olisi tuskin kestänyt näin hyvin viime vuosien myllytystä.
Luulen siis, että yllättävän harva vl lähtee teatteriin edes Taivaslaulua katsomaan. Luulen, että nekin illat vietetään mieluummin perheen ja lasten kanssa. Ja hyvä niin. Körttiläisyyden kehityksestä ei ole syytä ottaa mallia. Nykykörttiläisyys on epäilemättä oopperakansaa mutta onko se enää herännyttä kansaa?
En tippaakaan ymmärrä miksi Joona kirjoittaa körttiläisistä ja heidän heräämisestään tai heräämättömyydestään. Ei liity yhtään blogiin Taivaslaulusta, jonka kieli on kaunista ja sanoma myös.
Minä voisin kirjoittaa siitä, että aina vain oman perheen ja omien lasten kanssa. On muitakin lapsia. Yksinäisiä, kaltoin kohdeltuja, lastenkotilapsia, Syyriasta veneillä pakenevia. Lähdepäs Joona kanssani Nälkäpäiväkeräykseen tapaamaan ihania suomalaisia, jotka ajattelevat laajemmin ja antavat vähistä rahoistaan maailman parantamiseksi.
Onko näytäntöjä Oulusss vain yksi – mikä se sellainen produkti on?
Kirjoitin, että minä voisin kirjoittaa teistä paljon, mutta en kirjoita. Eipä näy juuri teikäläisiä Yhteisvastuukeräyksissä eikä Nälkäpäiväkeräyksissäkään. Sinä et ymmärtänyt. Puhun kai suruttoman kieltä.
Ihan jokikisen vanhoillislestadiolaisen kannattaisi lukea käsi sydämellä Taivaslaulu, Nyt vapaa olen ja Usko, toivo ja raskaus kirjat ja ottaa niiden kipeä sanoma todesta. Vl-liikkeen perhepolitiikka ei todellakaan ole lähimainkaan kohdillansa ja siitä pitäisi ottaa aikuisen vastuu nyt eikä 15. päivä.
Koko ajan kuulen niistä perhehelveteistä, joissa kamppaillaan tuon opetuksen takia. On huutava vääryys ja väkivalta edes kehottaa ketään hankkimaan lapsia itselleen, saati painostaa ja pelotella siihen. Kun me ihmiset olemme voimavaroiltamme ja elämänkokemuksiltamme niin erilaisia, emme voi oikeasti tietää, kuka jaksaa huolehtia itsensä lisäksi kenestäkään toisesta ihmisestä. Jo yhden lapsen kasvattaminen saattaa olla jollekin äärettömän rankkaa, vaikka lapsi olisi ns. normaali, saati sitten jos on sairautta tai oireyhtymää tms.
Tietty, jos lapsen tai lapset ottaa vastaan hällä väliä asenteella tai että siinähän ne sivussa hoituu eikä oteta kunnolla vastuuta kasvattamisesta ja huolehtimisesta, homma ei ole niin rankka, mutta seuraamukset ovat sitäkin enempi.
Just ollaan usein mietitty mun ikäluokan ihmisten kanssa, että jos kasvatettaisiin omat lapsemme yhtä huolettomasti kuin omat vanhempamme, homma ei olisi niin rankkaa. Mutta kun tiedämme omissa nahoissamme ja etenkin monien surullisten esimerkkien kautta,mitä siitä seuraisi, itse haluaa ottaa kuitenkin asiasta paremman vastuun. Sitä haluaa kasvattaa lapsensa niin, että heillä olisi paremmat eväät elämään kuin itsellä oli. Mutta kyllä kaiken joutuu repimään omasta selkänahasta eikä siellä ole enää paljon revittävää eikä ole koskaan ollutkaan.
Miten kipeältä tuntuu se tosiasia, että jossakin vaiheessa kun loppupään kanssa taisteltiin, osa lapsista oli lähes tuuliajolla. Tuska! Älkää kukaan uskoko vl-liikkeen katteettomiin lupauksiin ehtymättömistä voimavaroista kasvattaa vaikka miten suuri perhe!
Uskon, että me kaikki, ainakin täällä tekstejä lukeneet, olemme saaneet tarpeeksi tietoa siitä, miten vl-liike toimii. Useimmiten tieto on ollut jokseenkin negatiivissävytteistä. En esitä, että liikkeessä esiintyneitä kielteisiä puolia ei saisi tuoda esille. Ajoittain on kuitenkin ollut havaittavissa, että kun joku kertoo olevansa tyytyväinen kuuluessaan vl-liikkeeseen, niin sellaiset kertomukset on jostain syystä haluttu hiljentää epärelevantteina.
Olli Seppälä kirjoittaa: ”En ihmettele, miksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) on ollut niin suosittu. Se on hyvä ja erilainen nykykirja, jotenkin siinä uidaan kielellisesti ja otteellisesti vastavirtaan. Sen lämmin suhtautuminen päähenkilöihin on suorastaan raikas, kaiken kyynisen ja suoraviivaisen kaunokirjallisuuden keskellä.”
Mielestäni tässä blogin kontekstissa on kyse juuri tästä. Kirjailija ei kiellä liikkeen parissa tapahtuvia negatiivisia asioita vaan tuo ne selvästi esille, kuitenkin raikkaan lämpimästi, vailla kyynisyyttä ja katkeruutta.
Olen käynyt kirkossa 1970 luvulta alkaen. Koskaan en muista kenenkään vl:n ”opastaneen” milloin kolehtiin sopii laittaa ja milloin ei. En tunnista Vuokon kertomaa ” omavanhurskautta”. Aivan vapaasti olen saanut valita kohteet mihin ”roponi” lahjoitan ja paljonko lahjoitan. Eipä sitä kolehtiin laittamista, mitä kukin laittaa, oli vl tai johonkin muuhun liikkeeseen kuuluva tai kuulumaton kukaan valvo. Yhteisvastuukeräykseen olen osallistunut kerääjänä ainakin 20 vuotta. Ei ole kukaan arvioinut ”sopivuutta”. Tilanne ei siis ole ”muuttunut” 1970 luvun jälkeen.
Tervetuloa Ouluun, Olli. Istun 12.9 alas kaupunginteatterin penkkiin kirjoittaakseni teateriarvion Rauhan Tervehdys- seurakuntalehteen. Odotan myös kiinnostuneena. Paavo Eero: katso esitysaikataulua Oulun Kaupunginteatterin ohjelmistosta. Löytyy myös netistä.
Kirjoittaja
Olli Seppälä
PERMANTOPAIKKA-blogissa käsitellään laajasti kuulttuuriaiheita ja esitetään arvioita yksittäisistä taideluomista, erityisesti teatterista ja kirjallisuudesta.
”Taivaslaulua ei turhaan kehuttu”.
Olen samaa mieltä. Luin kirjan tuoreeltaan ja pidin siitä samoista syistä kuin blogisti kuvaa. Toivottavasti näytelmät saavat kiinni kirjailijan herkästä otteesta ja näyttelijät pystyvät välittämään sen katsojille.
Ilmoita asiaton kommentti