Italia sulki ovensa – ei hautajaisia

Ei ole oikeastaan mahdollista puhua mistään maasta koronaepidemian keskellä erityistapauksena. Kriisi koskee kaikkia. Se koskee myös kaikkia kirkko- ja uskontokuntia, kuten eilisessä (20.3.) uskontojohtajien julkilausumassa todetaan. On tärkeää omalla paikallaan rukoilla, pysyä rauhassa ja auttaa lähimmäisiä ihan pitämällä heihin yhteyttäkin.

Silti Italian dramaattinen tilanne herättää huomiota. Rooman kirkkojen sulkemiskohun jälkeen mediassa on käyty repivää keskustelua hautajaisten kieltämisestä. Sielunmessu voidaan pitää esim. tuhkaamisen jälkeen, ja katoliseen kuoleman kulttuuriin liittyy paljon henkilökohtaista valvojaisineen ja muineen. Se varmasti toteutuu yhä. Mutta kysymyksiä herää: onko kuolleet unohdettu?

Italia on maa, jota kohtaan voi tuntea ainoastaan myötätuntoa. Tuhansien ihmisten kuoleminen koronavirukseen lyhyen ajan sisällä on sosiaali- ja yksilöpsykologinen shokki, jonka toivoisi jääneen toteutumatta. Le mie condoglianze, Italia.

Roomalaiskatolisen kirkon rooli Italian kansallisen identiteetin luojana on suunnaton. Onhan Rooman valtakunnan raunioille noussut kirkko ottanut omikseen jopa suurvaltakunnan yhteiskunnallisia instituutioita. Kirkko oli keskiajalla Rooman ja sen sivistyksen jatkaja. Kun kulttuuri ympärillä tuhoutui, jatkui hengenviljely luostareissa. Kirkko edusti siis eräänlaista lockdown-elämän vastakulttuuria, toivoa, opiskelua ja rukousta.

A.D. 2020 juuri Italiassa kysytään silti: -Onko kirkko on itse mennyt osaksi lockdownia? Kysymys on niin äänekäs, ettei se jää katoliselta huippumedialta huomaamatta. Ensiksi tulee mieleen se, miten torstaina 12.3. Rooman kirkkoherra Angelo De Donatis sulki kaikki kaupungin kirkot koronaepidemian takia – keskusteltuaan asiasta paavi Franciscuksen kanssa. Meni muutama tunti, ja paavi muistutti perjantaina 13. päivänä maaliskuuta, että ”liian drastiset” toimenpiteet eivät ole hyviä. Kirkkoherrasta riippumatta kardinaali Krajewski avasi kirkkonsa, ja pian muutkin seurakuntakirkot (ei sääntökuntakirkot) avattiin. John Allen pitää tätä eräänä paavin hienoimpana ”pastoraalisena hetkenä”. Ja onpa kirkkoja avattu Suomessakin, yksityiseen rukoukseen.

Oli miten oli, paavin puhe striimimessussa pian lockdownin jälkeen oli herättänyt myös kysymyksiä: hän sanoi että pappien pitää ”rohkeasti” mennä koronapotilaiden luokse jakamaan ehtoollista. Tätä ei voi pitää vastuullisena asenteena. Maasta kuuluu viestejä siitä, kuinka sairaalapapit joutuvat tekemään siunaavaa työtään vailla fyysistä kontaktia, huuruuntuvien suojalasien takaa. Ja paavi, joka on kärsinyt ”lievästä” flunssasta, suojautuu Santa Martan kappeliin ja apostolisen palatsin kirjastoon omissa esiintymisissään. Hmm.

Paavin aamuesiintymisiä Santa Martassa voi seurata päivittäin YouTubessa. Tässä tämänaamuinen 21.3. Havahduin tähän, ja samoin siihen, että yli miljardin kristityn hengellinen johtaja antaa tavallaan esiintymisnäytteen päivittäin. Kirkkojen messut ja muut rukoustapahtumat on kielletty, mutta netissä sallittu. Näinhän asia on kyllä Suomessakin, ja tv-jumalanpalvelukset ovat tulleet nyt viikottaisiksi. Hyvä että edes nyt. Mitä paaviin tulee, hänen liikkumisensa ja puheensa tuntuu tänäänkin todella väsyneeltä menneiden vuosien reippaaseen Franciscukseen verrattuna. Hän saattaa tv-kameran edessä ottaa nenäliinan esiin ja niistää, kuten kuluneella viikolla on nähty. Spekulaatiot paavin kunnosta flunssan kourissa päättyvät – mutta saako hän päivänkään vapaata nettitelkkarista?

Kaiken liturgisen lockdownin keskellä katolisia toimittajia puhuttaa aivan erityisesti sakramentaalinen lockdown. Kirkoissa ei ole messuja, se on selvä asia – mutta hautajaisten kaltaisten tapahtumien kieltäminen tuntuu kerta kaikkiaan rankalta, samoin kasteiden kieltäminen, häistä puhumattakaan. Miten kauan tätä voi jatkua? Miten hoidetaan ruuhka, joka syntyy tekemättömistä kirkollisista toimituksista? Miten toimitusten kieltäminen sopii yhteen sen opin kanssa, että kaste on pelastukselle välttämätön, että (katolinen) kirkko hyväksyy vain sakramentaalisen vihkimisen ja että kuolleiden siunaaminenkin on ikivanha kristillinen tapa ja vieläpä tämän kriisin keskellä erityisen tärkeää sielunhoitoa? Suomessa on ollut nyt mahdollista jatkaa maksimissaan 10 hengen kirkollisia toimituksia, hautajaisissa perustellusti ja eri päätöksellä vähän suurempia. Se tuntuu järkevältä, ja kaikki muu tuntuisi oudolta. Seurakuntalaiset voivat sitten itse päättää, tahtovatko myöhäistää toimituksen aikaa tai esimerkiksi rekisteröidä lapsensa [tai avioliittonsa] maistraatissa ennen kaste- [tai hää]juhlaa. Mitenkään väärin se ei ole, ja lapsen nimensaanti 3 kk aikana on turvattava tai sitten selitettävä…

Mutta hautajaisten kohdalla ollaan elämän äärirajalla, jossain missä kirkonkin olisi oltava? Armeijan 11 rekalla yöpimeässä siirretyt Bergamon ylitäyden ruumishuoneen arkut ovat ääriesimerkki tilanteesta, jossa koronaepidemia uhkaa murskata perinteet. Mitä kertoo se, että Venetsian lähellä ja etelän Campaniassa on pappi syytteessä hautajaisten pitämisestä? Maassa, jossa jo keskiviikkona 18.3. oli yli 40 tuhatta henkeä tuomittu kansallisen karanteenin rikkomisesta, ei tämä ole tietysti ihmekään.

Suomalainen pragmatismi nousee maalaisyhteiskunnan talonpoikaisjärjestä, luterilaisesta tasa-arvoajattelusta ja talvisodan hengestä. Vielä ei olla Italian tilanteessa. Ja Suomen kansa on kokenut kovia. [Sotien ja espanjantaudin ohella voisi miettiä vaikka 30-40-lukujen tuberkuloosilukuja; yli 10 tuhatta kuolemaa vuosittain.] Eikä toivottavasti ihan yhtä pahaan tilanteeseen jouduta – tämä ei ole vahingoniloa eikä toiveajattelua. Kuten pääministeri Sanna Marin sanoi: hallitus ei mitenkään tahdo rajoittaa kansalaisten tai ”ihmisten” elämää enempää kuin on tarpeen. Toivoa sopii, että riskiryhmät pysyvät kodeissaan ja heitä voidaan kotien ulkopuolella muuten auttaa. Vastuu on kaikilla, sitä ei Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa voi mitenkään (!) ulkoistaa poliiseille tai metsänvartijoille.

Kaksi reportteria kertokoon Rooman tilanteesta: Robert ”Rob” Mickensin Letter from Rome, joka on La Croix International –julkaisusta, ja John Allenin kirjoitukset Crux (CruxNow)-julkaisussa. Mickens katsoo, että paavi on koronaviruksen takia henkisesti ”lukkiutunut” (stymied) eikä häneltä tule odottaa mitään luovia ratkaisuja tilanteessa. Melkoista paavi-kritiikkiä ranskalaiselta katoliselta lehdeltä. Mickens kysyy, onko ”sisään suljettujen messu” (Mass for Shut-Ins) ainoa vaihtoehto, kun liturgisen lockdownin lisäksi päällä on nyt myös sakramentaalinen eli kirkollisten toimitusten ehdoton italialainen lockdown.

Mickens kirjoittaa, että on ”äärimmäisen mielikuvituksetonta ja klerikalistista” että tämä etä-(epä-?)messu on ainoa vaihtoehto. Paavi on kiittänyt pappeja luovista ratkaisuista, muttei Mickensin mukaan vaikuta löytävän niitä nyt itse. Varsinaisista ”nurkkamessuista” ilman seurakuntaa ei tässä puhuta, mutta sitä koskevaa keskustelua käydään Saksaa ja sen virallista katholisch.de:ä myöten. Kolme liturgikkoa arvosteli ”privaattiselebraatioita” ilman seurakuntaa Vatikaanin toisen konsiilin (Sacrosanctum Concilium, 7) vastaisina. Toisaalta näin syntyi keskustelu, jossa priva-messut nähtiin myös legitiimeinä (näin dogmaatikko Hoping päivää myöhemmin 19.3.). Messu-panna (contradictio in adiecto?) nostaa näin esiin pohjamudista, ei vain konsiilin vaan myös reformaatiovuosien aikaisen keskustelun siitä, onko messu papin ”omaisuutta” vaiko yhteisöllistä hyvää jota pappi johdattelee…

Uhkana on, että paavin aamumessuja seuraava ja muuten kotiarestissa oleva kansa kokee olevansa yhä enemmän pappiensa tekemisen / tekemättömyyden objekteja. Juuri tämä on klerikalismia: kaikki riippuu papeista. Pelkän Raamatun siteeraamisen ja ylhäältä saarnaamisen sijasta on jokaisen kirkon työntekijän ja vapaaehtoisen miettittävä omaa rooliaan kriisissä, kirkkokunnasta riippumatta. Suomalainen sovellutus tästä voisi olla se, että kirkossa kehotetaan seurakuntalaisia tukemaan kaikin tavoin vertaistukea kuten Korona kauppa-apua, jotka kantavat riskiryhmille ravintoa kotioville. Kristinusko toteutuu arjessa myös ja varsinkin silloin, kun arjen taakat kasvavat.

Paavi Fransciscuksen roolia ”ruton” keskellä on pohtinut vatikanisti John Allen. Hän kuvailee, miten monesta suunnasta paavia arvostellaan. Keskiajan musta surma merkitsi sitä, että pappien kuolleisuus oli 15 %-yksikköä suurempi kuin kansan keskimäärin, ja tavallisesta kansastakin lähes puolet kuoli. Silti papit kulkivat jakamassa viimeisiä riittejä ruumishuoneilla, tietoisina uhkasta joka kohtaisi heidätkin pikapuoliin. Bergamon pappeja on kohdannut kato, kuten mediassa tiedetään, mutta suuri osasyy on pappispula ja siitä seuraava yhä virassa olevien pappien korkea keski-ikä. 7-8-kymppisen papin kuolema ei ole Italiassa yllätys. Mutta, kuten Allen toteaa, nykyaikana tartunnan mekanismit tunnetaan paremmin. Hän kuvailee sitä, millaisin myös (kirkko)poliittisin eväin paavin (lue: yhteiskunnan) lockdown-käskyä arvostellaan. Onko kirkko mennyt maailman mukaan? Eikö se usko omiin sakramentteihinsa ja jos ei, kuka uskoo enää siihen, kun kriisi on ohi?

Ajatus ja teema on vanha. Viime pyhän 15.3. evankeliumi piti sitä tärkeänä (Joh. 12), kun se lainasi Jesajan kirjan 53. luvun ajatusta: ”Herra, kuka uskoi meidän saarnamme?” Uskottavuuden rakentaminen on tärkeää, mutta kriisiaikoina elintärkeää. Se, mitä kutsutaan hautaustoimeksi kuuluu ainakin Valtioneuvoston mukaan Suomessa yhteiskunnan kriittisiin tehtäviin, ja siinä kirkon ja kirkkojen on pysyteltävä mukana. Onpa ”henkisen kriisinkestävyyden kannalta osin” kirkon ja seurakuntien työntekijät mainittu, nuorisotyö peräti erikseen – siis myös kirkon nuorisotyö. Niin, osaa seurakunnan työstä kriisi ”rokottaa” niin kuin yhteistä elämää muutenkin. Nyt tarvitaan pitkää pinnaa.