Olen luultavasti tyyppi, jota Suomen ev.lut. kirkko inhoaa. Sanon luuultavasti, sillä enhän ole keneltäkään asiasta kysynyt.
Erosin kirkosta 80-luvun puolivälissä. Naispappikysymys oli pinnalla, mutta pääasiassa taustalla olivat taloudelliset tekijät ja yleinen ”uskottomuus”, en katsonut tarvitsevani kirkkoa ja sen sanomaa mihinkään. Kuten en ole tarvinnutkaan, kun katselee tarvetta näin neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
Minulla ei ole mitään itse kirkkoa vastaan. Oikeastaan ottaisin kirkon instituutiona osaksi yhteiskuntaa ilman uskoa tuonpuoliseen ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Diakoniatyö on humaania lähimmäisenrakkautta parhaimmillaan. Kirkko voisi olla hengellinen Kela, missä pienen rahallisen avustuksen lisäksi saisi rippituolissa purkaa sydäntään.
Minusta on käsittämätöntä, että maailman menoa ja ihmisten eloa ohjaisi joku Suuri Johtaja, joka tietäisi elomme päivät ja hiustemme lukumäärän. Tieteen evoluutio-oppi ja maailman synty pölystä käy enemmän järkeen. Tunnustan toki, että ennen muinoin ei ollut tietoa mistä esimerkiksi ukkonen syntyi, ja epätietoisuus piti jotenkin korvata itse keksityillä selityksillä. Säiden vaihtelu jos mikä saa uskomaan, että joku siellä yläilmoissa sitä termostaattia vääntää.
Kirkko on ollut suuri sivistyksen levittäjä, lukutaidon opettaja, kurin pitäjä. Se on tuonut korpikylän jurrikoille tajua siitä mitä toiselle ihmiselle saa tehdä ja mitä ei. Kiitos siitä. Muutenkin kirkko voisi tänä päivänäkin pitää meteliä siitä, että eläkäähän kunnolla tai muuten… Pidän ajatuksesta, että joku ”muu” kostaa minua kohtaan pahaa tehneille julmasti mutta oikeudenmukaisesti.
Papit ovat miellyttäviä, sivistyneitä persoonia jotka juttelevat mukavia olipa vastapuolella vauva tai vanhus. Kävin rippikoulun koska kaikki muutkin niin tekivät. Riparilla nuorisopapit ja isoset heittäytyivät nuorten maailmaa mutta eivät vailla taka-ajatuksia. He olivat kuin myyntimiehiä, jotka mukavia jutellessaan tiedustelevat ”mitä liittymää käytät?” Öisin valvoin ja pelkäsin munaavani itseni pamahtamalla uskovaiseksi.
Istun hautajaisissa, konfirmaatiotilaisuuksissa ja joulukirkoissa kiltisti ja saatan luikaista tutun virrenkin, nousen ylös kun luetaan Sanaa ja rukouksia. En liitä sormiani ristiin enkä toista Isä Meitää vaikka osaankin sen. Mietin silloin muuta, katselen kirkon arkkitehtuuria, valojen ja varjojen leikkiä. Kuuntelen saarnan ja yritän pohtia mitä pappi halusi sanoa, mutta yleensähän niissä viitataan tiettyyn Raamatun kohtaan ja aihe on tavallaan ennalta määrätty. Olen siis melko välinpitämätön koko toimituksen suhteen ja aivan hyvin voisin olla jonkun intialaisen eläinhahmon palvontamenoissa, ja ottaa sen kulttuurisena kokemuksena kuten teatteriesityksen tai futismatsin.
En ole liittynyt vapaa-ajattelijoihin, en lue itseäni jyrkäksi ateistiksikaan. Jätän hiukan kattoluukun raolleen sille selittämättömälle, jota henkimaailma voi meille tarjota. Jos liittyisin takaisin kirkkoon, elämäni ei muutuisi juurikaan, mutta enpä taida viitsiä. Palkkanikin ovat olleet niin pieniä, ettei maksamani kirkollisvero olisi riittänyt näinä vuosina lämmittämään Laajasalon piispanhuonetta kuin vajaan vuoden verran.
Ehkäpä ev.lut. kirkko ei minua, eikä minunlaisiani, inhoa. Ehkä siellä katsotaan, että odotellaanpa vanhuuden vaivoja ja kuoleman pelkoa, kyllä silloin eksynyt lammas katraaseen löytää. Sitä odotellessa.
Tarmo, kiitos vielä blogistasi. Toivottavasti keskustelu ei ollut liian kovaa. 35 vuoden aikana ei evl-kirkko ole paljoa muuttunut. Samat vanhat kiistat ovat evl-kirkossa edelleen auki ja uusia ongelmia on, joissa myös on edessä vuosien vääntöjä. Onneksi Suomessa on itsenäisiä ja vapaita luterilaisia kirkkoja. Näissä ei ole evl-kirkon ongelmia.
Sari Weckroth: ”Mikä meissä sanoo että ihminen ja ihmishenki on tosiasiassa arvokas? Jos olemme vain atomeja ja olemassa ilman mitään syytä ja tarkoitusta? Tätä ei voi pelkällä “sopimuksella” selittää. Lopulta jää vain se, että “jotenkin vain tuntuu siltä…”
Tämäkin johtuu itse asiassa realiteeteista, ei pelkästä tunteesta – jostain.
Asia on hyvin yksinkertainen. Maailma, jossa ihmishenki on halpa, kaikki (tai ainakini suurin osa) voivat huonosti ja elävät epävarmuudessa. Maailma, jossa ihmishengellä on korkea hinta, ihmiset voivat paremmin. Ihmishengellä on siis korkea hinta, koska se helpottaa kaikkien elämää. Ei siihen tarvita mitään salaperäistä (yliluonnollista) tunnetta – jostain.
Yhteiskunnat voivat perustua myös vahvimman oikeuteen, mutta se ei useinkaan kanna kovin kauas. Sellaiset yhteiskunnat, jotka perustuvat edes jollakin tavalla altruismiin, edistävät kaikkien hyvinvointia. Altruismi on siksi itse itseään luontaisesti ruokkiva ilmiö, eikä siihenkään tarvita mitään selittämätöntä tunnetta – jostain.
Ihmisten hyvinvointiin tähtäävät yhteiskunnat taas eivät ole syntyneet tyhjästä. Ne ovat syntyneet ihmisten omasta halusta, ja tietenkin siitä altruismin luontaisesta ominaisuudesta ruokkia itseään aina kun siihen on otollinen ympäristö. Siksi väitän, että ihminen ei ole luontaisesti paha, kuten monet varsinkin fundamentalistisesti uskoonsa suhtautuvat saattavat ajatella. Ihminen on luontaisesti hyvä, joka hyvyys puhkeaa kukkaan kun sille annetaan mahdollisuus. Mahdollisuus, jonka ihmiset suovat itse itselleen pyrkimällä parempiin yhteiskuntiin.