En seuraa muita some-palveluiden muotoja kuin Facebookia. Se on turvallinen, nuorison ja vaikuttajien karsastama areena, koska se on isovanhempien tapa viestiä toisilleen.
Viime vuosina olen huomannut, että erityisesti kavereinani olevien luterilaisten pappien päivityksissä on paljon ikoneita. Tämä on tietysti ymmärrettävää sitä Augsburgin tunnustuksen loppupuheenvuoron taustaa vasten, jonka mukaisesti luterilainen oppi on se, mikä on Raamatusta ja isiltä peritty eikä siinä ole mitään ristiriitaista katolisen kirkon kanssa, tunnustuksen sanamuodon mukaisesti ei edes Rooman kirkon kanssa.
1990-luvulla työkaverit, jotka tutkivat Lutheria, toivat esille ajatuksen, jonka mukaisesti saarna ei ole sananselitystä. Se ei ole esitelmä uskonnollisista sisällöistä. Sen sijaan saarna liittyy sakramentaaliseen todellisuuteen ja sen tehtävänä on välittää tuonpuoleinen kuulijalle. Saarnan ja ehtoollisen välinen ero on pieni, sillä saarna saa muotonsa sakramenteista. Saarna ei selitä eikä esitelmöi kuten ei ehtoollinenkaan. Se tuo läsnäolevaksi selittämättömällä ja esitelmöimättömällä tavalla.
Ehkä tässä olisi yksi ekumeeninen teema, jota ortodoksinen ja luterilainen perinne voisivat tarkastella. Ortodoksisessa perinteessä ikonit ovat kuvia, luterilaisessa perinteessä ne ovat saarnaa.
Jälkimmäisen taustalla on tietysti Lutherin teologia. Mutta se voisi löytää tukea myös esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin huomautuksista. Wittgenstein kirjoitti, että esimerkiksi viimeinen tuomio on kuva, jonka taakse ei pääse. Viimeinen tuomio ei ollut suinkaan vertauskuva. Se oli kuva. Sitä ei voinut analysoida eikä verrata metaforan tavoin johonkin, jota se ei ole, mutta jonka piirteitä siinä on. Se oli kuva, jonka katsoja antautui sen selittämättömyyden valtaan saaden yhteyden johonkin, jota hän ei inhimillisin tavoittamisvälinein tavoita.
Jean-Luc Marion on kirjoittanut teoksen Jumala ilman Jumalaa (Dieu sans l’etre). Hän muodostaa kirjansa ikonin ja idolin väliselle erottelulle. Idoli on aikaan sidottu omien toiveiden heijastuma peilissä. Idolin katselija katselee viimekädessä vain omia kasvojaan. Sen sijaan ikoni on kuva, joka johdattaa toisaalle siitä, mitä oletin. Ikonin katsoja katsoo toisaalle.
Marion kuvaa kauniisti Emmauksen tietä. Siellä kulkijat olivat juuri menettäneet idolinsa. Tästä syystä he eivät tunnistaneet seuraansa liittynyttä. Järkiperäinen teologinen keskustelu anglo-amerikkalaiseen tyyliin Emmauksen tiellä oli täysin vieras tapa lähestyä aihepiiriä, vaikka siinä selitettiin kaikki profeettojen kirjoitukset. Mutta kun hän astui sisään ja mursi leivän heidän kanssaan, he tunnistivat hänet ikoniksi.
Konkreettisessa maailmassa tapahtuneen leivänmurtamisen teossa tapahtuneen tunnistamisen seurauksena Emmauksen tien kulkijat ryntäsivät takaisin Jerusalemiin ja alkoivat toistaa tapahtunutta, jossa kuollut idoli olikin arvoituksellinen mutta täysin ajassa oleva ikuisuuden ikoni.
Ikoni on aikaansidottu. Sen tekniikkaa värittävät ajalliset säännöt. Johannes Valamolaisen ikoni on klassinen ja lähentyy joitakin venäläisen koulukunnan sääntöjä. Johannes Sonkajanrantalaisen ikoni tuo mieleen ranskalaisen ard decon. Kumpaakaan ei palvota, kumpaakin kunnioitetaan. Ajallisin ilmaisukeinoin toteutettuina tarkoitus on johdattaa ulos ajasta.
On kiinnostavaa, että ikonien perinteeseen liittyy myös vastustus, tunnetuimpana niin sanottu ikonoklastinen riita. Sen piirissä ikoneita puolustaneen Johannes Damaskolaisen maine turmeltiin ja hänelle määrättiin arabiankielinen nimi, jonka suomennos on ”paskiainen”. Johanneksen käsi katkaistiin rangaistuksena ikonien puolustamisesta. Legendan mukaan hän vei kätensä Marian kuvan eteen rukoillen sen parantumista ja näin tapahtui. Legendan seurauksena on syntynyt niin sanottu kolmikätinen ikoni.
Johanneksen vastustajat erehtyivät ehkä sikäli, että he kuvittelivat ikonien olevan idoleita, ihmisten sepitteiden ja kuvitelmien tuotteita sellaisesta, joka ylittää käsityskyvyn. Mutta ei Johannes tuollaista puolustanut vaan kuvan ikkunaisuutta tuonpuoleiseen.
Luomiskertomuksen mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, omaksi kuvakseen. Tämän käsityksen mukaan tietyssä ajassa ja paikassa syntynyt ihminen on ikoni, joka viittaa itsensä ulkopuolelle. Miten kohtaisimme toisiamme, jos uskoisimme olevamme ikoneita?
Yksi oppikirja ortodoksiasta on minulle ollut ranskalais -venäläisen kirjailijan Vladimir Volkovffin eepos nimeltä Montaget . Kirja kuvaa kuinka KGB värväsi sodanjälkeen agentteja Ranskassa venäläisistä emigranteista siellä. Yksi kirjan hahmoista on ortodoksi pappi jolle päähenkilö tulee ripittäytymään.
Pappi rukoilee, että hän olisi ikoni joka ei sumentuisi hänen persoonallisuudestaan ja estäisi kilvoittelijaa näkemästä hänen läpi iäisyyteen.
Taidetta noin ylipäätänsä pidetään toisena maailmana, uskonnolla on siihen erilainen ilmaisu, kuten ’ ikkuna jonnekkin. ’
Koska olen itsekin maalannut, en tosin ikoneita, mutta muuten, niin tiedän, että se avaa sellaisia näköaloja ihmiseen ja luontoon, joita muuten ei tule havainneeksi elon kiireissä. Mutta ei se mitään yliluonnollista ole, lisää vain tietoa. Kuten vaikka, että valo saadaan aikaan vain varjojen avullla ja elämä liikkeellä.
Ikoneissa ei ole ulottuvuuksia, ei elämää eikä liikettä, koristeellisuus ja nimenomaan kultakoristeellisuus on niissä hyvin vahva tekijä, ja muotoon maalaaminen, eli tarkka kopointi joka ei ole enää taidetta, eikä luovaa toimintaa. Niistä tulee mieleen lähinnä Egyptilaiset kuolinnaamiot ja toinen maailma siinä mielessä, eli kuolleiden valtakunta. Pysähtyneisyys.
Mutta sitä en kiellä, etteikö kuvan tekijä voisi nauttia keskittyneestä tilasta, jolloin hän uppoaa edellisen, eli mallikuvan tutkimiseen ja kopiontiin, se on tärkeää hänelle ja hän voi nauttia työnsä tuloksesta, kun onnisttuu.
Jumala on kuitenkin Elävä ja se on sitten toinen juttu.
En tunne tarpeeksi ikonitaidetta, ja voi tietysti olla myös maalauksia joita sanotaan ikoneiksi, mutta niillä saa olla vain yksi aihe eli uskonto, ja siksi se on kuin taiteen vankila.