Kun 1975 nuorena juristinplanttuna tulin kirkon keskushallintoon töihin, silloinen uusi kirkkolaki oli astunut voimaan kymmenisen vuotta aiemmin, mutta uusi kirkkolain kokonaisuudistus oli vireillä. Vuotta aiemmin , 1974,oli asetettu Kirkkojärjestyskomitea pohtimaan, mitkä olisivat kirkon sisäisiä asioita, joista säädettäisiin kirkon sisäisesti kirkkojärjestyksellä ja mitkä sellaisia, joista säädettäisiin lailla. Kirkkojärjestyskomitea teki teologisen periaatemietinnön, jonka pohjalta piti käymän lainsäädäntötyöhön. Sen jälkeen asetettiin kirkkolain uudistamiskomitea laatimaan uusi kirkkolaki ja kirkkojärjestys ja vaalijärjestys.
Laajapohjainen, eminenteistä teologeista ja juristeista koottu yli kymmenhenkinen komitea aloitti työnsä 1980. Minulla oli näköalapaikka, kun toimin komitean päätoimisena sihteerinä neljä vuotta. Kaikkiaan valmisteluprosessi komitean asettamisesta valmiiseen lakipakettiin vei 14 vuotta. Komitealla oli laaja mandaatti. Se sai miettiä myös materiaalisia muutoksia vaikka sen päätehtävä oli kirkkolain jakaminen kahteen tai kolmeen osaan valtion lakiin ja kirkon sisäisiin säännöksiin. Laajasta toimeksiannosta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, komiteasta tuli olosuhteiden vanki. Komitealle annettiin jatkuvasti lisätoimeksiantoja kytkettäväksi kokonaisuudistukseen. Toisaalta mikään ei saanut vaarantaa suurta perustavoitetta, kirkkolain jakamista valtion lakiin ja kirkon sisäisiin säännöksiin. Niinpä monen uudistusajatuksen kohtaloksi tuli toteamus: Tämä olisi ehkä tärkeätä, mutta tätä ei voi viedä eteenpäin, koska se voi kaataa kokonaisuudistuksen, jos se ei saa määräenemmistöä eli kolmea neljäsosaa kirkolliskokouksesta.
Neljäntoista vuoden kaari komitean asettamisesta kirkolliskokouskäsittelyineen valmiiksi lainsäädännöksi oli aivan liian pitkä. Käsitys siitä, mitä kirkon omin säännöksin voitaisiin tai pitäisi järjestellä, muuttui vuosien aikana. Samoin lainsäädännössä yleisesti tapahtui kehitystä, joka vaikutti tai jonka olisi tullut vaikuttaa kirkon säännöksiin. Uudistus oli vanhentunut jo syntyessään. Kuvaavana esimerkkinä mainitsen vaikkapa virkasuhteita ja viranhaltijoita koskevat pykälät. Ne uudistettiin käyttäen mallina silloista valtion virkamieslakia ja asetusta. Mallina käytetty valtion lainsäädäntö kumottiin ja perusteellisesti muutettiin samana vuonna, jona kirkon oma uudistus tuli voimaan. Ja kesti – kirkkopoliittisen kiemuroinnin säestämänä – 19 vuotta, ennen kuin kirkon vikamiesoikeudelliset säännökset saatiin seuraavan kerran uudistettua, ja silloinkin osin jo uudelleen vanhentuneina.
Kun kirkkolain kokonaisuudistus 20 vuotta sitten oli valmistunut, alettiin heti puhua siitä, että kirkkolaki pitäisi saada lyhemmäksi ja enemmän asioita kirkon sisäisesti päätettäviksi. Asetettiin siis työryhmä kodifioimaan kirkkolainsäädäntö. Kodifioinnissa ei lähtökohtaisesti esitetä muutoksia sisältöön vaan ainoastaan puututaan tekniseen kirjoitustapaan, selkeytetään sanamuotoja ja siirretään asioita paikasta toiseen suuremman selkeyden saavuttamiseksi. Keskeinen tavoite siis oli, että mahdollisimman paljon – sisältöä muuttamatta – säädetään kirkon sisäisin säännöksin. Jälleen tehtiin valtava työ ja valmistelutyöhön kytkettiin laaja joukko perehtyneitä ja taitavia ihmisiä valmistelemaan, päättämään ja lausuntoja antamaan. Tämäkin työ kesti pitkään ja myös sen aikana käsitykset siitä, mitä kirkko voisi sisäisesti säännellä, muuttuivat matkan varrella perusteellisesti. Vuonna 1994 voimaan tulleen kirkkolakiuudistuksen jälkeen on työskennellyt kaksi eri kodifiointityöryhmää. Ensimmäisen työ jäi toteuttamatta, kun monet säännösuudistukset ajoivat päälle ja lopulta sotkivat koko paketin käyttökelvottomaksi. Seuraava kodifiointiryhmä asetettiin vuonna 2011 ja se on juuri jättämässä mietintöään, joka sekin jäi keskentekoiseksi, koska seurakuntarakenneuudistus on vielä kirkolliskokouksessa kesken. Jos hyvin käy, viimeisin kodifiointihanke valmistuu voimaantulokuntoon vuonna 2019.
Kodifiointityön keskeinen ongelma on sama kuin tarinassa variksesta, jonka nokka juuttui tervaan ja kun se sai nokkansa irti, juuttui pyrstö. Jos vain kirjoitetaan säännöksiä selvemmiksi ja korjataan systematiikkaa, joudutaan säilyttämään sisällöllisesti epätarkoituksenmukaisia säännöksiä, koska valmistelijoilla ei ole toimivaltaa puuttua sisältöön. Ja jos taas ruvetaan muuttamaan sisältöjä, tekninen uudistus vaarantuu, koska määräenemmistöä ei ehkä saada sisältömuutoksille. Ja lisäksi sisältöä muuttavien työryhmien kokoonpanot halutaan erilaisiksi kuin teknisiä muutoksia valmistelevat työryhmät. Englannin kielellä osuva ilmaisu asetelmalle on vicious circle.
Ongelmana ovat myös aika ja osoitetut resurssit. Kaikissa kirkkolainsäädännön uudistushankkeissa viimeisen 50 vuoden aikana on ollut ongelmana se, että valmistelu kestää niin kauan, että lainsäädännön muut muutokset ja ympäröivä yhteiskunta muuttuvat sellaisella vauhdilla, että kirkon valmisteluprosessi ei pysy mukana vauhdissa eikä vastaa haasteisiin. Vaikka työryhmävalmistelu olisi nopeatakin, mietinnön valmistumisesta säännösten voimaantuloon voi kirkkohallituksen, kirkolliskokouksen, ministeriön ja eduskunnan aikataulujen johdosta kulua kolmisenkin vuotta. Ja siis työryhmän työskentelyaika siis vielä lisäksi pohjalla.
Jotta kirkkolainsäädäntö voitaisiin uudistaa kokonaisuutena tehokkaasti ja ajanmukaiseksi, pitäisi toimia näin: Palkataan neljä tai viisi henkilöä (kolme juristia ja kaksi teologia) neljän tai enintään viiden kuukauden ajaksi päätoimisesti – muusta työstä vapaina – valmistelutyöryhmään. Työryhmälle palkataan kaksi päätoimista sihteeriä, juristi ja teologi. Mietinnön valmistuttua neljän kuukauden kuluttua työn käynnistymisestä ja toteutetun nopean lausuntokierroksen jälkeen ehdotus viimeistellään kirkkohallituksessa kiireellisenä ja sen jälkeen kirkolliskokous asettaa eritysvaliokunnan ehdotusta käsittelemään päätöksentekoa varten. Kirkolliskokous käsittelee asian pitämällä niin monta ylimääräistä istuntoa kuin asian valmiiksi saaminen edellyttää (ei siis pitäydytä vain puolen vuoden välein pidettäviin istuntokausiin).
Kallista? Teoriaa? Utopia? Voi olla, mutta jos tosissaan halutaan saada kirkkolainsäädäntö ajantasaiseksi ja loogisesti ja systemaattisesti toimivaksi, on pakko panostaa ja resurssoida hanke kunnolla. Muuten ollaan jatkuvasti siinä, missä nytkin: Ahkerat, tunnolliset ja taitavat ihmiset raatavat otsa hiessä vuodesta toiseen yrittäen juosta kokoon välttämättömiä uudistuksia, jotka pakenevat uudistajien edeltä. Valmistelijoita ei voi kirkon hankkeissa perustellusti moittia siitä, etteivät tekisi työtä niin nopeasti ja ahkerasti kuin muilta töiltään ikinä pystyvät.
Tietysti, jos tyydytään siihen, että on onnistuttu kehittämään kirkon ikioma ikiliikkuja, nykyiseen menettelytapaan voidaan toki tyytyä. Onhan se tietysti somaa nyt eläkeäijänä todeta, että oltuani 39 vuotta mukana kirkkolain uudistusprosessissa sen eri vaiheissa jäi kesken tämä viimeinenkin yritys eli Dibeliusta siteeraten: ”lakihanke ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää”. Mutta lohtunani on se, että jo isoäitini isoisä oli kirkkolakikomitean jäsen ja hän oli syntynyt vuonna 1797. Ja taitaa siitäkin 1800 –luvun puolivälin hankkeesta olla vielä jäljellä muutamakin pykälä, tosin ehkä hiukan sanamuodoltaan modernisoituna….
Olen pitkästä, pitkästä aikaa käymässä Kotimaa24 sivuilla, ja Risto Voipion kirjoitus herätti mielenkiintoni. Hänen ehdottamansa menettely voisi toimia. Sen lisäksi pitäisi ehkä vähentää kirkon omaa lainsäädäntöä ja tukeutua enemmän suoraan yleiseen lainsäädäntöön. Ilahduttavaa, että Risto n. 40 vuoden kirkkolainsäädäntörumban jälkeen jaksaa vielä kirjoittaa asiasta. Minä taisin uupua jo 12 vuoden kirkolliskokoustyöskentelyyn. Kirkolliskokous valiokuntineen on hieno, kirkon itsenäisyyttä tukeva systeemi, mutta se on nykyaikaan aivan liian raskas ja hidas.
Risto Voipion kirjoitus on omasta mielestänikin hyvä, mutta mielestäni kirkolla on oltava oma lainsäädäntö jo senkin vuoksi, että yleistä lainsäädäntöä säätävät arkipäivän todellisuudesta irronneiden puolueiden omia agendojaan ajavat edustajat.
Tämä näkyy esimerkiksi kaikenlaisen syrjinnän kieltävässä lainsäädännössä, jossa nyt haetaan oikeusasiamiehen tukea sille, että seurakuntien työpaikkailmoituksissa ei saisi edellyttää hakijoilta kirkon jäsenyyttä ja konfirmaatiota. Lopputulos on se, että syrjintä siirretään arkipäivään, kun virkoihin saatetaan valita henkilöitä, jotka vastustavat ja syrjivät kirkon hengellistä työtä ja sen tekijöitä työpaikkakiusaamisen yms. avulla.
On selvää sekin, että lainlaatijat eivät ole ottaneet huomioon sitä, minkälainen on seurakunnan toimintaympäristö ja minkälaisia arvoja toteuttavaa seurakuntaa sen jäsenet haluavat tukea kuten eivät ole ottaneet huomioon yritystenkään toimintaympäristöä maksavien asiakkaiden osalta.