Ihmissusi pastorin vaatteissa

Ihmissuden vuosi

 

Monille lienee tuttu sanaparsi ”susi lammasten vaatteissa”. Kyseistä ilmaisua käytetään kuvaamaan pahoilla aikeilla liikkeellä olevaa ihmistä, joka pukeutuu hyveellisyyden kaapuun. Ehkä äärimmäisin esimerkki löytyy Raamatusta, jossa Saatanan sanotaan muuttavan itsensä valon enkeliksi. Tästä asetelmasta saa myös herkullisen, jos suden paikalle asetetaankin täydessä virka-asussa oleva pastori. Elokuvista, kirjoista, sarjoista jne. löytyy paljon esimerkkejä, joissa pappi on joko tahattoman koominen hahmo tai sitten synkkääkin synkempi hyvyyden kaapuun pukeutunut susi. Toki pappi myös kuvataan joskus ns. hyviksenä, kuten vaikkapa sympaattisessa suomalaisessa elokuvassa Postia pappi Jaakobille. Viihteessä, kuten oikeassakin elämässä pastorilla voi olla hyvin monet kasvot.

 

Erinomainen esimerkki papin synkemmästä puolesta on taas kauhukirjailija Stephen Kingin lyhyt kirja Ihmissuden vuosi (varoitus juonipaljastuksesta). Kyseinen teos on jaettu kuukausien mukaan kahteentoista eri lukuun. Lähes jokaisessa luvussa pientä yhteisöä vainoava ihmissusi tappaa yhden Tarker Millsin kyläläisen. Kirja onkin erinomainen jännitysnäytelmä, joka vähitellen paljastaa tappajan olevan jonkun kyläläisistä. Kirjan mielenkiintoisimpia kohtia on paikallisen baptistipastorin näkemä uni hänen elämänsä saarnasta teemasta Peto kulkee keskuudessamme. Yhdessä kohdassa unta pastori keskeyttää pedosta varoittavan saarnansa ja toteaa lopulta kauhuissaan seuraavaa:

 

”Hänen seurakuntansa alkaa muuttua, ja hän tajuaa kauhuissaan, että he ovat muuttumassa ihmissusiksi, he kaikki, kaikki kolmesataa – – Ja nyt toiset liittyvät mukaan ja ääni on kuin eläintarhassa ruokinta-aikaan, ja tällä kertaa pastori Lowe kirkuu sanansa jonkinlaisen hurmion vallassa: –  Peto! Peto on kaikkialla! Kaikkialla! Kaikki – mutta hänen äänensä ei ole enää hänen oma äänensä; se on muuttunut epäselväksi murahteluksi, ja kun hän katsoo alas, hän näkee että kädet, jotka pistävät esiin hänen hyvän puvuntakkinsa hihoista ovat muuttuneet jököttäviksi käpäliksi.”

 

Lopulta toki selviää, että tämä ei ollut unta, vaan kylää terrorisoinut ihmissusi oli kaikkein epätodennäköisin syyllinen eli pastori. Lopussa pastori toki saa genrelle tyypilliseen tapaan loppunsa hopealuodeista, mutta aika yllättävältä ampujalta eli paikalliselta pyörätuolilla liikkuvalta pojalta. Näyttää siltä, että vapautus pahuudesta tapahtuu viattoman ja optimistisen sekä fiksun ja päämäärätietoisen lapsen toimesta. Lapsen optimistinen hyvyys voitti tässäkin tarinassa pahuuden, johon isotkaan miehet eivät kirjassa pystyneet pyrkimyksistään huolimatta. Taivasten valtakunta on tässäkin teoksessa lasten kaltainen.

 

Ihmissusi alitajunnan vertauskuvana

 

Kirja on toki fantasiaa ja satua, mutta usein sadut eivät ole merkityksettömiä tai epätosia. Itse asiassa ne voivat olla joskus jopa todempia kuin arkitodellisuus. Saduissa ja ylipäänsä kirjallisuudessa esiintyvät hahmot nimittäin kuvaavat yleensä sellaisia ihmisyyden puolia, joihin on helppo samaistua ja joista osan voi löytää itsestään. Sadut ja tarinat kertovatkin joskus paljon kiehtovammin ja tarkemmin meistä ja elämästä usein jotain sellaista, mihin pelkät faktat eivät aina yllä. Esimerkiksi ihmissudet kuvaavat perinteisesti ihmisessä olevaa primitiivistä ja joskus jopa petomaista puolta. Ne muistuttavat siitä, että meitä ohjaavat usein sellaiset vietit, joista emme välttämättä itsekään ole tietoisia. Näinhän oli myös Kingin romaanin pastorilla. Hän ei itse alkuun tajunnut olevansa ihmissusi, vaan koki ainoastaan uneksivansa tai näkevänsä hyvin pelottavia unia.

 

Tarinassa olevan ihmissuden voikin tulkita myös pastorin alitajunnaksi. Päivisissä askareissaan pastori toimii hyvyyden ja hyveellisyyden esikuvana, mutta täyden kuun aikaan pinnan alta alitajunnasta puskee esiin jotain odottamatonta ja äärimmäisen primitiivistä. Esiin nousee peto, joka ei ole ainoastaan väkivaltainen, vaan ajoittain myös seksuaalinen. Eräässä Kingin romaanin luvuista nimittäin tuo pastorista esiin nouseva ihmissusi toimii myös ikään kuin viimeisenä ja verisenä rakastajana romantiikasta haaveilevalle naiselle. Näyttää siltä, että jollain synkällä ja erikoisella tavalla tuossa kohtauksessa molemmat heistä saavat mitä haluavat. Kohtaus päättyykin eräänlaiseen seksuaaliseen täyttymykseen.

 

Ihmissusi alitajunnan vertauskuvana on toki äärimmäinen esimerkki. Onneksi harva meistä syyllistyy koskaan lähellekään niin brutaaleihin tekoihin kuin tarinan susi. Toisaalta moni meistä myös jossain mielessä omassa arjessaan käyttäytyy tietämättään jossain määrin petomaisesti. Evoluution näkökulmasta nimittäin me olimme pitkään nimittäin eräänlaisia keskikastin saalistajia, jotka toisaalta metsästivät eläimiä, mutta toisaalta olimme myös monien petojen (ennen kaikkea käärmeiden ja isojen kissaeläinten) saalistuksen kohde. Vasta nykyaikana ihminen on teknologisen kehityksen myötä kehittynyt eräänlaiseksi globaaliksi suursaalistajaksi, joka jossain määrin uhkaa maapallon ekosysteemiä metsästämällä ja syömällä meriä tyhjäksi ja saalistamalla joitain lajeja jopa sukupuuttoon.

 

Toisaalta me olemme onnistuneet yhä paremmin kesyttämään sisäistä suttamme ja järjestämään maailmaamme niin, että monessa osassa maailmaa soditaan ja tapetaan ihmisiä yhä vähemmän. Esimerkiksi Suomikin on saanut jo sen historian näkökulmasta olla suhteellisen pitkään rauhassa ulkoisilta vihollisilta. Myös henkirikosten määrä laski pitkään 90-luvulta lähtien, vaikkakin se on viime aikoina poikkeusoloissa valitettavasti lähtenyt taas nousuun.

 

Myös luterilaisen teologian näkökulmasta voidaan todeta, että jokaisessa ihmisessä on olemassa pimeä puolensa sekä tuhoava peto. Yksi keskeisimmistä kristillisistä käsityksistä on se, että tuo tuhoava peto pitää taltuttaa mm. Jumalan avulla esimerkiksi sellaisilla kristillisillä hyveillä kuin usko, toivo ja rakkaus, jotka saavat jumalallisen voimansa sakramenteista ja mm. Raamatun lukemisesta, jumalanpalveluksista, hyvän tekemisestä sekä rukoilusta. Tuota tuhoavaa petoa voisikin nimittää meissä olevaksi synniksi.

 

Tuo synti ei kuitenkaan ilmene useinkaan kaoottisena ja usein myös turhana fyysisenä väkivaltana, vaan useimmin ennen kaikkea psyykkisenä ja hengellisenä pahan tekemisenä niin itselle kuin muillekin. Olen huomannut mm. työkokemuksen kautta, että valitettavasti ihmisillä on joskus alhainen kynnys satuttaa itseään ja muita hengellisesti tai henkisesti. Tämä voi ilmetä mm. rumana ja tuhoavana sisäisenä puheena tai sitten toisiin suuntautuvana sanoilla satuttamisena. Etenkin tässä suhteessa meissä jokaisessa lienee alitajunnasta kumpuava tuhoava ihmissusi. Myöskään kristillisyydessä sanoilla satuttaminen ja hengellinen väkivalta eivät ole valitettavasti tuntematon käsite. Siksi myös meidän kristittyjen tulisi mielestäni aina pyrkiä myös sanoillamme rakentavaan ja hyvyyttä lisäävään lopputulokseen.

 

 

Hyvä susi

 

En kuitenkaan usko, että alitajunnastamme kumpuava ”susi” on aina paha asia. Kaikki meissä oleva primitiivisyys ei ole pahuutta, vaan oikeastaan jopa olennaista sekä tervettä itsesuojelua. Olisikin mielestäni hyvä, että jokainen meistä pystyisi parhaansa mukaan myös suojaamaan omia rajojamme ja koskemattomuuttamme ulkopuolisilta uhilta niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

 

Oikeastaan itsensä ja läheisten suojeleminen hyvän primitiivisen suden avulla on ollut yksi iso syy mm. sille, miksi olen viime vuosina panostanut mm. kamppailulajeihin tai vaikkapa voimaharjoitteluun. Vanha antiikin viisaus pätee mielestäni edelleen: ”Si vis pacem, para bellum.” eli ”Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.” Kyvyssä vahingoittaa on nimittäin se hyvä puoli, että se usein tarkoittaa sitä, että silloin on paljon todennäköisempää, että sitä kykyä ei tarvitse koskaan käyttää.

 

Oman sisäisen ja suojelevan suden ravitseminen johtaa nimittäin parhaimmillaan siihen, että se voi poistaa myös turhaa sisäistä pelkoa ja epävarmuutta sekä aggressiivisuutta. Näin ollen hyvä voimantunne on ainakin tehnyt minusta paljon rennomman ja rauhallisemman ihmisen kuin ennen. Tosin samalla tunnistan myös sen vaaran, että joillain ihmisillä lisääntynyt voiman ja kyvykkyyden tunne voi valittettavasti kääntyä myös tuhoavan suden palvelukseen.

Sisäistä hyvää sutta voi tarkastella väkivallan lisäksi myös seksuaalisuuden näkökulmasta. Niin evoluution kuin juutalais-kristillisyydenkin näkökulmasta seksuaalisuus ei ole vain myönteinen, vaan oikeastaan välttämätön ja olennainen osa ihmisyyttä. Ilman sitä mikään laji – ihmiset mukaan lukien – ei olisi kukoistanut maapallolla. Koska lisääntyminen on keskeisin asia eri lajien säilymisessä, ei myöskään seksuaalivietin vahvuutta kannata aliarvioida. Moni tiedostamatonkin ja alitajunnasta kumpuava asia tähtää siihen, että voisimme saada jälkeläisiä ja siten jatkaa omaa lajiamme maapallolla. Lajin jatkamisen tärkeys onkin todennäköisesti myös se syy, miksi seksi parhaimmillaan tuntuu niin hyvälle.

 

Siksi onkin hyvä myös pyrkiä tiedostamaan tämän hyvän suden ja vietin vahvuus meissä. Muuten voi nimittäin helpommin käydä niin, että tämä äärimmäisen muinainen ja vahva vietti ohjaa meitä sinne, minne meidän ei kannattaisi mennä. Toisin sanoen tuota hyvää ja äärimmäisen vahvaa ”seksisutta” tulisi ravita ja sitä tulisi myös rakastaa, mutta siten, että se tulisi parhaan mukaan ohjata palvelemaan hyvää, kaunista sekä merkityksellistä elämää.

 

Pyhä ja paha pappi

 

Edellä olen puhunut ihmissudesta ennen kaikkea ihmisyyden vertauskuvana. Entä olemmeko me pastorit jollain tapaa poikkeuksia tästä? Onko pastori silloin pyhä, kun hänessä ei ole lainkaan sisäistä sutta? Ei lainkaan. Uskaltaisin jopa väittää, että pastori tarvitsee hyvää sisäistä sutta jopa paljon enemmän kuin ihmiset keskimäärin. Tämä juontaa juurensa jo pastori-sanan merkityksestä. Kyseisen sanan taustalla on nimittäin paimenta tarkoittava latinankielinen termi pastor. Tuo termi juontaa juurensa Raamatun kuvauksista. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa Jeesus kuvaa itseään hyvänä paimenena, joka on tullut antamaan henkensä lampaiden puolesta.

 

Myös muuten paimen toimii Raamatussa hyvän johtajan vertauskuvana. Esimerkiksi Jeesuksen esi-isä Daavid oli ammatiltaan paimen ennen kuninkaaksi tuloaan. Paimenen tehtävä ei kuitenkaan ollut pelkkää niityllä tapahtuvaa idyllistä makoilua lammasten keskellä. Joskus paimenet joutuivat äärimmäisen vaikeisiin tilanteisiin. Daavidkin mm. muistelee tappaneensa karhun ja leijonan suojellessaan omaa lammaslaumaansa. Tällöin Daavidkin oli valjastanut sisäisen sutensa hyvän tarkoitukseen.

Myöhemmin paimenta tarkoittavasta pastori-sanasta tuli myös mm. luterilaisen papin virkatermi. Samalla tavoin kuin paimen paimentaa lampaita myös luterilaisen papin tulee hengellisesti ohjata seurakuntaa. Myös pastorilla tulee olla siinä tehtävässä sisäinen hyvä susi käytössään. Martti Lutherin mukaan pastorilla tuleekin olla ”hampaat” hänen suojellessaan omaa laumaansa eli hänen tulee osata myös sanan säilällä pyrkiä suojaamaan seurakuntalaisia mm. hengelliseltä väkivallalta.

 

Sisäinen hyvä susi myös seksuaalisuuden mielessä on kuulunut aina luterilaisen pastorin olemukseen. Toisin kuin esimerkiksi katolisen kirkon papit luterilaisten pastorien ihanteena ei ollut samalla tavoin selibaatti. Ennemminkin luterilaisen papin arkkityyppi on ollut idyllinen perhe-elämä viran hoidon ohella. Sen vuoksi Suomikin on täynnä vanhoja luterilaisia pappiloita, joissa on vietetty perhe-elämää. Myös Luther itse kuvaili seksuaalisuutta oikeastaan lähes yhtä olennaiseksi osaksi ihmisyyttä kuin syömistä ja juomista. Vaikka ihminen voikin elää todennäköisesti ainakin jossain määrin tyydyttävää ja jopa hyvää elämää ilman seksuaalisuutta, ei sen merkitystä kannata aliarvioida myöskään luterilaisuuden näkökulmasta.

 

Lopuksi on todettava, että toki jokaisella meistä on aina vaarana myös se, että hyvän primitiivisen suden sijaan meitä ohjaakin tuo paha ja tuhoava susi. Kuitenkin asian tiedostaminen auttaa nähdäkseni jalostamaan paremmin nimenomaan hyvää sutta niin, että paha susi ei saa voittoa sisäisessäkään maailmassamme.

 

Oikeastaan tämä tiedostaminen on yksi iso syy, miksi kirjoitin tämän blogin. Halusin saada selvyyttä omaan sisäiseen maailmaani ja siten ehkä myös prosessoinnin kautta auttaa muitakin lisäämään itsetuntemustaan. Lisäksi minulla on ollut ilo ja kunnia keskustella tästä teemasta myös muutamien ihmisten kanssa hyvin syvällisellä tasolla. Sitä kauttakin itsetuntemus ja myös tämä blogimerkintä kehittyivät. Lämmin kiitos siitä teille!

15 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    ”Jeesus kuvaa itseään hyvänä paimenena, joka on tullut antamaan henkensä lampaiden puolesta.”

    Niin, tämä on mielenkiintoinen lause, ja kukaan ei liene koskaan kysynyt, että katosivatko sudet, karhut ja leijonat kun paimen antoi henkensä, vai jäivätkö lampaat susien armoille?

    ————-

    Ihmissusi mytologia….. Ajatus tai pelote ihmissudesta, löytyy jo Platonilta, ja yllätys yllätys se liittyy kannibalismiin. Kannibalismi lienee ollut kreikkalaisessa kulttuurissa joskus ihan tapana, koska tarina pelottelee, että joka sekoittaa ihmisen sisälmyksiä uhrieläimen vereen, se muuttuu ihmissudeksi. Tarina ikäänkuin nousee ihmissyöntiä vastaan. Raamatussa myös veren syönti on kielletty ja sellaista kuin ihmissyönti, ei edes laki tunne, niin että kieltäisi.

    Toinen opetus sanoo, että paimenille kaikkein pahinta ja häpeällisisintä on kasvattaa laumojensa puolustajiksi koiria, sillä tavoin, että ne kurittomuuttaan, nälissään tai muuten vain pahantahtoisuuttaan rupeavat itse vahingoittamaan lampaita ja ovat kohta enemmän susia, kuin koiria.

    Näitä näkökulmia ei liene kukaan toinen esittänyt.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Miten hyvin Juutalaisilta käy veren syönti.

      Hyvin aiheuttaa ahdistusta vaikka jo 200.taa luvulla Raamatun sikäläinen Uusi Testamentti oli tärkeä säilyttämisen arvoisena.

      Katolisessa kirkossa huomaamme myös omanlaisen Ehtoolliskäytännön.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Koivisto sanoo:

      Kiitos mielenkiintoisista kommenteista! Ja juu, Jeesus paimenena oli hieman myös omanlaisensa Paimen. Hyvä huomio!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Tänä aamuna luin Lutherin tekstiä, jossa tämä nimitti susiksi lampaiden vaatteissa niitä julistajia, jotka saarnaavat kristityille lakia. Sillä kristityille on julistettava vain evankeliumia. Nykyisin kovin monet vaativat saarnoihin kovaa lain julistusta. Sellainen väite kuulostaa ensinäkemältä oikealta ja hyvältä, mutta tosiasiassa vei kristittyjä harhaan. Jo ilman evankeliumin suloista lämpöä kaikki odotukset kristityn oikeasta elämästä muuntuvat tiukoiksi vaatimuksiksi uskovien sydämissä. Heidän sisimpänsä kun aina on kaipaamassa armon julistusta ja jos sen päälle saarnataan lisää vaatimuksia, niin kyllä siinä lampaat joutuu susien syötäviksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Koivisto sanoo:

      Kiitos hyvästä kommentista ja tosiaan kristillisyys on aina vaarassa luisua huonoksi moralismiksi, vaikka lakia toki tarvitaan monessa merkityksessä. Nähdäkseni luterilaisuus syntyi nykytermein sanottuna hengellisen väkivallan ja ihmisten mm. iloon vapauttamisen liikkeenä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Koivisto sanoo:

      Siis hengellisen väkivallan ehkäisemisen 😅

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Jussi koivisto mitä korjailet, kyllä luterilaisuus oli selkeästi hengellistä väkivaltaa, siis kaikkien piti ottaa sama usko kuin ruhtinaalla eli kääntyä luterilaisuuteen kun ruhtinas siihen alkoi, vai voiko tuota jotenkin selittää pois?

      Samoin suomessa kun ruotsin valtiopäivät näin päätti siirtyä ”uskomaan” luterilaisittain niin koko kansan oli siihen myös käännyttävä, vai oliko mahdollista säilyttää katolinen usko?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Koivisto sanoo:

      Ari Pasanen, on tärkeä erottaa sen aikainen yhteiskuntamalli (jossa kaikkialla Euroopassa eli muillakin kuin luterilaisilla alueilla hallitsijalla oli vahva vaikutus kansan uskontoon) siitä mm. mistä uskonpuhdistus lähti ja mihin se pyrki. Lutherin elämäkerta on tästä hyvä osoitus ja etenkin se, millaisten kysymysten kanssa nuori Luther kamppaili.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Jussi Koivisto siis et ottanut kantaa oliko ns ”uskonpuhdistus” hengellistä väkivaltaa kun pakotti uuteen”oiekaan uskoon” kaikki ihmiset ruhtinaan tai valtiopäivien käskyllä?

      Mistä tulivat sodat ennen saman uskon veljien kesken, MIKSI?

      Mikä saa ns ”kristityt seuraamaan johtajaa joka ajaa heidät sotimaan toisia ns ”kristittyjä” vastaan?

      Onko moinen Jumalasta vai mistä?

      Miten tuosta tunnistaa ”keskinäisen rakkauden”?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Ari

    Puhelet historiasta tajuamatta historiallisten aikojen todellista luonnetta. Otetaanpa ihan konkreettinen esimerkki mitä reformaatio maassamme merkitsi.

    Sipoossa palveli katolisena pappina katolisessa kirkossa yksi virkaansa vihitty mies. Kun sitten valtiopäivät olivat tehneet päätöksensä koko valtakunnan siirtymisestä uuteen uskoon, niin mitä sitten kävikään.

    Kahdeksan vuotta ( 8 v ) tuon päätöksen jälkeen virastot olivat päässeet niin pitkälle, että tuolle samaiselle papille lähetettiin tieto tuosta päätöksestä ja samalla valtakirja, jossa hänet luterilaisena pappina valtuutettiin jatkamaan toussa samassa virassaan.

    Niinpä hän jatkoi samalla kirkossa eli nykyisessä Sipoon vanhassa kirkossa toimittaen samaa liturgiaa kuin aikaisemminkin, sama pappi samalle seurakunnalle. Ja aivan kuten ennenkin silloin tällöin pitäen ruotsinkielisiä saarnoja samalle ruotsinkieliselle väelle sekä hoitaen muutoinkin samoja virkaan kuuluvia tehtäviä.

    Joten tuo reformaation suorittanut kirje oli

    a i n o a

    asia mikä muutti viran nimikkeen, mutta ei mitään muuta.

    Joten olisi sinunkin Ari aihetta ottaa uskontunnustus todesta. Siinähän me tunnustamme Pyhän Hengen toimivan yhden pyhän yhteisen eli siis katolisen kirkon eli kristikunnan välityksellä.

    Latinasta näet itsekin,

    että yhteistä kristikuntaa kutsutaan _ k a t o l i s e k s i _ kirkoksi.

    Credo in Spiritum Sanctum; sanctam ecclesiam catholicam;

    Kreikankielisessä tekstissä puhutaan samoin nimenomaan katolisesta eli siis koko maailmanlaajuisesti yhteisestä kirkossa.

    Πιστεύω εἰς τò Πνεῦμα τò ἅγιον, ἁγίαν καθολικὴν ἐκκλησίαν

    Pisteuō eis to Pneuma to hagion, hagian katholikēn ekklēsian

    Uskon Pyhään Henkeen, pyhän _ k a t o l i s e n _ kirkon.

    Joten suosittelen, ettet yritä kaivaa esiin riitaa siellä missä riitaa ei ole.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Matias Roto kenen kirkko rakennus oli ennen ns ”uskonpuhdistusta”?

      Ostiko luterilainen kirkko ko rakennuksen vai kuinka se siirtyi luterilaisille?

      Siis miksi ”vähättelet” ko siirtymistä, eikö tuo ”puhdistus” osittain johtanut uskonsotiin?

      Jos kerran saman kasteen saaneet alkoivat sotia keskenään, niin kuinka ”keskinäinen rakkaus” siinä näkyi vai näkyikö ollenkaan?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Jussi

    Kiitos sinulle mielenkiintoisesta ja hyvin toteutetusta ajattelusi esittelystä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    No hei Matias. Jos kerran siirtyminen uuteen tunnustukseen kävi noin kivuttomasti silloin, niin eikö liittyminenkin voisi käydä yhtä helposti? Eli mikä opillisesti erottaa meitä Katollisesta kirkosta ?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Eihän sudet tiedä missä vaateissa ovat, vaiko toisinpäin eli eivät lampaaksi itseään luulevat tiedä mitä ovat sisältä, siis tässäkin ketjussa ”sudet” selittävät että ei mitään hätää vaikka uskon isät ovat johtaneet laumaansa sotiin ja väkivaltaan, ei se kerro uskosta mitään, ei huolta, rauhaa vaan.

    Jeesus sanoo selkeästi että väärät opettajat tunnistetaan hedelmistä, siis jos heidän opeistaan löytyy väkivaltaa tai pakottamista niin heiltä ei tule ottaa sanaakaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jussi Koivisto

    Luterilaisuutta, monipuolisuutta, sivistystä, hyvyyttä, tiedettä, kauneutta, taidetta ja urheilua arvostava kappalainen, pappisasessori, tiedemies (TT), fitnessvalmentaja ja -urheilija. Motto: "Kristus vie helvetin kautta taivaaseen."