Elokuussa 2016 toimintansa aloittanut Feministinen kirkko – liike on jälleen päivittänyt omaa blogiaan. Edellisessä, syyskuisessa  päivityksessään liike vaati kirkomme johdotoa arvioimaan  luterilaista oppia suhteessa moderniin teologiaan sekä samalla asettamaan ihmisyksilö ja hänen hyvinvointinsa opin ja perinteen edelle. Tällä kertaa on vuorossa hyökkäys  evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1999 hyväksymää  Kateksimusta vastaan.

Kirjoitusvuorossa oleva blogisti Leevi N.  kommentoi  Katekismuksen kuudennen käskyn  selitystä ‘Älä tee aviorikosta’ sekä tuon esille, kuinka alkeellista kirkkomme julkinen oppi hänen mielestään näiltä osin on.  Loppupäätelmänään hän vaatii nykysen  katekismuksen tilalle kokonaan uutta katekismusta.

Leevi N. toteaa aivan aluksi, että kirkossamme nähtävissä olevan suvaitsevaisuuden läpi kaikuu vahvana ylistys normitetulle idealle heteroseksuaalista ja sen perustalle rakenetusta avioliitosta ja lapsiperheestä. Tämä pitää varmasti paikkaansa, mutta tämä ei sunkaan tarkoita, ettei kaikki muut kuin kuvattua ideaa vastaavat perheet torjuttaisiin kirkkomme keskuudesta. Tämä on se suuri oivallus, jota feministisen kirkkoliikkeen piirissä ei ilmeisestikään hyväksytä.

Leevi N: mielestä kirkkomme opetus kristillisestä uskosta on kuudennen käskyn osalta sukupuolen, seksuaalisuuden, parisuhteiden ja perheiden moninaisuuden ja merkityksen väheksymistä ja eriarvoistamista, joka loukkaa yksityisyyden ja autonomian rajoja.

Taustalla vaikuttaa olevan ajatus, että poikkeama ideaalista tekee ihmisestä taikka hänen elämästään jotenkin vähempiarvoista ja siksi pitää muuttaa ideaalia. Tämä siis päivastainen sille ajatukselle, että mahdollisuuksien mukaan pitää pyrkiä muutokseen kohti parempaa omassa elämässä, sikäli kun se on mahdollista. Ainahan ei ole.

Katekismuksemme mukaan  “Jumala on luonut ihmiset miehiksi ja naisiksi. Seksuaalisuus on osa Jumalan luomistyötä. Sen tarkoitus on palvella miehen ja naisen välisen suhteen syntymistä ja säilymistä.” (Katekismus, 1999, s. 20).

Leevi N. tekee havainnon, ettei tässä lauseessa edes pyritä erottamaan sukupuolta ja sukupuoli-identiteettiä toisistaa. Tässä hän on toki oikeassa. Lause ei erikseen ota huomioon sitä, ettei kaikkien ihmisten käsitys omasta sukupuolestaa vastaa heidän todellista fyysistä sukupuoltaan. Näille ihmisille asia on todellinen ongelma.  Ongelmaan on ääritilanteessa etsitty ratkaisua leikkaushoidolla muutamalla heidän fyysinen sukupuolelnsa sukupuoli-identiteettiä vastaavaksi.

Leevi N. esittää kuitenkin väitteen, että myös fyysisiä sukupuolia olisi todellisuudessa enemmän kuin kaksi. Tällä hän ilmeisesti viittaa synnynäiseen kehityshäiriöön, jonka seurauksena ihmistä ei voida selkeästi määritellä joko mieheksi tai naiseksi. Lääketieteellisesti ongelmallisia kehityshäiriöitä ei kuitenkaan pidä rinnastaa ihmiskunnan moninaisuuta rikastuttavaan vaihteluun, kuten esimerkiksi ihon, silmien taikka hiusten värissä ilmeneviin eroihin.

Katekismuksen teksti jatkuu:”Aviosuhteessa voimme tuottaa toiselle iloa, oppia palvelevaa rakkautta ja kasvattaa uutta sukupolvea.” (Katekismus, 1999, s. 20). Tästä Leevi N. tekee johtopäätelmän: ”Ilmeisesti Katekismuksen mukaan muissa suhteissa kuin avioliitossa ei voi tuottaa toiselle iloa, palvella häntä ja kasvattaa lapsia.”  ja siten hän torjuu oman johtopäätelmänsä sekä päätyy toteamukseen: ”Kirkkomme opetuksesta päättävillä ei ole oikeutta säädellä ja eriarvoistaa ihmisten seksuaalisuutta tai heidän parisuhteitaan.”.

Luterilaisittain ajatellen johtopäätös on yllättävä. Mitenkä eettiset linjaukset siitä, mikä kirkon opinmukaan olisi hyväksi ihmisen elämässä muuttuvat käsiteellisesti ihmisten eriarvoistamiseksi? Vastaus läytyy tutustumalla siihen miten Leevi N:n teksti jatkuu.

Seuraavaksi Leevi N. tarttuu Katekismuksen lauseisiin: “Avioliitto on perheen perusta. Julkinen sitoutuminen ja yhteiskunnan vahvistus antavat sille turvan. Elinikäisessä suhteessa miehen ja naisen suhde voi parhaiten toteutua Jumalan tarkoittamalla tavalla.” (Katekismus, 1999, s. 20). Leevi N:n mukaan teksti väittää, ettei esimerkiksi avosuhde, avoliitto, rekisteröity parisuhde, apilaperhe ja yksinhuoltajaperhe voisi toimia perheen perustana ja lasten kasvuympäristönä.  Näinhän teksti ei tosiasiallisesti väitä. Toisin kuin Leevi N. olettaa, lause ei myöskään väitä, että lapsettomuus tekisi suhteesta ja perheestä vähempiarvoisemman.

Leevi N:n mukaan ihmisten sitoutuminen toisiinsa on suhteen turva riippumatta siitä onko se julkinten taikka yhteiskunnan vahvistama. Toisaalta hän kuitenkin jatkaa: ”Elinikäinen suhde ei välttämättä ole yhtään laadukkaampi tai enemmän Jumalan tahdon mukainen kuin kuukauden pituinen suhde. Suhteita ei pidä arvottaa niiden pituuden mukaan.” edempänä tekstissä hän ihmettelee:”Miksi avioeroa käsitellään tämän käskyn selityksessä?”.

Linjauksenaan Leevi N. toteaa: ”On tärkeää, että avioerosta ei tehdä jotakin, mikä rikkoo tätä käskyä vastaan. Avioero voi olla vaikea asia, mutta myös monen kohdalla elämän tosiasia. On tärkeää, että avioerosta ei tehdä jotakin, mikä rikkoo tätä käskyä vastaan. Avioero voi olla vaikea asia, mutta myös monen kohdalla elämän tosiasia. Asiasta, jolle ei voi mitään, ei pidä tehdä syntiä. Ennen kaikkea se on asia, joka ei kuulu kirkon opetuksesta päättäville.  Ennen kaikkea se on asia, joka ei kuulu kirkon opetuksesta päättäville.”

Sisältääkö tämä ajatuksen että kirkko päättäessään opetuksestaa, samalla päättäisi mikä kulloinkin on syntiä ja mikä ei?

Väitteeseen: ”Asiasta, jolle ei voi mitään, ei pidä tehdä syntiä”, sisältyy luterilaisen opin kannalta avioliittokäsityksen eroa ja parisuhdeetiikkaa suurempi ongelma. Luterilaisen käsityksen mukaan emme voi täysin olla tekemättä syntiä. Vanhurskaus jumalan edessä on puhtaasti Jumalan armon varassa.

Tunnustuksemme mukaisesti seurakuntamme torjuu opetuksen, että ihmiset voivat tulla omilla järjen voimillaan vanhurskaaksi Jumalan edessä.  Jos kerran ihminen ei voi olla tekemättä syntiä, mitenkä silloin voimme väittää, ettei selainen, jota ihminen ei voi olla tekemättä voi olla syntiä.

Katekismuksen opillinen arviointi jatkuu. Tekstissä  todetaan: “Päätös uudelleen avioitumisesta on vastuullinen ja vakava. Sen tuominen Jumalan ja ihmisten eteen ei kysy vain tahtoa sitoutua vaan myös armoa ja anteeksiantamusta.” (Katekismus, 1999, s. 20).  Tästä Leevi N. päättelee: ”Toiseen liittoon astuvaa muistutetaan erityisestä armon ja anteeksiantamuksen tarpeesta. Ilmeisesti hän on jollakin tavalla huonompi ja syntisempi ensimmäiseen liittoon astuviin nähden siitä syystä, että hänen aikaisempi liittonsa on rikkoutunut. Aivan kuin hän olisi tehnyt jotakin väärin ja siihen tulee anoa armoa ja anteeksiantoa.”

Leevi N:n pohdinta että joku ihminen olisi kirkon avioliitto-opetuksen perusteella muita ”huonompi ja syntisempi ” viittaa opilliseen reltivismiin, eli pyrkimykseen suhteellistaa asiat. Tämä ei kuitenkaan vastaa luterilaista käsitystä synnistä. Ihmisen pelastus ei ole kiinni siitä, kuinka paljon hän on tehnyt syntiä Se joka on tehnyt enemmän syntiä saa myös enemmän anteeksi. Jokainen ihminen on ihmisenä aivan yhtä arvokas riippumatta siitä millaisia syntejä hän on saanut syntirepussaan kantaa.

Kristillisen avioliitto-opetuksen mukaan puolisot liittyvät toisiinsa kunnes kuolema heidät erottaa. Tähän nähden avioero on epäonnistuminen. Ihmisen elämä ei kuitenkaan pääty epäonnistumiseen. Siitä on jatkettava eteenpäin ja silloinkin ihminen tarvitsee armoa, anteeksiantamusta ja rinnankulkua.

Kirjoittaja Leevi N:n toteamus:”Kirkon opetuksesta päättävillä ei ole oikeutta arvostella ja tuomita ketään, oli liitto sitten ensimmäinen tai kolmas, tai ylipäätään tuomita eronneita.” ei siis yksinkertaisesti osu maaliin. Hyökkäys luterilaista opetusta vastaan menee jälleen ohi.
Lähteet:
http://feministinenkirkko.blogspot.fi/
http://www.evl.fi/katekismus/10kaskya/6.html