Kirkollisverovuoden päättymisen kunniaksi Helsingin Sanomat lämmitteli pääkirjoitussivullaan viime kesäistä kirjoitussarjaansa tuomiokapitulien roolista pappien kaidan polun vaalijoina. Hesari on kirkon asioissa ennenkin ollut ajoituksen mestari. Kirkollisten tunkioaiheiden käsittely keskittyy suuriin juhlapyhiin sekä verohallinnon aikatauluihin. Pääkirjoitussivun tekstejään lehti itse luonnehtii näin: "Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa."

Itse asia, josta lehti taustakysymyksenä kirjoittaa, ei ole vähäpätöinen eikä turha pikkujuttu. Siis se, miten kirkko työnantajana valvoo työntekijöittensä toimia työssään ja sen ulkopuolella ja miten se oman uskottavuutensa ja maineenhallintansa – integriteettinsäkin – varmistamiseksi toimii. Siinä on varmasti päivittämisen todellista tarvetta ja kirkon itsensä pitää ottaa pallosta koppi.

Kirjoitussarjan alussa faktoissa oli huomattava määrä virheitä ja väärintulkintoja, joita – niitä myöntämättä - jutuissa korjailtiin sarjan edetessä. Lukijan täytyi olla varsin hyvin asioista perillä, ettei päällimmäiseksi olisi jäänyt mielikuva, että kirkossa jätetään tutkimatta ja peitellään pappien rikoksia, joita on paljon, vaikkei lehdessä niin tarkkaan ottaen sanottu. Siis enää kirjoitussarjan viimeisissä artikkeleissa. Se, mistä oikeasti oli kysymys, oli että käräjäoikeudet ja muut oikeusistuimet laiminlöivät tietämättömyyttään niille laissa säädetyn velvollisuuden ilmoittaa tuomiokapituleille pappien lainvoiman saaneista tuomistuimissa langetetuista rangaistustuomioista. Ja että kirkon tuomiokapitulit eivät oma-aloitteisestikaan keränneet – kuten eivät voineetkaan kerätä – niistä itselleen dataa. Ja kysymys oli siis siitä, että tuomiokapitulit eivät olleet käsitelleet sitä, mikä lisäseuraamus papille piti ehkä kirkon sisällä antaa sen johdosta, että hän oli saanut lainvoimaisen tuomion "maallisessa" tuomioistuimessa. Tämä systeemi ei siis toiminut, niin kuin siitä on säädetty ja niin kuin sen pitäisi toimia.

Hesarin kesäinen kirjoitussarja ja 30.12.2020 pääkirjoitus osoittavat, että lehden kärki on muualla kuin itse sinänsä tärkeässä asiassa. Mutta siitäkin pitää kirkossa ottaa opiksi:

Ei siis ole mitään epäselvää, miksi asia lämmitettiin Hesarin pääkirjoitussivulla juuri joulukuun 30. päivänä eikä vaikkapa 2.1.2021. On jo opittu se, että kirkon puolella ei oikeastaan voi ”strategisesti tärkeiden” päivien viestinnällä vaikuttaa asiaan. Mutta yksi asia nousee taas esille ja se on kirkon oma kriisiviestintätilanteiden hallinta. Hesari julkaisi kesällä arkkipiispa Luoman toivomuksen, että papit itse ilmoittaisivat saamansa tuomiot tuomiokapituleille. On vaikea sanoa, kuinka harkittu ja kuinka paljon kirkon johdon kannanotoksi tarkoitettu tuo lausahdus oli, mutta Hesarin pääkirjoitus niittaa kirkon siitä, että asiassa ei lehden otettua sen esille ole tehty/tapahtunut mitään olennaista muutosta.

Pappejaan valvovien hiippakuntien  johdossa jäi ottamatta huomioon, että asiaan palataan vielä ja että "kirkon äänellä" on asiassa luvattu tehdä toimenpiteitä, edes jotain. Tämän tuomiokapitulien johtajien laiminlyönnin Helsingin Sanomat käytti nyt maksimaalisesti hyödykseen noudattaessaan lehden pysyvää periaatelinjaa.