Kirkollisverovuoden päättymisen kunniaksi Helsingin Sanomat lämmitteli pääkirjoitussivullaan viime kesäistä kirjoitussarjaansa tuomiokapitulien roolista pappien kaidan polun vaalijoina. Hesari on kirkon asioissa ennenkin ollut ajoituksen mestari. Kirkollisten tunkioaiheiden käsittely keskittyy suuriin juhlapyhiin sekä verohallinnon aikatauluihin. Pääkirjoitussivun tekstejään lehti itse luonnehtii näin: ”Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.”
Itse asia, josta lehti taustakysymyksenä kirjoittaa, ei ole vähäpätöinen eikä turha pikkujuttu. Siis se, miten kirkko työnantajana valvoo työntekijöittensä toimia työssään ja sen ulkopuolella ja miten se oman uskottavuutensa ja maineenhallintansa – integriteettinsäkin – varmistamiseksi toimii. Siinä on varmasti päivittämisen todellista tarvetta ja kirkon itsensä pitää ottaa pallosta koppi.
Kirjoitussarjan alussa faktoissa oli huomattava määrä virheitä ja väärintulkintoja, joita – niitä myöntämättä – jutuissa korjailtiin sarjan edetessä. Lukijan täytyi olla varsin hyvin asioista perillä, ettei päällimmäiseksi olisi jäänyt mielikuva, että kirkossa jätetään tutkimatta ja peitellään pappien rikoksia, joita on paljon, vaikkei lehdessä niin tarkkaan ottaen sanottu. Siis enää kirjoitussarjan viimeisissä artikkeleissa. Se, mistä oikeasti oli kysymys, oli että käräjäoikeudet ja muut oikeusistuimet laiminlöivät tietämättömyyttään niille laissa säädetyn velvollisuuden ilmoittaa tuomiokapituleille pappien lainvoiman saaneista tuomistuimissa langetetuista rangaistustuomioista. Ja että kirkon tuomiokapitulit eivät oma-aloitteisestikaan keränneet – kuten eivät voineetkaan kerätä – niistä itselleen dataa. Ja kysymys oli siis siitä, että tuomiokapitulit eivät olleet käsitelleet sitä, mikä lisäseuraamus papille piti ehkä kirkon sisällä antaa sen johdosta, että hän oli saanut lainvoimaisen tuomion ”maallisessa” tuomioistuimessa. Tämä systeemi ei siis toiminut, niin kuin siitä on säädetty ja niin kuin sen pitäisi toimia.
Hesarin kesäinen kirjoitussarja ja 30.12.2020 pääkirjoitus osoittavat, että lehden kärki on muualla kuin itse sinänsä tärkeässä asiassa. Mutta siitäkin pitää kirkossa ottaa opiksi:
Ei siis ole mitään epäselvää, miksi asia lämmitettiin Hesarin pääkirjoitussivulla juuri joulukuun 30. päivänä eikä vaikkapa 2.1.2021. On jo opittu se, että kirkon puolella ei oikeastaan voi ”strategisesti tärkeiden” päivien viestinnällä vaikuttaa asiaan. Mutta yksi asia nousee taas esille ja se on kirkon oma kriisiviestintätilanteiden hallinta. Hesari julkaisi kesällä arkkipiispa Luoman toivomuksen, että papit itse ilmoittaisivat saamansa tuomiot tuomiokapituleille. On vaikea sanoa, kuinka harkittu ja kuinka paljon kirkon johdon kannanotoksi tarkoitettu tuo lausahdus oli, mutta Hesarin pääkirjoitus niittaa kirkon siitä, että asiassa ei lehden otettua sen esille ole tehty/tapahtunut mitään olennaista muutosta.
Pappejaan valvovien hiippakuntien johdossa jäi ottamatta huomioon, että asiaan palataan vielä ja että ”kirkon äänellä” on asiassa luvattu tehdä toimenpiteitä, edes jotain. Tämän tuomiokapitulien johtajien laiminlyönnin Helsingin Sanomat käytti nyt maksimaalisesti hyödykseen noudattaessaan lehden pysyvää periaatelinjaa.
Jos ylläoleva on tarkoitettu kritiikiksi Hesaria kohtaan , niin en ymmärrä sen ydintä. Kirjoittajahan itsekin toteaa , että lehti on ollut johdonmukainen ja seurannut periaatelinjaansa. Mitä muuta linjaa lehden olisi pitänyt seurata?
Niinhän lukijan ennakko-oletus yleensä vaikuttaa.
Markun kanssa ihmettelen vähän samaa. Jos lukee Hesarin pääkirjoituksen, niin mitä tämä tarkalleen ottaen olisi tulkittava ;” Kirjoitussarjan alussa faktoissa oli huomattava määrä virheitä ja väärintulkintoja, joita – niitä myöntämättä – jutuissa korjailtiin sarjan edetessä. Lukijan täytyi olla varsin hyvin asioista perillä, ettei päällimmäiseksi olisi jäänyt mielikuva, että kirkossa jätetään tutkimatta ja peitellään pappien rikoksia, joita on paljon, vaikkei lehdessä niin tarkkaan ottaen sanottu.”
Voisitko paljastaa virheet, väärintulkinnat, koska nyt se ei selviä, tai selviää huonosti? Mikä tämän kritiikin varsinainen kohde nyt on?
Jos blogissa oli kritiikkiä, se kohdistui Hesarin kesäisen juttusarjan ensimmäisen jutun asiavirheisiin, joista keskeisin oli se, että väitettiin tuomiokapitulien laiminlyövän tiedonkeruuvelvollisuuttaan (se virhe korjattiin ensimmäiseksi kertomalla myöhemmin, että tiedon tuottamisen laiminlyönti on päinvastoin eli oikeuslaitoksen eikä kirkon) ja jutun journalistisesti erittäin taitavaan mutta tendenssimäiseen muotoiluun, jossa vastuu faktojen ymmärtämisestä jätettiin lukijalle. Toinen Hesariin kohdistuva havainto on kirjoitusten ajoitus, jossa näen tendenssin, mutta en moiti lehteä, mutta totean mielestäni kiistattoman faktan. Kukaan ei voi väittää, etteikö pääkirjoitus ollut lehdessä 30.12.2020 ja että lehdessä ei ollut mitään ajankohtaista uutista, johon pääkirjoitus oisi liittynyt. Kritiikkiä tarkka lukija löytää tekstistäni kohdistuneena kirkon johdon lausuntoihin ja nukahtamaiseen sen jälkeen, mutta siinä olen Hesarin tilaajana Hesarin pääkirjoitustoimituksen armoilla: voin nojata päätelmäni vain Hesarin pääkirjoitukseen, jossa niin väitetään. Kokemuksesta tiedän, että lehden antamiin tietoihin yleensä luottaa niissä asioissa helpommin, joista ei juurikaan tai mitään tiedä. Virheet löytyvät – kumma kyllä – helpommin niistä jutuista, joiden aihepiiriä paremmin tuntee.
On aika yleinen harhaluulo, että jos esittää kriittisen arvion jostakin asiasta, on sitten eri kannalla olevien puolella. Ei se niin mene.
Risto, kiitos tarkennuksesta.
Kiitos Risto, kirjoitat tarkasti ja hienotunteisesti (ellet peräti -varaisesti). Huoasin nuo kaksi kritiikkiäsijoista varsinkin ap:n viimekesäinen lausahdus on ollut todella onneton. Krisiviestinnässä on puutteita.
Ainoa mikä minulle jää vähän hataraksi on tuo ajoituksen korostus. Liittyykö se suomeksi sanottuna kirkosta eroamiseen?
Kirkosta eroaa aina vuoden viimeisinä päivinä runsaasti ihmisiä. Johtunee verotuksesta (ainakin ennen), eikä lehtien kirjoitteluista.
Miksi nämä toisten syntien ”syynääjät” eivät ilmoita itse rikostuomioistaan ? Miten voi olla uskottava kirkon palvelija ?
Vasta nyt luin pääkirjoituksen, onhan tämä asia kummallisella tolalla. Tuomiosistuinten olisi toimitettava tieto rikoksesta tuomitusta papista tuomiokapituliin vain sen perusteella, että tällainen maininta on joskus kirjoitettu kirkkolaikiin. Sen kyllä ymmärrän että kirkkolakikin on eduskunnan hyväksymä laki, mutta sitä en yhtään ihmettele että tuomioistuimet eivät toimi sen mukaan – joko koska eivät tunne kirkkolakia tai sitten eivät noudata sellaista kummallisuutta. Kuinka kaukaa historiasta maininta lienee?
No, nyt kirkkolain kirjoittaminen on sakkokierroksilla ja vähintä mitä voi toivoa on että kummallista mainintaa ei enää sisällytetä siihen. Kirkon ja valtion suhde on ohenemassa, ja koko tälle asialle pitäisi löytyä joku muu ratkaisu. Siinä kirkko ei saisi enää velttoilla-
Mielestäni kyllä eduskuntakin on tässä asiassa velttoillut päästäessään ehkä vuosikymmenien ajan läpi sellaista kirkkolainsäädäntöä johon olisi pitänyt puuttua. Onko kysymys molemminpuolisesta symbioosista vai mistä, en tiedä. Hyvä että kirkon torkkuessa edes eduskunta on herännyt.
Juuri kun KH oli linjannut, että tuomiokapitulit ovat vapaat ’nuhtelemaan’ hiippakuntiensa pappeja, jotka olivat sooloilleet vihkiasiassa, lähtee Oulusta ohjeistusesitys piispaikokoukselle, että piispojen johtamat tuomiokapitulit jättäisivät rankaisematta näitä sooloilijoita. Olihan tuokin tapauksena niin kovin kovin vahva viesti suuresta hakuisuudesta siirtää valvontavastuu pappien ’toilailuista’ tiedotusvälineille. Siis ulkopulinen avoin ja tutkiva journalismi voi olla kirkolle itselleen lopulta siunaukseksi.