Kulunut viikko voitaisiin nimetä ohipuhumisen viikoksi. Viikoksi, jolloin kirkollisen ke
skustelun osallistujat puhuvat, mutta läheskään kaikki eivät pysähdy kuuntelemaan. Vuorottelevien monologien viikko on tuskallista luettavaa. Luulen, että keskustelun osapuolet ajautuvat toisistaan entistäkin kauemmaksi.
Ennen kuin luet tätä eteenpäin, lue viipyillen alla oleva uutinen kommentteineen:
https://www.kotimaa.fi/uutiset/kotimaa/12031-simola-moitti-mediaa-ja-somea-ei-paeivi-raesaestae
Ja kun olet tekstin lukenut, lue uudestaan ja pohdi seuraavia kysymyksiä:
1. Millä sanoilla kuvailisit Simolaan ja/tai Raittilan kommentteihin närkästyneen ihmisen tunnetta? On niissä viesteissä faktaakin joukossa, mutta faktat parin sadan sanan pääkirjoituksesta on nopeasti kelattu. Merkitys tietysti syntyy tulkitsijan päässä. Mutta kuuntele välillä tunneviestiä. Millainen tunneviesti sanojen takaa kuuluu? Miten tunnetta on ilmaistu? Mitä sanoja käytettäisiin, jos joku tietty kirjoittaja kirjoittaisi omista tuntemuksistaan eikä Simolasta, sanoessaan esimerkiksi: ”…joudumme maksamaan voidaksemme lukea Simolan aivoituksia. Aina ne ovat samanlaisia vastenmielisen tunkkaisia. Itse Simola kuvittelee olevansa edistyksellinen ja liberaali.”
Erityisesti ylläolevassa lainauksessa minua satuttaa sana ”aina”. Se on minun kokemusmaailmassani sekä leimaava että faktuaalisesti epätosi. Mutta kun fakta on minusta virheellinen, kiinnitänkö huomioni faktavirheeseen ja ohitan tunneviestin?
2. Kun Simola provosoi, jotkut ihmiset provosoituvat. Onko kohtuullista, että provosoitunut ihminen ilmaisee olevansa provosoitunut? Voiko provosoidulta ihmiseltä odottaa järkevää reaktiota? Ja kun Raittila kuittaa provosoituneen ihmisen suuttumuksen aiheuttajan sanoilla ”tekevälle sattuu”, miten odottaisit provosoituneen ihmisen reagoivan?
3. Lue Kaisa Raittilan eri kommenttien kuvaus Simolan työstä ja linjauksista. Lue kommentit siitä näkökulmasta (vaikka olisit eri mieltä), että Jumala on lähettänyt Raittilan rakentamaan Helsingin kristittyjen yhteyttä, vahvistamaan, tukemaan ja rohkaisemaan. Jos olet eri mieltä, yritä etsiä Raittilan kommenteista mahdollisimman paljon hyvää ja positiivista. Millainen on se ”tavallisen helsinkiläisen arka usko”, jota Raittila puolustaa? Millainen se usko on ”arkauskoisen tavallisen helsinkiläisen” näkökulmasta? Ja toisaalta, millaista se on herätyskristityn näkökulmasta? Mihin herätyskristitty haluaisi omien sanojensa mukaan kutsua ”arkauskoista helsinkiläistä”?
—
Ylläolevien lievästi johdattelevien kysymysten tarkoitus on harjoitella toisten asemaan asettumista. Mutta ennen kuin luet eteenpäin, viipyile hetken. Yritä katsoa ihmisten kokemusta heidän omasta näkökulmastaan.
Ja nyt oma tulkintani.
Olen viime vuosina itse käynyt päänsisäistä dialogia oman viidesläisen taustani kanssa. Olen tehnyt matkaa oman taustani ja erilaisten herätysten kanssa työskennellessäni eri ev.lut.paikallisseurakuntien pappina noin kymmenen vuotta. Olen monta kertaa törmännyt tilanteeseen, jossa en itse mahdu tietyn herätysliikkeen tai suuntauksen muottiin. Yhdessä seurakunnassani tunnustavien aktiivien joukko rukoili, että minä tulisin uskoon. Toisessa paikassa kelpasin kyllä tuomaan terveiset seurakunnasta, mutta puheenvuoroni jälkeen oman joukon herätysaktiivi korjasi ja täydensi, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Kolmannessa paikassa kanssani tehtiin hyvää yhteistyötä, mutta oikeiden pelastettujen joukkoon en mahtunut. Neljännessä paikassa kuuluin kyllä joukkoon, kun sopivissa tilanteissa pidin suuni kiinni. Viidennessä paikassa minulta puuttui se armolahja joka olisi kuulunut olla. Kuudennessa paikassa en ymmärtänyt samojen käsitteiden merkitystä.
Itselleni nämä kokemukset eivät ole olleet erityisen traumatisoivia, koska minulla ei missään näistä paikoista ole ollut erityistä paloa tai kutsumusta päästä ”sisäpiiriin”. Mutta kipeää ne kokemukset ovat tehneet. Ja monelle itsensä, elämänsä ja omien pettymystensä tai elämänkriisiensä kanssa kamppailevalle vastaavat kokemukset ovat äärettömän kipeitä. Ja arkisemmin: moni on yksinkertaisesti kasvanut ulos.
Eri yhteisöissä on (ainakin puoliksi ulkopuolelta katsottuna) erilaisia kristityn ihmisen muotteja. Osassa ”muotti” on liittynyt uskon määritelmään, osassa uskon ilmaisutapaan, elämäntapaan, rukouselämään, tapaan evankelioida, lukea Raamattu, perhe- ja parisuhdemalliin.
Juhani Huttunen kirjoitti mainiossa blogissaan Usko, Rakkaus ja Räsänen siitä, että törmätessään Räsäseen moni ihminen kohtaakin oman herätyskristillisyydestä nousevan traumansa. Juhanin blogin ääressä on myös syytä viipyillä. Blogia lukiessani meinasin nousta ylös tuoliltani taputtamaan. Lisäisin tuohon myös Tosi Rakkaus Odottaa -materiaalin tai Älä alistu -kampanjan. Harva kommentoija on lukenut Räsäsen puhetta tai TRO-materiaalia, mutta tunnejälki on erittäin vahva. Tunnejälki peittää faktat, lukee tai kuuntelee sitten Räsästä, Nummelaa, Räisästä tai Simolaa.
Tästä traumasta olen käynyt keskustelua eri ihmisten kanssa. Toiset ymmärtävät näkemykseni, toisille sen hahmottaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Ihmisten kokemuksellinen todellisuus on niin erilaista.
Ja kun Kaisa Raittilan kommenttia koskevan uutisen kommenttiketjussa vakaumuksessaan (tai ainakin kommenteissaan) väkevät kristityt kirjoittavat, siinä kommenttiketjussa elää sama trauma. Herätyksestä ja hengellisestä aktiivisuudestaan elinvoimansa ammentavat ihmiset ovat kohdanneet jotain niin vahvaa, syvää ja väkevää, että he haluaisivat sitä hyvää myös toisille. Siitä näkökulmasta arka, rikottu, tavallinen helsinkiläinen usko ei näytä uskolta ollenkaan. Ja kun sen aidon kokemuksen toisten uskon mitättömyydestä tiivistää 50 sanan kommenttiin, jälki on sen mukaista. Herätyskristityn vahva armon kokemus näyttäytyy tuomion kokemuksena. Synnin julistamisena ilman armon vilausta. siltä se aidosti näyttää, vaikka sama asia näyttää liikkeen sisältä täysin päinvastaiselta.
Ja kun itse kirjoitin edellisen blogini Simolan pääkirjoituksesta, ystäväni kommentoi, , että jos haluan vaientaa Simolan, hän kokee ettei hänelle ja hänen kokemuksilleen ole enää tilaa kirkossa. Herätyskristillisyys joka kammoksuu Simolaa ja yrittää ajaa häntä ulos kirkosta, ajaa samalla ulos oman toimintansa piirissä traumatisoituneita kristittyjä. heitä, joita elämä ja usko ja oma itse on satuttanut. Heitä, joiden elämässä Jumala on toiminut ja haluaa toimia.
Tietenkään kaikki helsinkiläiset eivät ole herätyksen traumatisoimia. Kaikki kirkollisista asioista hiljaa olevat helsinkiläiset eivät tietenkään ole traumatisoituneita. On aidosti heitä, joita ei lainkaan kiinnosta. Ja aito kysymys on, miksi sellaisen ihmisen pitäisi olla kristillisen seurakunnan jäsen.
Samaan aikaan vihaan ja rakastan herätyskristillisyyttä. Samaan aikaan koen olevani sisä- ja ulkopuolella. Ja olen äärettömän surullinen, kun ihmiset herätysten eri puolilla lyövät toisiaan.
Tuomo Hirvi sanoo ettei oikein ymmärrä, mitä Tuomas Hynynen haluaa tässä blogissa sanoa. Sama juttu. Lähinnä juolahti mieleen kaukonäköinen, mutta viisas kirkkopoliittinen korjausliike.
Tuomas. Et ollut varma, mihin luokkaan sinut luokittelin Yritän siis selkokielellä:
Näen sinut ja tämän jutun sellaisen henkilön kirjoittamana, joka kaiken kokemansa jälkeen kulkee jo lähes sujuvasti sisään ja ulos monenlaisista porukoista, niistäkin, joissa ei suvaita ”kahden maan kansalaisia”. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että katsoessaan maailmaa jostain porukasta käsin näkee niissä muissa samaan aikaan sekä hyviä että huonoja puolia ja ottaessaan kantaa jonkin joukon mukana saattaa ymmärtää, että erimielisilläkin on ehkä perusteita kannanottoonsa.
Pidän tätä varsin oikeana seurakuntapapin lähtökohtana. Siinä on se ongelma, että harvoin saa minkään osapuolen jakamattoman kannatuksen, koska ”niiden toisien” mielipiteitä pitäisi aina vastustaa sataprosenttisesti.
Tällaista olen oppinut täällä somessa. Kiertäessäni monenlaisissa porukoissa työni takia en kokenut näitä vaikeuksia tässä määrin.
Pitäisi muistaa, että yksisilmäisen ei kannata katsoa kieroon, jos aikoo nähdä edes jotain…
Uusi termi kenttäkäyttöön: Arka Helsinkiläinen usko!
Mistä tulee arka usko? Eikö se tule arasta opetuksesta? Ei Jeesus opettanut arkaa uskoa. Hän arvosti arkaa uskoa, mutta tahtoi vahvistaa sitä ja poistaa arkuuden. Hän onnistui melko hyvin tehtävässään, koska kenenkään apostolin ei tiedetä luopuneen uskostaan kuolemanuhankaan edessä.
Jeesuksella ja apostoleilla ei todellakaan ollut arka usko!
Blogisti:
”Ari, jos olet kiinnostunut arvioimaan Helsingin seurakuntayhtymän viestintää,niin haastan sinut pohtimaan, mikä siinä on hyvää.”
Yritin kovasti pohtia, en löytänyt mitään hyvää.
Osaisitko sinä kertoa minulle jotakin hyvää, tuosta arasta Helsinkiläisestä hämmennyksen teologiasta, joka saa Jeesusta lähestyvän syntisen vielä enemmän hämmennyksiin, kun hän varovasti alkaa hakemaan uskosta edes jotakin kiinteää jalustaa ehkä oman elämänsä hämmennykselle. Kirkko senkun hämmentää lisää: ei ole täälläkään lujaa jalansijaa, senkun vaivut nykymaailman arvottomuuteen ja kaaokseen!
Olen myös vuosia seurannut Kirkko ja kaupunki-lehteä, ja lukenut sieltä SS:n pääkirjoitukset, eräs Helsingissä asuva sukulaiseni tallettaa lehdet minulle. En ole vuosiin löytänyt lehdestä juuri muuta hyvää, kuin ilmoitukset hengellisistä tilaisuuksista, tai lehden yksisilmäistä linjaa kritisoivat takasivun yleisökirjoitukset.
SS jauhaa ja jankuttaa, numerosta ja vuodesta toiseen, yhtä ja samaa oman kirkollispoliittisen suuntauksensa poliittista propagandaa kuin paraskin politrukki. Sallimatta minkäänlaista ajatusta sille, että kirkko voisi sallia sateenvarjonsa alle hieman erilaisiakin tulkintoja ja yhteisöjä.
Näin SS ja KK tuottaa samanlaisen lukuelämyksen kuin jonkun totalitaristisen pakkovallan pää-äänenkannattajat. Kuin 1960-luvun Pravda ja Izvestija. Toisinajattelijat ulos tai aivopesuun. On vain yksi oikea tulkinta ja se vaikka pakotetaan tai ulos.
Helsingin ”liberaali”kirkko on oikea Taliban-systeemi, ainoan oikean uskontulkintansa kanssa. Yhtä ahdas, yhtä tukahduttava, yhtä totalitaristinen ja yhtä vastenmielinen.
Helsinkiläiset noin yleensä ovat oikein reippaita, päämäärätietoisia, pontevia, selvillä omista arvoistaan ja ajatuksistaan, kaikkea muuta kuin arkoja. Miksi juuri heidän uskonsa olisi erityisen arkaa? Vai onko niin, että arka usko on tässä kontekstissa synonyymi uskon puutteelle tai suoranaiselle epäuskolle, mutta sitä ei saa ääneen lausua, vaan pelkästään kiertoilmauksin?
Kari-Matti, henkilöksi joka ei usko että tästä voi oppia, vietät tässä keskustelussa aika paljon aikaa
Maija, kiitos, minusta tuo on oikein hyvä kuvaus. Noin se on, toivottavasti.
Heikki H., minusta tuo on erittäin tärkeä oivallus. Kotimaa-paperilehdessä haastateltiin Kansanlähetyksen Mika Tuovista, joka sanoi konservatiivien kokevan usein olevansa altavastaajia nettikeskusteluissa. Ja lisäsi, että liberaalit saattavat tosin tuntea ihan samoin. Minusta mainio tilanneanalyysi: keskustelun molemmat ”äärilaidat” kokevat ihan samalla tavalla toistensa kanssa.
Jos kertoo itsestään julkisesti vaikkapa Kotimaa24:ssa mitä tahansa, tulee samalla antaneeksi toisille luvan arvioida asiaa julkisesti. Ja se tarkoittaa aina ja poikkeuksetta sitä, että kaikki eivät pidä siitä mitä sanot.
Tuomo, tulipahan edes jotain mieleen Ei mennyt hukkaan tämäkään tuotos
Vakavasti, nuo kolme kysymystä blogini aluksi ovat alkukantainen yritys, jolla haastan keskustelun lukijoita asettumaan toisen asemaan. Minulle on valtava merkitys sillä, että ihminen pyrkii näkemään asiat toisen silmin. Ymmärtämään, miten toinen sanoittaa oman kokemuksensa.
Esimerkiksi: Liberaali raamatuntutkija tekee Löydön ja esittelee sen julkisesti. Konservatiivi katsoo että Liberaali repii rikki Raamattua, haluaa tuhota, pilata ja saattaa Oikeat Kristityt turmion. Konservatiiville tekisi minusta hyvää ymmärtää se, että Liberaali (todennäköisesti) omasta mielestään etsii Totuutta. Hän pyrkii ymmärtämään Raamatun sanaa oikein. Hän pyrkii rakentamaan kirkkoa. ”Kuorimaan” kirkon opetuksesta ihmistekoisia rakennelmia, sellaisia farisealaisia rakennelmia joita hurskaina itseään pitävät ovat köyttäneet toisten selkään.
Jos Konservatiivi ajatteleekin, että Liberaali pyrkii rakentamaan kirkkoa eikä hajottamaan sitä, hän voi kokea että Liberaalilla ja Konservatiivilla on yhteinen missio vaikka keinot ovat eri.
Ja tietysti on heitä, jotka eivät pyri rakentamaan kirkkoa vaan tuhoamaan sitä. Mutta heidänkin kohdalla on hyvä ymmärtää, että hekin pyrkivät Hyvään ja Oikeaan.
Lyhyesti sanottuna pyrin muistuttamaan asiasta nimeltä Empatia.
Arka usko on lainaus Kaisa Raittilan tekstistä tuolla linkittämässäni uutisessa, joten toivottavasti Kaisa avaa meille mitä hän sanoilla tarkoittaa.
Mutta itse sanoisin, että ”arka usko” on aitoa uskoa. Ei mitään Jumalankieltämistä tai välinpitämättömyyttä vaan aitoa (vaikkei ehkä kovin aktiivista ja näkyvää) halua olla kristitty.
Arka usko on sellaista, joka ei mahdu jonkun tahon asettamaan muottiin. Sellaista, joka toisten mielestä ei ole uskoa ollenkaan, koska uskosta puuttuvat tietyt ilmaisut (uskon sanoittaminen tietyllä tavalla), tietyt ilmenemismuodot (esim. armolahjat), kuuluminen tiettyyn yhteisöön, tai jokin muu.
”Arka usko” on sellaista, joka ei kelpaa toiselle ja tulee siksi hylätyksi. Noissa blogissani kuvaamissa kokemuksissa minut on suoraan tai epäsuoraan jokaisessa tilanteessa osoitettu ulkopuoliseksi, joukkoon kuulumattomaksi. Kokemukset ovat kokemuksia hylätyksi tulemisesta, vaikkei itselleni kovin raskaita. Mitä syvempi on yhteys, sitä raskaampi on kokemus hylätyksi tulemisesta.
Se on kipua vain silloin, kun asia oikeasti sattuu sydämeen. Vihollisilta voi odottaa kaikkea pahaa, mutta silloin kun ystävä lyö ystävää, Hyvä Kristitty toista kristittyä, veli veljeä ja sisar sisarta, silloin se sattuu jos sattuu.
Se on kipua siitä, kun Ari kertoo Simolan puljun olevan ”Taliban-systeemi” tai Jari kertoo, että tuo ”arka usko” onkin todellisuudessa epäuskoa mutta sitä ei saa sanoa ääneen.
Ja aivan samaa hylätyksi tulemista kokee herätyskristitty, joka on löytänyt elämäänsä Merkityksen, Sisällön ja Tehtävän. Hän menee oman paikallisseurakuntansa kirkkoherran luokse, ja tämä tyrmää hänen ajatuksensa, käännyttävät hänet pois ja jättävät yksin. Hylätyksi tulemisen kokemus on äärettömän syvä ja aivan vastaava kuin liberaalin ihmisen uskon tullessa konservatiivin lyttäämäksi.
Se on sitä, kun loukkaukset ja hylätyksi tulemisen kokemukset muistetaan vuosien jälkeen ja vetäydytään pois nettikeskusteluista, lukemasta Kirkkoa ja Kaupunkia tai ennen niin rakkaista tilaisuuksista.
Apostolit jättivät Jeesuksen yksin Getsemanessa pari tuntia sen jälkeen kun olivat vakuuttaneet etteivät ikinä luopuisi Jeesuksesta. Yksi vaihtoi Jeesuksen kolmeen kybään käteistä. Yksi vannoi peloissaan, ettei tunne koko miestä. Muutama oli kiinnostuneita siitä, kuka istuu valtaistuimella parhailla paikoilla. Kukaan ei uskonut, että Jeesus voisi ruokkia ihmisiä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Ja viimein yksi totesi, ettei usko jos ei itse näe Jeesuksen haavoja.
Että kyllä heidän uskossaan oli ajoittain myös tiettyä arkuutta.
Tulipas kommenttia…