Hengen tuuli puhaltaa

Turun piispanvaalin kakkoskierroksella oli kaksi ehdokasta, Mari Leppänen ja Jouni Lehikoinen. Mari Leppänen valittiin, selvällä sadan äänen erolla, mutta ei ylivoimaisesti. Jouni tunnusti reilusti tosiasiat, kehotti jättämään pulinat pois (Johannes Virolainen) ja toivotti Marille Jumalan siunausta. Muutama hänen kannattajansa ei tähän yltänyt. Joku väitti, että paras ei voittanut ja toinen uhkasi erota kirkosta. Evankelisluterilaisen kirkon tilannetta tänä päivänä hyvin kuvaakin se, että jos kirkko jotakin päättää, niin aina joku eroaa.

Tämäkö nyt on tilanteemme? Jos mitä tahansa päätetään, eri mieltä olevat eroavat? Ollaanko aina jonkun kanssa vastakkain? Henkilökohtainen mielipiteeni on, että prosenttilukumme todennäköisesti vielä laskee. Miksi? Koska se yhä vielä on korkeampi kuin paljon missään muualla. Se pysyi hämmästyttävän kauan yli 90%:n ja oli vielä vuosituhannen vaihteessa yli 85% Sitten valtio päätti ettei enää tarvi mennä edes maistraattiin, riittää kun laittaa sähköpostiviestin – ja kirkko hyväksyi sen. Apulaisina sitten vielä vapaasti ja itsenäisesti ajattelevat Tampereella.

En toivo, että kirkko kävisi taisteluun eroamista vastaan. Jos ei välitä, miksi ei saisi erota? Toivon, että kirkko ottaisi vakavasti itsensä, jäsenensä ja jäsenyytensä merkityksen.Toivon, että kirkkomme olisi elävä, toimiva ja vaikuttava. Mutta takaisin Turkuun ja piispanvaaliin.

Kyllä Mari ja Jouni puhuivat kumpikin elävän kirkon puolesta. Ajattelen, että he ovat molemmat hyviä ihmisiä ja ajavat kirkon parasta. Jounilla korostuu toiminta, aktiivisuus, Marilla mielestäni kuuntelu, vuorovaikutus ja rukous. Moni Jounin kannattaja antoi jälkipuinnissa ymmärtää ihan suoraan tai rivien välissä, että Jouni olisi ollut uskovaisempi, enemmän kirkon opin kannalla. Minusta se oli ikävää puhetta, Jeesuksella ratsastamista. Vaikka koetan nyt olla maltillinen, lainaan kuitenkin vanhaa, ilkeätä slogania. ”Jeesus ratsasti aasilla ennen ja nyt aasit Jeesuksella mennen.” Ja heti: En tarkoita Jounia, viittaan vain kiusaukseen ajaa omaa asiaa ”jeesustelemalla”. Se siitä, nyt koetan palata itse asiaan.

En epäile kummankaan piispakandidaatin uskoa. Uskovia molemmat, kristittyjä, kirkon ystäviä. Mitenkä pääsisimme kirkossa siihen, ettemme epäilisi toisiamme? Alkukirkossa kiisteltiin tosi paljon ja monista asioista. Esimerkiksi Paavali muutti olennaisesti uskon näkemystä siitä, mikä se oli juutalaiskristityillä Jerusalemissa. Vanhauskoiset pitivät häntä huijarina, taistelivat häntä vastaan. Mutta samalla: Alkuseurakunta kasvoi ja levisi. Tuskin niiden riitojen tähden. Kai enemmän siksi, että Uuden testamentin mukaan seurakunta tunnettiin keskinäisestä rakkaudesta, leivän ja jopa omaisuuden jakamisesta.

Olen iloinen ja ylpeä siitä, että ensi vuonna Tuomiokirkkoseurakuntamme ja seurakuntayhtymämme johtajistossa aloittaa Aulikki Mäkinen ja Turun hiippakunnan johdossa Mari Leppänen. Ei Turku ole se takapajula, johon pelkäsin Münchenistä tulevani 20 vuotta sitten. Hengen tuuli puhaltaa. Kirkkoa on aina uudistettava pois isien perinnäissäännöistä, elävän Jeesuksen seuraamiseen. Kiitos Herran, että näin yhä vielä, aina uudestaan tapahtuu.

MUTTA, miten pääsemme siihen, ettemme olisi kaunan ja kilpailun, vaan keskinäisen rakkauden yhteisö? Työnohjaajana opin, että jokaisessa, ihan jokaisessa ryhmässä on myös Kilpailua, Kostoa ja Kateutta. Se on peri-inhimillistä. Ehkä perisyntiä? Siitä ei pääse eroon kieltämällä, ehkä paremmin myöntämällä. Myöntämällä sen että näitä ominaisuuksia on myös itsessä, ei vain ”joissakin toisissa”.

Haaste keskinäiseen sovintoon ja rakkauteen on tosi suuri. Edes sietäminen, toisen ja eritoten erilaisen hyväksyminen ei ole helppoa. Ja kuitenkin tuo mainittu apostoli Paavali kehottaa meitä kilpailemaan toistemme kunnioittamisessa. Voiko olla uskova ja vihata toista, joka ymmärtää uskonsa toisin? Mikä on tehtävämme Jeesuksen seuraajina: Tuomion vai siunauksen kuuluttaminen?

Senverran pietisti olen, että minun on tähän lisättävä, että monestikin itse olen tuominnut eri tavalla uskovan. Mutta hei, mitä jos nyt, ainakin arkkihiippakunnassa koettaisimme tehdä parannusta vastakkainasettelusta ja rakentaa sovintoa. Rakentaa keskinäistä kunnioitusta ja siunauksen levittämistä? Joka päivä upottaa se vanha Aatami ja katsoa, mitä nousee?

22 kommenttia

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Ehkäpä vain otsikko on johtanut keskustelun tähän. Moni kun lukee otsikon ja alkaa tulkita koko tekstiä sen pohjalta. Tulkinta nostaa pintaan tunteet ja sitten eikun vaan kommentoimaan.

    Vikoilijoiden mielestä tuuli puhalsi nyt ihan väärään suuntaan ja silloin se koettiinkin tosi pahana asiana. Otsikko vielä väänsi puukkoa haavassa. He kun katselivat vaalia aivan toisesta näkökulmasta. Mielestäni on tosi hienoa, kun nämä piispat voivat nyt naisina tukea toisiaan ja odottaa seuraavaa tulijaa joukkoonsa. Se puoli on nyt hyvässä alussa. Ainakin kolme naispiispaa olisi näin aluksi mukava määrä. Toinen puoli asiassa on kai vikoilijoiden mielissä enemmän. Ei niinkään naiseus sinänsä. En osaa heidän puolestaan mitään sanoa, mutta näin koen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    Mistä suunnasta kukin katsoo eli mistä näkövinkkelistä. Juuri näin. Mutta kun me emme ole samassa paikassa. Saman vanhemman lapsia, mutta kaikki erilaisia ja eri paikassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pentti Olin sanoo:

    Minun mielestäni blogistilta hyvä kirjoitus ja ihan asiallista pohdintaa. Kommentoijat lähtevät usein sivuraiteelle. Sille vain ei mahda mitään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Palmu

    Tähän päivään mennessä olen ollut yli puoli vuosisataa lehtikirjoittaja, noin puoli vuosisataa kirjailija, yli neljäkymmentä vuotta luterilainen pappi ja yli kolmekymmentä vuotta työnohjaaja. Ja mitä vielä? Nyt, vanhuudessani yhä haluaisin olla yhteydessä muihin ihmisiin ja vähän myös vaikuttaa maailman menoon. Kirjoitan aktiivisesti. Kun saan kirjan valmiiksi, kuten viimeksi "Oulusa koulusa. 60-lukulaisen muistelmat." (Kirjapaja 2016), alan tehdä seuraavaa.