Tänään perjantaina 1.8. alkavat Kalajoella Hengen uudistus -liikkeen kesäpäivät. Ne jäävät usein perinteisten herätysliikkeiden kesäjuhlien varjoon, vaikka kokoavatkin hyvänkokoisen joukon osallistujia. Olen perehtynyt ohjelmaan ja löytänyt monet ystäväni ohjelmavastuusta. Siksi toivotankin Kalajoelle kokoontuville karismaatikoille siunausta ja kaikkea hyvää.
Kirkollisesti uutisköyhän kesän aiheisiin kuului amerikkalaisen uuskarismaatikon David Herzogin vierailu ja Olympiastadionilla järjestetyt suurkokoukset, joista ei tullut ihan niin suuria kokouksia kuin järjestäjät toivoivat. Kotimaan lukijoille ei tarvinne kertoa, että mielipiteet ovat jakautuneet voimakkaasti.
Yhdet ovat Herzogin ja hänen kaltaistensa saarnaajien vannoutuneita kannattajia, jotka ovat arvostelusta olleet kovasti kallella kypärin. Toiset ovat analysoineet Herzogin opetusta ja lausuneet aika tylyjä arvioita hänen teologiastaan. On luettu otsa kurtussa hänen kirjojaan tai katseltu huuli pyöreänä tapahtuman televisiointia. Kolmannet ovat pitäneet häntä huijarina ja myös sanoneet häntä huijariksi. Olenpa näillä palstoilla pöljäillyt minäkin ja tappanut lomalaisen tylsiä päiviä osallistumalla yleiseen kakofoniaan.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sellainen Herzog päästettiin lavalle oikein Olympiastadionilla!
Oikeasti olen vähän mieltäni pahoittanutkin. Miksi tämä suomalainen kristikansa, jota on hemmoteltu hyvillä julistajilla ja opettajilla vuosisatojen ajan, haluaa niin usein ja helposti lumoutua melkoisen pinnallisesta ja minun mielestäni tyystin tyhjästä julistuksesta? Vikaa täytyy ihan oikeasti olla meissä kirkon papeissa, jos uskon sijasta ihmiset haluavat uskomuksia ja uskottelua. Onko meidän tarjontamme niin köyhää, että janoiset luulevat pahvikulissejakin ja kovaa mekkalaa elävän veden lähteiksi?
Välillä tulee vakavasti sanottuna mieleen sellainen kylmäävä ajatus, että Jumala on hylännyt meidät ja jättänyt Suomen siionin erämaan tuulten riepoteltavaksi. Vetää kaikista ovista ja uuni on kylmennyt. Autiossa tuvassa mellastavat riidanhenget ja huijarit. Ihmiset maksavat kalliin hinnan ruoasta, joka ei ruokaa ole.
– – –
Muistuupa mieleeni kesä 1985, jonka toimin erään kristillisen järjestön leirikeskuksen isäntänä. Koko kesän ajan olivat sanan saarnaajat ruokkineet rukiisella leivällä käypäläisiä ja kylänmiehiä, viikonloppujen osallistujia, raamattukurssilaisia, seuravieraita ja muita kuulijoita. Oli syvällistä opetusta, rikasta Raamatun tuntemista, uskonvahvistusta, meheviä juttuja, iloa ja alttiutta, sielunhoidollisia luentoja, läsnäolevaa osallistumista syntisten hätään, totista parannuksen tekemistä ja avaraa evankeliumia.
Vertaisin sitä ruotsinlaivan buffetpöydän ensimmäiseen kattaukseen. Kaikki herkut, vitamiinit ja kalorit. Sillit, kinkut ja katkaravut, graavilohi ja haukitartar, salaatit ja uudet perunat, tilli. Ramlösa-vettä. Saaristolaisleipää, ohrarieskaa, aurajuustoa, lihapullia, lampaankylkeä, porsaanniskaa ja lopuksi suklaamoussea, vaniljavanukasta, iso kuppi mustaa kahvia.
Mutta sitten joku tarjoaakin hattaraa. Ihmiset jättävät buffetin ja juoksevat pää kolmantena jalkana syömään pelkkää vaaleanpunaista markkinahattaraa.
Kesän päätteeksi nimittäin tuli Los Angelesista pari hemmoa, joille joku oli maksanut lentoliput Suomeen. Heillä oli kaksi asiaa: 1. pitää huutaa kovalla äänellä halleluja, että taivaassa kuullaan. 2. Suomeen tulee aivan pian suuri herätys ja Suomi on Jumalan erityinen silmäterä. Toisen pääkohdan jälkeen kerättiin kolehti paluulippuihin. Näitä sitä vatkattiin pari kolme päivää ja monen mielestä tämä oli nyt se kauan odotettu herätys.
Voi hyvänen aika! Koko kesä edellisvuosien tapaan oli kirkastettu Kristusta puhein, lauluin, raamatuntekstein ja keskusteluin. Sitten tulee pari amerikanhippiä huudattamaan seurakuntaa ja keräämään kolehdin.
Tämä muistelma on tietenkin hieman pelkistetty esitys, mutta jokseenkin totuudenmukainen. Jonkinlaisen terveellisen kriisinkin sain noista kokemuksista, mutta rovasti Timo Holma opasti selkeille vesille. Kiitolliset terveiset vaan, jos menevät tätä kautta.
Kun palasin Helsinkiin, luin Lutherin valitut teokset läpi ja päätin, että tässä seison, enkä muuta voi. Voi voi.
Miksi suomalainen kristikansa, jolle on annettu luterilaisella sektorilla Achreniukset, Pukanhaavat, Paavolat, Aerilat, Salomat, Laestadiukset, Raattamaat, Juhonpietit, Hanhi-Pietit, Paksu Feetit, Purnut, Runtit, Typöt, Skinnarit, Malmbergit, Lagukset, Ruotsalaiset, Hedbergit, Kurviset, Westerbackit, Malmivaarat, Malkamäet, Rädyt, Muromat, Lemiset, Lehtiset, Pakkalat, Hannulat, Paasiot, Kaskiset ja Simojoet sekä vapaalla sektorilla Boijet, Hirvoset, Manniset, Luodot, Antturit, Jokiset, Tuomenoksat, Nousiaiset, Aaltoset, Mellerit, Yli-Vainiot ja ties ketkä – huh – aina eksyy hattarakojulle ja ostaa kalliilla rahalla pussillisen ei-mitään?
Itse asiassa tässä nykyisten hattarakojujen äärellä tulee ikävä Niilo Yli-Vainiota, joka möi sentään makkaraperunoita ja punaista maitoa. Ei ihan niin paljon vitamiineja kuin Laestadiukseen lohisopassa, mutta piti se nälän poissa hyvän aikaa. Hattarasta ei saa kuin sormet tahmeiksi.
Puhumattakaan sitten suomalaisten suhteesta Raamattuun. Uusi testamentti käännettiin 1548 ja sitä ennen Raamatun opetusta oli jo pällistelty kirkkojen kattomaalauksissa. Biblia Pauperum. 1642 tuli koko pyhä kirja suomalaisten ymmärrettäväksi ja vuoden 1812 jälkeen sitä alettiin myös painaa ja levittää. Onko koko raamatunlevitys, lukutaito ja sadat tuhannet raamattutunnit olleet turhaa tuuleen kylvämistä, jos uskovat kristityt luulevat mitä tahansa kirppusirkusta raamatulliseksi kristillisyydeksi? Onko niitä raamattutunteja kukaan kuunnellut?
Vaikka suomalainen kristillisyys onkin ollut riitaista ja eksynyt joskus sivupoluille, on se yleensä ollut Kristus-keskeistä. Pikkuasioista on kiistelty, mutta puheet ja laulut ovat todistaneet Ristiinnaulitusta. Paavali olisi voinut kirjoittaa Suomesta sen, mitä hän sanoo Korintista:
En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.
Pitäisikö tämän ajan uskoa kutsua Esau-kristillisyydeksi? Esau oli se Vanhan testamentin jeppe, joka vaihtoi esikoisoikeutensa ja isä Isakin siunauksen lautaselliseen hernekeittoa. Onko jossain sellainen osto- ja myyntiliike, johon kannetaan Roseniukset, Ardntit, Wilcoxit ynnä Wisløffit, Krummacherit, Bugget, Svebiliukset, Kempiläiset sekä Ristin Johannekset ja tullaan ulos tyhjä värityskirja kädessä? Onko Hamelnin pillipiipari löytänyt Helsinkiin?
Miksi kaikille ei riitä tai kelpaa lämminhenkinen, raamatullinen ja nöyrä karismaattisuus, vaan haetaan aina vain kiihkeämpiä kicksejä ihmiskeskeisestä ja irvokkaasta showsta? Mitä poskettomammat lupaukset ja överiäämpi uho, sen enemmän on muka hengellistä.
Tällaisen ajan riennon keskellä karismaattinen liike kokoontuu kesäpäivilleen. Eipä käy kateeksi. Hengen uudistuksen toiminnanjohtaja Marko Huhtala kirjoitti nasevan kolumnin yhdistyksensä sivulla. Siinä hän tekee oivallisen selvityksen, mitä eroa on terveellä ja sairaalla hengellisyydellä. (Linkki lopussa) Huhtalan artikkeli on niin hyvä, että sen soisi tulevan koko karismaattisen liikkeen yhteiseksi julkilausumaksi. Sellaiselle olisi nimittäin nyt tarvetta.
Tai jos. Olisi edes se H. C. Andersenin sadun pikkupoika, joka sanoisi, ettei keisarilla ole uusia vaatteita. Nuo ovat vanhat vaatteet, eikä niitäkään itse asiassa ole olemassakaan. Keisari on kuulkaas pukeutunut hattaraan ja siitäkin on enää tikku tallella. Tuuli vei sen sokeripölyn.
Julkilausumalla karismaatikot tekisivät palveluksen niille lukuisille Sanan ja rukouksen iltojen järjestäjille, todistuspuheenvuorojen pitäjille, esirukoilijoille, ylistyskuorolaisille ja kaikille seurakuntien hiljaisille, jotka haluaisivat käyttää armolahjojaan yhteiseksi rakennukseksi, mutta jotka ovat pää pyörällä entistä hurjempien virtausten vyöryessä areenoille. Niin; vyöryessä areenoille pitäen hirviää mekkalaa itsestään.
Minä minä minä, siunaus siunaus siunaus, rikkaus rikkaus rikkaus.
Kauneus, terveys ja ikuinen nuoruus.
Karismaattinen liike ei voi toimia jäsentämättä opetustaan ja selkeyttämättä rajojaan. Syy ei ole sen itsensä, koska se ei ole syyllistynyt ylilyönteihin. Mutta kun se opettaa myönteisesti, mitä Pyhän Hengen työ on, sen tulee myös uskaltaa lausua ääneen, mitä se ei ole. Kun ollaan tilanteessa, jossa poliisi tutkii yhden tunnetuimman parantajan kirjanpitoa, yksi suuntaus horjuu johtajansa edesottamusten takia ja jossa uudet töttörööt tulvivat polkemaan jalkoihinsa terveen kristillisyyden, tarvitaan ohjausta kestävälle perustalle.
Vaikka sairaiden puolesta rukoillaankin, olisi hyvä joskus lausua ääneen, että Jumala rakastaa myös köyhiä ja kipeitä. Kenenkään ole pakko parantua. Terveyden palvominen ei nouse Raamatusta, vaan maailman arvoasetelmista. Evankeliumi on jotain aivan muuta ja paljon enemmän kuin kauneushoito tai laihdutusvinkki. Jumalan kirkkaus ja kunnia ei himmene, vaikka meillä kaikilla olisi eripituiset jalat ja huonot hampaat.
Ennen julkilausumia pitää katsoa peiliin ja pohtia, ketä ollaan ja mitä halutaan olla.
Kehotusta katsoa peiliin pidetään yleensä kielteisenä tokaisuna. Sellainen sen ei tarvitse olla. Se voi olla myös ystävällinen, mutta tarpeellinen vihje. Jos kehotan karismaattista liikettä katsomaan peiliin, en tee sitä moittiakseni virheistä, vaan muistuttaakseni kristityille aina tarpeellisesta asiasta. Pitää olla tunnistettavat kasvot, nimi ja osoite. Pitää olla yhtä selkeä roolijako kuin Punahilkka-näytelmässä, jossa katsomon pienimmätkin lapset tietävät, kuka se susi on ja kuka taas metsästäjä. Pitää kertoa, mikä on tulessa puhdistettua kultaa ja mikä kissankultaa. Vaikka hattaristit kieltäisivät arvostelemisen ja kätkeytyisivät hurskaisiin höpötyksiin, pitää puhaltaa savuverho pois ja näyttää turvallista tietä.
Lomalta paluu on kohta edessä ja öinen bloggailu saa taas tehdä tilaa rehelliselle työlle.
http://www.hengenuudistus.fi/etusivu/sairas_vai_terve_hengellisyys/?session=98825308
Kotkassa Langinkoskella ajettiin pois nuorisotyönohjaajat, jotka ovat SLEY:n jäseniä.
Piispat Kantola ja Mäkinen ajoivat Rankisen ja Malmivaaran pois Sastamalasta.
Kokemäellä ja Kemijärvellä ei annettu vaalisijoja omille pitkäaikaisille kappalaisille, koska eivät tee yhteistyötä naispappien kanssa.
Oulussa ja Turussa on kuulustelut menossa Luther-säätiön tiimoilta.
Ja niin edelleen.
On tosiasia, että osaan herätysliikkeitä kohdistetaan kirkon johdon taholta kovia toimia. Sitä ei voi kieltää.
Ylilyöntejä marttyyriudessa on, mutta kirkon johdon oikeustoimet puhuvat omasta puolestaan karua kieltään.
Eli ensin nämä lahkolaiset näyttävät keskisormea kirkon päätöksille naispappeudesta ja sitten nousee kauhea poru kun kirkko näyttää ovea.
Jusu Vihervaara kirjoittaa:
”Eli ensin nämä lahkolaiset näyttävät keskisormea kirkon päätöksille naispappeudesta ja sitten nousee kauhea poru kun kirkko näyttää ovea.” (Vihervaara)
On pakko valita näyttääkö keskisormea kirkolle vaiko Jumalan Sanalle. Molemmille ei voi olla samanaikaisesti mieliksi.
Olen samaa mieltä tohtori Kakkurin kanssa, uhriutumista ei pidä jatkaa. Herätysliikkeiden olisi parasta erota kirkosta. Herätyskristityt voisivat vihdoin kävellä ulos siitä ovesta, jota kirkko heille näyttää. Kirkon rakenteet ja rakennukset eivät ole tärkeitä, ei niihin kannata kiintyä. Uhriutumisen on loputtava, mutta tämähän on vain oma mielipiteeni.
”On pakko valita näyttääkö keskisormea kirkolle vaiko Jumalan Sanalle. ”
Mielestäni kyse ei ole siitä, että toinen seuraa Jumalan sanaa ja toinen ei seuraa. Kyse on siitä, että Jumalan sanasta on kaksi erilaista tulkintaa.
Pyrkimys monopolisoida ”ainoa oikea” tulkinta Jumalan sanasta itselleen on itsekäs ja omahyväinen.
Metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Mitä nämä SLEY:n jäsenet ovat yleensä tehneet?
– Ovat kieltäytyneet yhteistyöstä Jumalanpalveluksista joissa toimittaja on ollut nainen.
– Ovat todella ala-arvoisesti kirjoitelleet naispappeudesta.
– Ovat jopa piispan sulkeneet pois ehtoollispöydästä.
– Ovat yleistäneet, että naispappeuden kantaja hyväksyy myös sukupuolineutralin avioliiton.
– Ovat jarruttaneet kirkkojen ekumeenista liikehdintää.
Sitten ollaan huulet pitkällä ja kirjoitetaan muita syytteen lehtiin, mutta omaa toimintatapaa ei voida huomata kuinka sillä on itse sahannut emäpuusta omaa oksaa.
Jusu Vihervaara kommentoi:
“On pakko valita näyttääkö keskisormea kirkolle vaiko Jumalan Sanalle. ”
Mielestäni kyse ei ole siitä, että toinen seuraa Jumalan sanaa ja toinen ei seuraa. Kyse on siitä, että Jumalan sanasta on kaksi erilaista tulkintaa.
Pyrkimys monopolisoida “ainoa oikea” tulkinta Jumalan sanasta itselleen on itsekäs ja omahyväinen. (Vihervaara)
Hallitset, Jusu, varmasti senverran loogista ajattelemista että tajuat, että jompi kumpi tulkinta on väärä koska totuus ei voi olla sekä että. Kumpi tulkinta on oikea? Tunnut tietävän joten perustele, jotta et vaikuttaisi itsekkäältä ja omahyväiseltä tai peräti välinpitämättömältä totuuden suhteen.
Ainoastaan jos pitää Raamattua satukirjana voi vähät välittää siitä miten Raamattua tulkitaan. On myös erittäin omahyväistä ajatella, että vasta nyt 2000 vuoden kuluttua Jeesuksen maanpäällisestä elämästä ihminen olisi riittävän viisas tulkitakseen tapahtumia jotka ovat jo kaukana takanapäin meidän ajoistamme.
Kuka/ketkä olivat ovat näyttämässä ovea kenelle?
Tositilanteessa esimerkiksi saarnaajaksi kutsuttu Sley:n pastorimies sanoi poistuvansa jos työvuorossa oleva srk:n pappisnainen jää tekemään esimiehen hänelle osoittamaa työtä jumalanpalveluksen ehtoollisavustajana.
Eli kyllä siinä ovea osoitti Sley:n vieraileva pastorismies virkaansa toimittavalle pappisnaiselle. Ei siis mitään rotia! Sitten vaan marttyyriksi. Hohhoijaa.
Ei täällä ala-arvoista kirjoittelua ole multa kuin Albert Heikkilältä ja tapansa mukaan Jusulta, joka ei edes tunnustaudu kristityksi, mutta
siitä huolimatta neuvoo kristittyjä uskon asioissa.
Yhden vähemmistön puolestapuhujana näkyy nimittelevän kirkon vähemmistöjä lahkolaisiksi.
No, tapansa kullakin, mutta hedelmistään puu tunnetaan… 🙂
SLEY ei ole sulkenut ainuttakaan piispaa ehtoolliselta, vaikka arvoisa Albert niin väittää.
Tapani Vaara: ”Hallitset, Jusu, varmasti senverran loogista ajattelemista että tajuat, että jompi kumpi tulkinta on väärä koska totuus ei voi olla sekä että. Kumpi tulkinta on oikea?”
Kovin on mustavalkoinen tulkintasi (huomaa sanavalinta)! On lukemattomia asioita, joihin Raamattu ei suoraan ota kantaa, asioita joista voidaan perustellusti olla (Raamatun pohjalta) eri mieltä. Samoin Raamattu sisältää jo itsessään erilaisia, jännitteisiä ja jopa ristiriitaisia tulkintoja. Tämä näkyy käytännössä esimerkiksi lukuisina kirkkokuntina, jotka kaikki väittävät pohjaavansa Raamattuun. Jotkut kirkkokunnat tai lahkot uskovat omistavansa myös sen ainoan oikean tulkinnan mutta monet myöntävät myös etteivät omista yksin koko totuutta.
Täydellisen totuuden haltijat eivät mielellään käytä omista käsityksistään sanaa ”tulkinta”, mikä jo sinällään kertoo omahyväisyydestä, sokeudesta ja hybriksestä. Suosittelen tutustumista hermeneutiikan alkeisiin. Kun väität että totuus voi olla vain yksi ja kysyt ”kumpi” tulkinta on oikea, niin on helppo vastata: ei välttämättä kumpikaan, totuus voi olla jotain aivan muuta ja paljon enemmän – tai vähemmän.
Tapani Vaara: ” On myös erittäin omahyväistä ajatella, että vasta nyt 2000 vuoden kuluttua Jeesuksen maanpäällisestä elämästä ihminen olisi riittävän viisas tulkitakseen tapahtumia jotka ovat jo kaukana takanapäin meidän ajoistamme.”
Tuolla perusteella voidaankin sitten palauttaa orjuus ja sääty-yhteiskunta sekä peruuttaa sukupuolten tasa-arvo. No, jälkimmäistä monet yrittävätkin.
Tuskinpa he mitään lahkolaisia ovat. Lahkolaisen määritelmä ei ainakaan täyty edellä olevin kriteerein. Tuolla perusteella luterilaisten pitäisi pitää Roomalaiskatollisia lahkolaisia samoin suurta babtistiyhdyskuntaa, tai itäistä kirkkoperhettä.
Nyt lukemaan Jusu kirkkohistoriaa!
Sonja Ottavainen kysyy:
”Kuka/ketkä olivat ovat näyttämässä ovea kenelle?”
Istut täällä päivittäin etkä edes tätä tiedä?
Esimerkiksi kaikille niille seurakuntalaisille, jotka eivät hyväksy naispappeja, kirkko näyttää käytännössä ovea.
Eikä siinä mitään, jos minulta kysytään niin siitä ovesta pitää käydä ulos rahapussi kourassa.
Panu Saarela yrittää kampittaa:
Tapani Vaara: ” On myös erittäin omahyväistä ajatella, että vasta nyt 2000 vuoden kuluttua Jeesuksen maanpäällisestä elämästä ihminen olisi riittävän viisas tulkitakseen tapahtumia jotka ovat jo kaukana takanapäin meidän ajoistamme.”
Tuolla perusteella voidaankin sitten palauttaa orjuus ja sääty-yhteiskunta sekä peruuttaa sukupuolten tasa-arvo. No, jälkimmäistä monet yrittävätkin. ” (Panu Saarela)
Aivan totta, ns. suvaitsevaisto yrittää peruuttaa sukupuolten tasa-arvon ja palauttaa orjuuden ja tämä kaikki tehdään mm. yhteiskuntien islamisoimisen kautta. Suvaiten ja erilaisuutta ”kunnioittaen”, tottakai.
Tutkitaan ja tulkitaan maailmassa mitä tahansa historiallista tapahtumaa, niin aina ajatellaan, että mitä kauempana tapahtuma on nykyhetkestä sitä vaikeampi siitä on mitään sanoa ja sitä tapahtumaa uusiksi selittää paremmin, kuin mitä aikalaiset selittivät. Näkyy Jeesuksen ajan sanomiset ja tekemiset olevan tästä suuri poikkeus; tänään tiedetään paremmin kuin vuonna 50jKr. että mitä tapahtui ja miksi tapahtui vuonna nolla.
Tapani Vaara, kirkon oppi (uskon sisältö) on kehittynyt ja muuttunut koko kristinuskon historian ajan. Suosittelen tutustumaan teologian historiaan. Lue vaikkapa maltillinen Tuomo Mannermaan kirjoittama kirja Kristillisen opin vaiheet. Sen jälkeen tuskin väität, että koko nykyisen kristinuskon sisältö ja Kristus-tapahtuman tulkinta on sellaisenaan Uudessa testamentissa.
Saarela ei yritä kampittaa sinua. Hänen mainitsemansa orjuus ja naisen asema ovat vain esimerkkejä siitä, miten kristittyjen ymmärrys ja pyhien tekstien tulkinta ovat muuttuneet. Jotkut hyväksyvät nykyään jopa homoseksuaalit ihmisiksi, joillekin toisille tekee naistenkin kohdalla edelleen tiukkaa.
Ei kenelläkään Herraansa avuksi huutavalla ole mitään aihetta ”uhriutua”. Mitä sillä sitten tarkoitettaneekin. Mutta mutta on iso ero menneillä ajoilla ja nykyajalla kirkossamme. Koskaan ei ole ollut kirkon hallinnossa nykyisenlaista kaunaa, syrjimistä ja vikoilua ”maan hiljaisia” kohtaan. Omaa vakaumustaan voivat nykyisin puolustaa ja elää sen mukaan vain ajan hengen mukaisesti Raamattua tulkitsevat.
Kakkuri on kirjoittanut täällä loistavia ja ytimeen käyviä juttuja, usein löytänyt keskustelun kadonneen langan pään. Siitä ihailuni.
En tiedä, mitä ajatella.
Näillä palstoilla herätysliikkeet ovat tikkatauluna, jopa jotkut paimenen viran ja evankelistan/opettajan sivuhomman ottaneet ovat heitä syrjimässä ulos kirkon länsiovesta. Yhteistyö on heillä tuossa hommassa tiivistä kirkon ulkopuolisten ja ateistien kanssa.
”Näillä palstoilla herätysliikkeet ovat tikkatauluna, jopa jotkut paimenen viran ja evankelistan/opettajan sivuhomman ottaneet ovat heitä syrjimässä ulos kirkon länsiovesta. Yhteistyö on heillä tuossa hommassa tiivistä kirkon ulkopuolisten ja ateistien kanssa.”
Kun uutisen aihe on uhriutuminen ja kommentti on tuollainen, sen täytyy olla kristillistä huumoria? Oivalsinko oikein, eihän Jorma voi olla tosissaan väittäessään, että tuollaisella yhteistyöllä aikuisten oikeesti syrjitään herätysliikkeitä?
Luulenpa, että tällä kertaa Teemu on osin oikeilla jäljillä, mutta myös Sakari Hosike esittää tärkeitä huomioita. Sekä Raamattu-tunnustuksellisen herätyskristillisyyden ahdas asema Suomen evl-kirkossa että katkeroitumisen vaara ovat molemmat todellisia.
Se, että perinteiseen Raamattu- ja Ihmiskuvaan ehdottomasti sitoutuvat luterilaiset teologit eivät enää juuri saa vihkimyksiä Suomen evl-kirkossa, on sekä inhimillisesti että kirkollishistoriallisesti traaginen asia. Tämä malli on vähentänyt tunnustuksessa pysyvien pastorien osuutta ja näin ollut omiaan kiihdyttämässä Suomen evl-kirkon sekularisoitumisprosessia. Vanhempien jo vihkimyksen saaneiden pastorien suhteen olen havainnut, että katkeroituminen tuntuu liittyvän siihen, ettei entinen ole enää entisellään. Se, mitä pidettiin ennen oikeana julistuksena, onkin nyt äärikristillisyyttä. Vanhemmat surevat kirkon puolesta. Heitä ei niinkään sureta oma tila, vaan itse kirkko rakkaana instituutiona.
Nuoremmat tunnustukselliset taas jäävät jo lähtökuopissa ulkopuolelle. Heille ei edes synny kokemusta kotikirkosta, vaan kansankirkkoa katsellaan jo lähtökohdissaan ulkopuolisen silmin. Tällöin ei ehkä puhuta katkeroitumisesta, vaan ulkopuolisuuteen liittyvästä epäluulosta, joka vain vahvistuu ihmissuhteiden loitontuessa.
Tässä välissä olemme sitten myös me keski-ikäiset, jotka kamppailemme osin vanhojen, osin nuorten kanssa samoissa tuntemuksissa.
Kakkuri huolehtii varmaan aivan oikeasta teemasta, mutta problematiikka on paljon laajempi kuin vain uhriutumisskeema…
Olipa ytimeen osuvaa tekstiä Teemu Kakkurilta. Muutama kommentoija luettelee erinäisiä tapahtumia kansankirkossamme, joka nimenomaan osoittaa sitä mistä kirkkohistorioitsija puhui.
On syytä katsoa peiliin jos ei omien tekojensa seuraukset miellytä. Siitähän silloin on kyse kun yhteisiä pelisääntöjä rikotaan taikka peräti pilkataan.
Tuomo,
Tämä herätysliikkeiden porukka, josta Teemu puhuu ei kai juurikaan ole rikkonut tai pilannut Raamattua tai tunnustustusta. Nämähän ovat pappisvakuutuksen mukaan ne varsinaiset PELISÄÄNNÖT. Jännite syntyy siitä, että olemassaolevat inhimilliset järjestykset ovat nykyään paikoitellan Raamatun sanaa vastaan. Tämä koskee erityisesti kirkon virkaa ja homoseksuaalisen elämäntavan nykyistä hyväksymistä Suomen evl-kirkon piirissä. – Näitä ihmisen nykyään tekemiä pelisääntöjä eli naisten tunnustamista seurakunnan kaitsijoiksi ja homoseksuaalisen elämäntavan tunnustamista osaksi kristillistä elämään me perinteiset herätysliikekristityt kritisoimme. Siksi meitä syytetään nykyään pelisääntöjen rikkomisesta. Tämä on nykyään fakta. – Miten tämän tilanteen kanssa pitäisi sitten elää? Katkeroituminen ei varmaan ole oikea tie. Varmaan perinteisten kristittyjen tulee vain rakentaa omaa toimintaansa niin, että evankeliumi on sen keskuksessa (vastauksena Jumalan lain saarnaan, jota emme voi sitäkään unohtaa).
Uhriajattelu menee pietismin taaksekin. Jo Luther piti tosi kristillisyyden tuntomerkkinä vainottuna olemista, alkukirkon tavoin. Valikoivassa Luther-tulkinnassaan pietismi poimi tämän ajatuksen. Pietismi, Raamattu ja Luther olivat herätysliikkeiden auktoriteetteja, mikä ei estänyt erilaisiin korostuksiin päätymistä,
!800-luvun puoliväliin saakka piispat ja johtava papisto oli rekrytoitu teologian ulkopuolelta. Heillä oli laaja yleissivistys ja he olivat alunperin luonnontieteilijöitä, matemaatikkoja ja filosofeja. Hengellinen älymystö alkoi potea verenvähyyttä, kun darwinismi ja hegeliläisyys ohjasi ajan intellektuellit muulle kuin papilliselle uralle. Kirkon johto miehittyi herätysliikkeiden edustajilla, joilta suurelta osin puuttui kyky käydä aatteellista dialogia. Oli hyvä eristäytyä ja vedota vainottuna olemiseen. Yhteys kulttuurielämään oli katkennut.
Ehkäpä koko kristillisen kirkon marttyyrius on keksittyä…? No ei kuitenkaan, sitä ei voi kiistää mitenkään. Onko se sitten lähtökohtaisesti ongelma tunnustaville kristityille, että tiedostaa historian ja jopa itse kokee Kristuksen kirkon vainoa ja pilkkaa? Ne, jotka osasivat myötäillä ja jopa sortuivat kieltämään, säästivät nahkansa, mutta menettivät kuitenkin kaiken.
Keskusteluissa tulee hyvin helposti argumentti, että älkääpä hakeko marttyyriutta. Kuka sitä on tietoisesti koskaan hakenut, en tiedä. Se ei ole luontaista. Kenellä on tarve liioitella kärsimyksiä, en osaa sanoa. Kehua kuinka minua on pilkattu ja syrjitty uskon tähden? Kristuksen kirkko on tahtonut aina nostaa jalustalle Hänet, joka kulki edellä kärsien kovimmin. Tosin luemme marttyyrien historiaa uskon voimallisuuden selvinä merkkeinä.
Thus spake Kakkuri. Mielestäni erinomaisesti laitettu. Tänks!
Onpa hieno sana tuo: Uhriutua!
Tämä muistuttaa tarinaa tai tositapausta, jonka kuulin jossakin. Erään ikääntyneen avioparin vaimo sai päähänsä kertoa naapureilleen, että hänen miehensä pahoinpitelee häntä. Hän kääri päänsä erilaisiin rätteihin ja väitti, että hänellä on vertavuotavia haavoja, jotka olivat tiessään parin päivän päästä, kun ei huomannut uhriutua jokapäivä.
Jos siis omallatunnolla ei ole sijaa tässä, niin mikä on se vaikutin, joka panee uhriutumaan siten, että siitä on todellista haittaa? Onko se pelkkää ilkeyttä?
Lauri Lahtinen oivaltaa:
” Onpa hieno sana tuo: Uhriutua! ”
Joo-o, on se hieno sana.
Uhriutuminen on päivän sana ja nykyään kaikenlaiset vähemmistöt ja ”vähemmistöt” uhriutuvat. Se on muotia. Seksuaalivähemmistöt uhriutuvat, naiset uhriutuvat, maahanmuuttajat uhriutuvat… mikseivät siis kirkon vähemmistökristityt saisi uhriutua jos ja kun he ovat näistä kaikista ryhmistä oikeasti toisinaan mielipidevainon uhreja?
Parokiaalisen laitoskirkkomme ”demokraattinen” päätöksentekotapa on lainattu sekulaarilta yhteiskunnalta. Kirkon oppikysymykset ratkaistaan enemmistö tai määräenemmistöpäätöksillä.
ELCA:n (Amerikka) ja JELC:n (Japani) kirkot (ainakin JELC) tekevät vain yksimielisiä päätöksiä. Koskaan ei äänestetä.
Ehdodan Suomen evl kirkolle samanlaista päätöksentekotapaa. Mutta jos on niin kauhea hinku demokraattisesti äänestää ja tehdä enemmistöpäätöksiä, esim. kirkkovaltuusto valitsee kirkkoherransa tuomiokapitulin ehdottamien kolmen papin joukosta siten, että ”hattuun” pannaan yhtä monta 1,2 ja 3 (tai kolme nimeä) lappua kuin on äänioikeutettua valtuutettua. Voittaja on se, joka saa enimmät äänet.
Kirkolliskokpous olisi voinut tehdä päätöksen pappisviran avaamisesta näisille vastaavasti siten, että ”hattuun” olisi pantu JAA ja EI -lappuja kumpiakin yhtä paljon kuin äänioikeutettuja kokousedustajia oli. Kukin äänestäjä voi nostaa vain yhden lapun, ja enemmistö JAA tai EI-äänistä olisi ratkaissut asian. Tietysti arkkipiispan johdolla olisi pidetty ennen äänestystä Requiem ja väkevä manaus ja annettu asia HERRAN haltuun eikä lobbareitten.