Hääjuhlaa

Etsiskelin Georg Otsin laulua: Hopeahapset, erinäisistä paikoista. Olisin sen halunnut soittaa vaimolleni, mutta ei löytynyt tallennetta. Se on niin hieno laulu ja itselle ajankohtainen. Hopeahapsimummon viereen kellahdan ja toivotamme toisillemme hyviä ja kauniita unia. Tässä oitis muutamat vuosikymmenet täyttyvät ja nostalgia nostaa päätään. Nykyisiä hääjuhlallisuuksia seuratessani huomaan, etten näillä kritereillä olisi koskaan saanut vaimoa itselleni.  Minun onneni on siinä, ettei vaimokaan tainnut tietää mitä kaikkea siinä pitää olla.

Yksinkertaisesti ajattelevana miehenä ajattelin, että papin toimet ovat tärkeimmät. Paikka piti varata missä se tapahtuu ja papin aamenen jälkeen se on siinä. Näin sitten toimittiin. Vaimo, silloinen morsian, hommasi kuulutukset. Lestadiolaisperheiden lapsina varattiin Lahden rukoushuone Onnelantie 2. siksi hetkeksi. Kahvinkeittäjät olivat varatut ja kermakakkua ostettu. Itse olin juuri saanut päätökseen Kanta-Aliupseerikoulun ensimmäisen jakson Lappeenrannassa. Varallisuuden puutteen takia vaimo rengastettiin minun kihlasormuksellani. Itse olin laivaston kersantin kavajipuvussa.

Itse toimitus kesti ehkä vartin verran ja kas meistä tuli aviopari. No, meitä vähän onniteltiin ja sitten joku rouva lausui meille runon. Katsastettiin ne häälahjat, joista jotakin on vielä jäljellä. Sitten juotiin kahvit ja syötiin kakkua. Hermot vaativat melko nopeasti tupakkia, se oli siihen aikaan melko yleistä.

Kun nyt ajattelen nykyisiä häämenoja ja omiani niihin vertaan, niin huomaan eron kuin vaivaiskoivulla ja ruusutarhalla. Tulikin hieno vertaus. Vaivaiskoivu on säänkestävää laatua. Vaikka se oli vaatimaton virpi alussa, se on kestänyt, koska hääjuhla oli niin karu, ettei niitä ole himoinnut toista kertaa. Mitä pitemmälle aika on kulunut sitä kiitollisempi olen. Ruusutarha on hieno aina kukkiessaan melko hieno vielä silloin, kun marjat punertavat, mutta sitten tulee kuolettumisen aika. Kunnes uudet nuput puhkeavat. Vaikuttaa siltä, että toisiinsa kyllästyneet puoolisot nirhaavat suhteensa ja ovat huojentuneita kunnes uusi ruusunnuppu löytyy sieltä, missä toiset ovat toisensa hylänneet.

Itse ajattelen niin, että meillä on yhteinen salaisuus, jonka hän on säilyttänyt hienosti. Minun elänäni kukoistuksen, uhon ja tuhon. Ulospäin sharmi saattaa lisääntyä, mutta kun sisäinen miehuus himmenee jää jäljelle kahden vanhenevan ihmisen ystävyys. Joku asia nousee mieleen, saatan huokaista, niinkuin Inkerin mummot. Niitä olen kuunnellut. Se on kuin voihkaisu, mutta syy on todella erilainen.  On se kummallista tämä elämä. Tärkeää on ikääntyessä se, että aamukahvipöydässä on toinen ja on lämmin iho, jota saa koskettaa!