Evankeliumi on (myös) ilmastojulistus

Maailman johtajat tunnustavat, että ilmastokriisi on ihmisen syytä.

Entä sitten?

Todettuaan tämän, on poliittisilla johtajilla tapana keskittyä luettelemaan kunnianhimoisia korjaustoimenpiteitä. He kuitenkin missaavat oman lausuntonsa ydinkohdan - sen, että ilmastokriisi on ihmisen syytä. Keskittyessään hoitamaan oireita,  päättäjät unohtavat itse sairauden.

Kenties siksi, että he itsekin ovat läpikotaisin tuon sairauden uuvuttamia.

Ihmisyys on rikki. Jotain on perustavalla lailla pielessä. Tiedämme että me ihmiskuntana - kollektiivisesti ja yksilöinä -tämän maailmalle teimme, ja siinä taitaa olla myös ilmastoahdistuksen juurisyy - syyllisyys. Erityisesti nuorten herkkä omatunto tiedostaa, että vastuuta ei voi väistää siirtämällä syylisyyttä toisille yksilöille tai kansoille. Tietoisuus siitä, että jotain täytyy tehdä - ja tietoisuus omasta kyvyttömyydestä ja avuttomuudesta asian edessä. Maailma palaa, ja on aivan kuin me olisimme bensaa liekkeihin kaatavan järjestelmämme vankeja. Toiveikkaimmat kahlitsevat itsensä julkisen vallan portaille.

Tiedämme, että tämä on meidän syytämme. Samalla aistimme, että pystyisimme parempaankin.

Ilmastoahdistus on ihmisyydestä kumpuavaa tuskaa paitsi kärsivän luomakunnan, myös ihmisen tilan vuoksi.

Palavan maailmamme savusumun keskeltä, ahdistuneen minuutemme ja omatuntoni ytimestä Jumala huutaa meistä jokaiselle: "Käänny!"

Evankeliumi on myös ilmastojulistus. Toisin kuin Glasgowin hyvää tarkoittavat puhujat, tämä julistus lupaa parantaa itse sairauden - ihmisen itsensä. Ilmastokriisi on vain - vakava kylläkin - oire, joka sammuu sairauden hellittäessä.

Jos modernin ihmisen tilaa ja sairautta tahtoo tiivistäen kuvata:

  1. Minuutemme rakentuu ulkoisten tekijöiden varaan (saavutukset, omistukset, unelmat)
  2. Etsimme onnellisuutta ulkoisista (ja markkinatalouden paisuttamista) saavutuksista ja omistuksista
  3. 1 ja 2 symbioosina on syntynyt "Homo sapiens consumeris" - kuluttaja-ihminen, joka on menettänyt tajunsa omasta ikuisuudestaan

Ateistisen markkinatalousyhteiskunnan lopputulemana ihminen on kutistunut kroonisesti ahdistuneeksi, ympäröivästä todellisuudesta irralliseksi (ja sen kanssa taistelevaksi) newtonilaiseksi biljardipalloksi. Tämä tynkä-ihminen epätoivoisessa tilassaan ja onnentavoittelussaan kuluttaa kaiken tielleen osuvan loppuun - ympäristönsä, läheisensä ja itsensä. Ilmastotuho on tämän väistämätöntä seurausta.

Evankeliumin välityksellä Jumala kutsuu ihmisen radikaaliin suunaanmuutokseen. Kutsu kääntyä on kutsu kääntyä sisäänpäin. Se on kutsu aitoon, täyteen ihmisyyteen. Se on kutsu harmoniaan muiden ihmisten ja luomakunnan kanssa. Se on kuin kutsu ihmisen evoluution seuraavaan vaiheeseen, jossa enää emme elä me, "vaan Kristus meissä"; se on siis kutsu aivan uuteen ihmisyyteen ja olemassaoloon jo tässä maailmassa. Meidän tehtäväksemme jää hyväksyä kutsu - ja Jumalan armosta kasvaa, elää ja olla aidosti persoonallisia ihmisperheen jäseniä, Jumalan kuvia ja "soluja Kristuksen mystisessä ruumiissa", Thomas Keatingin kaunista kuvausta lainatakseni. Evankeliumin arvojen mukainen elämä on "elävää rukousta."

Evankeliumin mukaan siis

  1. Minuutemme on Kristus meissä; olemme persoonallisia Jumalan kuvia - ja niin ovat  toisetkin
  2. Löydämme onnellisuuden yhteydestä Jumalaan, ihmisperheeseen ja luomakuntaan
  3. 1 ja 2 symbioosina on jo tässä ajassa mystisesti alkunsa saanut Uusi Aadam, jonka arkkityyppi on Jeesus Kristus.

Kun hyväksymme tämän evankeliumin kutsun, elämän hyvät asiat ja nautinnot saavat oman harmonisen paikkansa: niistä tulee kiitoksen aiheita, siis kiittäkäämme niistä Herraa! Ne eivät kuitenkaan ole enää päämääriä itsessään, jotka voisivat orjuuttaa tahtomme loppumattomaan ja tuhoisaan kulutusvimmaan. En enää rakennakkaan onneani tai minuuttani ulkoisen varaan. En enää yhtäkkiä tarvitsekaan isompaa asuntoa, hienompaa autoa tai suurempaa palkkaa tai edes pitkää ikää. Herra antaa, Herra ottaa. Evankeliumi kutsuu meitä kristityn vapauteen ja pyhään huolettomuuteen. Evankeliumin kutsu ei ole kutsu  "menestyksen teologiaan", vaan perin juurin arkiseen elämään. Se on kutsu elää aivan tavallista elämää - epätavallisen onnellisena. Ulkoiset tai edes sisäiset puitteet eivät määritä onnellisuuttamme - vain yhteys Jumalaan Kristuksessa, joka solullamme, alkaen tässä ja nyt - ikuisuuteen saakka. Tämä onnellisuus ei ole sentimentaalinen, hurmosmainen tila, vaan syvä rauha. Rauha, joka kumpuaa sen todellisuuden tuntemisesta, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle - luihin ja ytimiimme saakka. Se on tietoisuutta siitä, että koko ihmisyytemme ja elämämme on armoa - ihmisyyden kaikkine haasteineen.

Tämä tietoisuus Jumalan armosta ja sen vieminen arkiseen elämään on elämäntapa; tässä sekä lännen että idän kirkkojen kontemplatiivisilla perinteillä on paljon annettavaa. Itseäni hengellisellä matkalla valtavasti ovat ilahduttaneet jo aiemmin mainitun, läntistä traditiota edustavan Thomas Keatingin kirjoitukset sekä munkki Serafim Seppälän teokset.

Voisiko luterilainen kontemplaatio olla "elävää rukousta arjessa?" Jokaisella meistä on oma kutsumuksemme jota voimme elää todelsi päivän joka hetki - niin, sillä enää emme elä me, vaan Kristus meissä - uusi ihminen. Tuo kutsumus on rakkaus - rakkaus Jumalaan, muihin ihmisiin ja koko luomakuntaan.

Kenties kirkon on myös aika pohtia yhä enemmän sitä, kuinka evankeliumin kutsusta on mahdollista puhua myös niin, että se puhuttelee luonnontieteiden kieleen tottunutta mutta henkistä täyttymystä ja yhteyttä kaipaavaa länsimaista ihmistä? Kieli on kulttuurisidonnainen asia, Jumalan kaipuu myötäsyntyinen tekijä.

Tuonpuoleisen todeksieläminen jo tässä ja nyt; siinäpä  vasta haaste! Mutta juuri sitähän kristinusko on. Evankeliumin kutsu on lupaus ikuisesta elämästä; lupaus persoonallisesta olemassaolosta yhteydessä Isään, kaiken Luojaan - yhdessä muiden Kristuksen mystisen kehon solujen, rakkaimpiemme kanssa. Tuo elämä alkaa jo salatulla tavalla jo tässä ajassa.

Kirjoittaja

Erkki Luomi

Seurakuntalainen.

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit