Eutanasia ei ole pelkkää kuolemaa - se voi olla myös toivoa ja elämää
Eutanasiasta on herännyt keskustelua viime aikoina myös poliittisista syistä. Ja miksi ei olisi, vaalikeskusteluun luonnollisesti kuuluvat kaikki elämän aiheet kautta linjan.
Eutanasia on aihe, joka herättää mielipiteitä joka suuntaan. Sitä voidaan vastustaa ja kannattaa monista elämänkatsomuksista käsin, eikä esimerkiksi se, että henkilö on kristitty, kerro vielä mitään siitä, kannattaako henkilö eutanasian laillistamista (tai dekriminalisointia) vai ei.
Eutanasia on siitäkin mielenkiintoinen aihe, että sitä puolustetaan ja vastustetaan samoista lähtökohdista käsin. Sekä puolustajat että vastustajat alleviivaavat inhimillisyyttä. Ilmiö ei toki ole mikään keräilyharvinaisuus. Esimerkiksi politiikassa painitaan aivan samoilla tatameilla. Yhdelle inhimillistä esimerkiksi on se, että humanitaarinen maahanmuutto säädetään minimaaliseksi, toiselle inhimillistä on päinvastainen näkemys.
Eutanasian vastustamiseen liittyy tietenkin perusteltuja argumentteja, koska elämä nyt sattuu olemaan ainutkertainen seikkailu ja sen lopettamiseen tulee olla erityisen hyvät perustelut. Huolet siitä, että eutanasiaa voitaisiin käyttää väärin, ovat osittain aiheellisia. Koska siellä missä ihminen operoi, on aina virheen tai vilungin mahdollisuus. Mielenkiintoista on toki se, että eutanasian vastustajien konservatiivi- ja fundamentalistiosastosta löytyy paljon kuolemantuomion kannattajia (esimerkiksi Yhdysvalloissa). Heille kaikki elämä on pyhää, paitsi silloin kun se ei ole.
Yksi suosittu eutanasian vastustamiseen liittyvä argumentti on ollut, että ihmisen elämästä voidaan tehdä siedettävää monissa tilanteissa. Kipulääkityksellä voidaan kuulemma estää liiallinen kärsimys elämän viime metreillä.
Mutta vaikka elämä on arvokasta, niin miksi mikään jumala haluaisi, että ihmisen tulisi sätkiä viime metrinsä hinnalla millä hyvänsä? Jumalahan tietää, kuten lääketiedekin, jos ihmisellä on enää vähän jäljellä ja sekin synkkää ja ikävää. Mikä tekee niistä viimeisistä hengenvedoista jumalalle niin tärkeää, että vaikka ihminen kärsii eikä itsekään haluaisi haukkoa niitä, niin jumalauta ne on vedettävä viimeiseen luonnolliseen happeen asti? Miksi fundamentalistit ja konservatiiviset uskovat ajattelevat, että umpikujassakin on tärkeää puskea seinään vaikka siitä kärsisivät sekä henkilö itse että kaikki henkilön ympärillä?
Kipulääkityskin antaa siedettäviä hetkiä vain tiettyyn rajaan asti. Eikä kipu ole ollenkaan ainoa syy, miksi ihminen voi linjata perustellusti, että tämä oli nyt tässä - kansi kiinni ja kuulemiin.
Yksi erinomainen esimerkki kyseisenlaisesta tilanteesta on pyörätuolikelauksen paralympiavoittaja ja kolminkertainen maailmanmestari Marieke Vervoort. Marieke kärsi nuoresta lähtien parantumattomasta neliraajahalvaukseen johtavasta rappeuttavasta ja kivuliaasta lihassairaudesta. Marieke tiesi, ettei hän tulisi elämään kovin vanhaksi, ja etteivät loppumetrit olisi kenenkään kannalta miellyttäviä. Marieke harkitsi itsemurhaa vuonna 2007, kun hänen tilansa oli heikentynyt niin, ettei hän pystynyt osallistumaan kilpailuihin, jotka olivat "hänen elämänsä".
Vervoot kuitenkin sai seuraavana vuonna pitkän prosessin jälkeen eutanasiapaperit kuntoon. Marieke kuvaa, että päätös oli kuin jotain raskasta olisi pudonnut hänen harteiltaan. Hän saisi itse päättää, milloin tuleva kärsimys riittää. Päätöksen johdosta Marieke eli hyvää elämää vielä 12 vuotta, tietäessään, ettei hänen tarvitse kärsiä viimeisiä metrejään. Hän ei enää miettinyt itsemurhaa ja loppuelämä sai tarkoituksensa.
Marieken tapauksesta tehtiin myös dokumentti, josta lisää MTV:n artikkelissa.
Eutanasia on kuin monet muutkin mielipiteitä herättävät aiheet. Jyrkät mielipiteet ovat yleensä auttamattomasti väärin ja tilanteet ovat niin monimuotoisia, ettei mitään yksioikoisia vastauksia ole olemassa. Eutanasiakin, vaikka tarkoittaa elämän päättymistä, voi antaa myös toivoa, kuten Marieken tapaus kertoo.
Varmaa on vain se, että eutanasian vastustaminen lisää tarpeetonta kärsimystä.
48 kommenttia
Kysyn blogistilta: kenelle mielestäsi eutanasian toteuttaminen kuuluisi? Ja jos lääkäreille, niin minkä erikoisalan velvollisuuksiin se kuuluisi? Jollekin tahollehan se olisi jyvitettävä, jos kerran laki säädettäisiin? Kysyn noin niinkuin ammattini puolesta.
Tässä eutanasiakeskustelussa on monta mielenkiintoista piirrettä. Yksi on se, että ihmiskunnalla – ainakaan länsimaisissa yhteiskunnissa – ei koskaan historiansa aikana ole ollut mahdollisuutta niin hyvään kivunlievitykseen ja jopa hyvin tehoaviin hoitoihin kuin nykyään. Kuitenkin keskustellaan samaan aikaan eutanasiasta: siitä, että ihminen pitäisi voida lopettaa. (Käytän tätä ilmaisua nyt ihan tietoisesti, koska kärsivä alces alces voidaan lopettaa, ja nyt keskustellaan siitä, miten lajiin homo sapiens sapiensin kuuluvien kärsivien yksilöiden kanssa pitäisi menetellä).
Toinen on se, että aiheesta ei puutu syvästi ristiriitaisia näkökulmia. Voidaan ajatella, että tiettyjen lääketieteellisten kriteerien täyttyessä ihminen pitäisi voida omasta pyynnöstään lopettaa. Mutta kannattaa myös huomata, että tällainen pyyntö voidaan tosiasiassa esittää monesta eri syystä: Masennuksen vuoksi; läheisistä tunnetun huolen vuoksi (”en halua olla taakkana ja lapseni on niin herkkä, siksi haluan kuolla nopeasti ja suojella häntä pitkältä kärsimykseltä”); jonkin kuoleman välittömänä syynä olevan pelko (”en halua jalkani joutuvan kuolioon verisuonia painavan kasvaimeni vuoksi ja siksi haluan kuolla ennen kuin kuolio vie henkeni”). Sairaalapapit ja muut kärsimystä paljon työssään kohtaavat ovat muistaakseni sanoneet, että itse asiassa keskeinen syy eutanasiakeslusteluun on omaisten ahdistus läheisen kärsimyksestä ja kuolemasta. Toiset ajattelevat, että kuolevan lopettaminen on oikea ratkaisu. Toiset pitkittävät väistämätöntä elvyttämällä viimeiseen saakka.
Aborttikeskustelussa on joskus esitetty myös näkemys, jonka mukaan (vaikea)vammaisen sikiön lähdettäminen ehkäisee sitä kärsimystä, jonka tämä kohtaisi elämänsä aikana. Oikeastaan tässä eutanasiakeskustelussa on jotakin hyvin samankaltaista. Olisiko niin, että meidän kannattaisi oman itsemääräämisoikeuden lisäksi myös pohtia kärsimystä ja sen paikkaa elämässä? Itse asiassa on niinkin, että tehokas elämänlopetuskäytäntö saattaisi hyvinkin säästää myös yhteiskunnan varoja kun ”elämä, joka ei ole elämisen arvoista” (Lebensunwertes Leben) lopetetaan. Tosin paraskaan tilastolaskenta ei välttämättä tavoita reaalitodellisuutta näissä elämän ja kuoleman kysymyksissä.
Harvat meistä suhtautuvat omaan kuolemaansa stoalaisen filosofian tyyneydellä tai Sokrateen asenteella. Elämän lopettaminen on kuitenkin aika lopullinen ja peruuttamaton juttu. Jos eutanasia on sallittava, eikö se pitäisi ainakin itsemääräämisoikeuden vuoksi sallia kaikille täysi-ikäisille? Silloin voi tosin käydä niin, että lopulliseen ratkaisuun päätyy moni mielenterveyskuntoutuja ja alkavaa dementiaa sairastava, onnettomuudessa vammautunut tai rakkaudessa pettynyt. Samalla kun palliatiivisille osastoille jäävätkin ne, joiden usko, elämänfilosofia tai muut syyt pidättävät heitä elämänsä lopettamisesta.
Kuolemaa jouduttaa toki mionikin asia. Korona-ajan suluym.esim. ovat jouduttaneet miónen kuolemaa, koska hoidot viivästyvät Samoin terveydenhoidon ruuhkat ja toikimattoman takaisinsoittopalvelut jouduttavat kuoelemaa. Näin siis periaatteessa kuolemia joudutetaan monin tavoin, jo resurssien puutteen tai (väärin) priorisoidan. Voitaisiin myös ajatella, että epäterveellisen tai yksipuolisen ravinnon tarjoaminen jouduttaa kuolemaa. Vanhusten houídon puutteet ja resurssoinnin vähyys jouduttaa kuoilemia (ja eutanasiatoiveita?). Voitaisiin myös ajatella, että epäterveellisen ravinnon tarjoaminen jouduttaa kuolemaa.
Hoidosta kieltäytyminen tai ns. hyödyttömien hoitojen käyttämättömyys toki sekin jouduttaa kuolemaa. Oleellista kuitenkin on, että hoitojen intentio ei ole kuoleman tuottaminen.
Eutanasiassa toimenpiteen intentio on kuoleman jouduttaminen. Valitettavasti asiaa on yritetty ”hämärtää” viestimällä esim. ”passiivisesta eutanasiasta”.
Minun nähdäkseni oleelinen eitanasia määrittelyssä on juuri intentio. Muussa tapauksessa olemme aikamme ilmiössä eli rajojen määrittelystä veteen piirrettyä viivaa muistuttavaksi toimenpiteeksi.
Antero. Kiinnitin huomion otsikkoon, jossa annat ymmärtää, että eutanasiaan liittyisi jotakin ”toivoa ja elämää”? Mitä se voisi olla?. Mielestäni on niin, jos ihminen on joutunut noin epätoivoiseen asemaan, ettei näe valoa ympärillään, niin onhan tilanne toivoton. Onneksi ei tarvitse vaipua epätoivoon, vaan kääntyä Herramme puoleen. Omallakohdallani kävi niin, että sairastuin syöpään. Käännyin rukouksessa Jeesuksen puoleen anoen Hänen apua toivottomaan tilanteeseen. Nyt on kulunut aikaa 10v ja saatuani kuulla hyvät tulokset paranemisesta. Olen ollut kiitollinen siitä, että Jeesus on kuullut monet rukoukst ja saaden terveyteni takaisun. Antero, meillä on vain yksi Jumala eikä monikossa ”jumalia ”.
Kirjoittaja
Antero Syrjänen
Olen 70-luvun lopulla syntynyt nuori mies läntisestä Suomesta. Perheeseen kuuluu vaimo ja muutama pörröinen lemmikki. Synnyin Jehovan todistaja -sukuun ja -perheeseen. Blogeissani tulen käsittelemään, ainakin aluksi, elämää Jehovan todistajien maailmassa ja ympäristössä. Jos haluat kysyä todistajuudesta (tai ottaa muuten yhteyttä) yksityisemmin, sähköpostiosoite on: tantero.syrjanen@gmail.com
Samaa mieltä siinä kohden että jos eutanasian puolustamisessa on täysin johdonmukainen, ei voi asettaa kriteerejä että ihmisen tulisi kärsiä fyysistä kipua, olla kohta kuolemassa muutenkin jne. Ainoa johdonmukainen linjaus olisi jokamiehen ja naisen oikeus tilata itselleen avustettu kuolema mistä syystä hyvänsä.
Juuri tämän vuoksi en kannata eutanasiaa.
Ilmoita asiaton kommentti