Erottaako meidät Jumalasta ja lähimmäisistä synti vai synnittömyys?
Raflaava asettelu kysymykseksi, mikä siirtää syrjään Jumalan Sanan opetuksen.
Tämä houkuttelee ilkkumaan kysymykselle: ”Mitä synti on?” ja vastaukselle
”Synti on ero Jumalasta!”
On kysymys Kaisa Raittilan kolumnin otsikosta.
Naapurini vasemmistopuolueen yksi pitkäaikaisimmista kansanedustajista tiesi vastauksen, kun häneltä kysyttiin ”Mitä synti on?” Hän ei-uskonnollisessa kodissa kasvaneena ja itsekin epäuskonnollinen, tiesi vastauksen, eli ”Synti on ero Jumalasta”. Hän todella kertoi käsittävänsä, mitä synti on eikä hän taitavana sanankäyttäjänä ja julkisuudessa puhujana ei vähän vertaa selitellyt, inhimillistänyt synti-kysymystä, vaikka muista asioista keskustellessamme hän loistaa ilmaisuillaan.
Tämä Raittilan synnin inhimillistäminen, kuuluu myötäkarvaan silittelyyn eli korvasyyhyyn puhumiseen. Hänen vastauksensa on ihana ja sekava:
”Opetettiinko meille rippikoulussa tosiaan, että synti erottaa meidät Jumalasta ja lähimmäisestä? Eikö synnittömyys erota meidät vielä varmemmin?
Jumalan ja toisen ihmisen lähelle pääseminen vaatii minulta vain sen, että suostun ihmiseksi.”
Syntisyys tai synnittömyys ei ole yhteisöllistä vaan ainoastaan yksilöllistä. Tämä yksikerrallaan uskoontulo ja lankeaminen on yksikerrallaan parannuksen tekoakin Yhden ja Ainoan kasvojen edessä. Niin VT:n kuin UT:kin puolella synti tunnustetaan vain Jumalalle. Tämän vaikutus näkyy ja tuntuu siinä laajuudessa kuin on langettukin. Mutta se ei koskaan ole ”sorry about it, hehheh”.
Omassa elämässäni olen joutunut nuoruudessani raskaan pahan teon kohteeksi hengellisen auktoriteetin taholta. Isälleni valitin kovasti, että miksei hän pyydä minulta anteeksi. Isäni vastasi, että sanoittakin se voi tapahtua. Näin kävikin! Henkilö oli monen vuoden ajan useinkin kanssani tekemisissä ja joka kerta tavatessamme hän kaikella muulla tavalla koko ajan pahoitteli tekoaan, mutta ilman sanoja Ennen kuolemaansa Jumala solmi ja sovitteli yhteytemme ennalleen.
Rippikoulussakin voi tulla uskoon. Aika moni on tullutkin. Rippikoulu opetus ei kuitenkaan siihen pyri. Tarkoitus on vain opettaa teoriassa asiat, jotka kristilliseen oppiin kuuluu. Vain uskoon tulleelle nuorelle nuo opetukset ovat merkityksellisiä. Heillä kun on jano ja halu kasvaa uskossaan.
Siitä vastauksesta toimittajalle ei paljon muuta irtoa, muuta kuin se, että osasi vasta.
Synti on eroa Jumalasta. Synnintunto taas on Jumalan synnyttämä tietoisuus siitä, että on syntinen. Ilman synnintuntoa ihminen luulee olevansa synnitön ja on todella erossa Jumalasta. Näin arvelen Kaisa Raittiilankin ajattelevan.
Martti,
Ajattelen minäkin Raittilasta kohtalaisen myönteisesti. Kuitenkin hän niinkuin muutkin evankelistyyliset luterilaiset levittävät armoa ja armahdusta, ennen mielenmuutosta.
Jokainen, joka kokee tarvitsevansa Jumalan armoa, on jo muuttunut mieleltään.
Mielestäni Kaisa Raittilan kolumni ei väheksy syntiä, pikemminkin päinvastoin. Kirjoitus pitää lukea kokonaan ja kokonaisuutena. Itselleni sen viesti oli, että Jumalan edessä meidän tulee ottaa paikkamme ihmisinä, siis syntisinä. Myöskään suhteessa toisin ihmisiin ei pidä luulla itsestään liikoja vaan asettua toisten syntisten rinnalle.
Pirjo,
Totta, ei väheksy, vaan korostaa ”tuntemistaan”. En väheksy, mutta tämä lestadiolaiseksikin ominaisuudeksi propagoitu hurskas tunto on tavaramerkki luterilaisesta omastatunnosta. Tuntea itsensä kurjaksi ei ole metodi, vaikka välineellistetty pelastusoppi ei sitä syrji. – Voi sanoa pitemminkin, tylyn tunnelman välttämiseksi.
Lisäys:
Kurjuus tuntuu ilman Armoakin. Armo, eli Jumalan työ peittää, sovittaa anteeksiantaa synnit uskoontulossa, jonka jälkeen sydän-omatunto on puhdas ja vapaa. Lihan kautta syyttäjä syyttää silti koko ajan ja siksi kehoitetaan olla pitämästä lihasta liian hyvää huolta.
En arvostele Raittilaa ihmisenä, jona olemisen taitoa hänellä on. Arvostelen Jeesuksen todistajana olemista. On tyhmyyttä pitää virrenveisuu- ja viininjuonti-iltoja, vaikka kaiken kansan suosio sellaisella toiminnalla lisääntyisikin.
”’Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.’ Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle (Matt. 26:29,30).” Virrenveisuu ja viinin juominen liittyvät toisiinsa hyvin syvällä raamatullisella tavalla.
Martti,
Raamattu puhuu paljon viinistä ja sen juonnista. Viinin muuttaminen vedeksi tai Jeesuksen sovitustyön muistelujuomaksi ei avaa tietä tilaisuuksiin, missä viiniä maistellaan. Olen ikäni asunut viiniä juovien helluntalaisten kenskuudessa, mutta vailla Seurakunnan ulkopuolella vallitsevaa pohjoismaista rappeutuneisuutta, koskien alkholin käyttöä.
Olen 13 vuotiaasta lähtien maistanut ja juonut viiniä ruuan yhteydessä. Uskon että ”järkikin” jotain sanoo.
Ehkäpä viini- ja virsi-illat eivät näin olekaan tyhmyyttä.
On kysymys hengellisestä asiasta, ei viininmaistelusta.
Virrenveisuu tekee jopa pullakahvit hengelliseksi asiaksi. Tervetuloa körttiseuroihin, Reijo Mänttäri!
”Viinin muuttaminen vedeksi …”(RM klo 11:37) ?