Entisen Jehovan todistajan ensimmäinen Joulu Joulupukkina

Jehovan todistajana en viettänyt koskaan Joulua. En edelleenkään vietä sitä sen kristillisessä mielessä, jos kohta missään muussakaan mielessä. Ylimääräiset vapaat ovat toki tervetulleita, niistä en narise. Joulun ajatus rauhasta ja hiljaisuudesta, yhdessäolosta ja anteliaisuudesta, on ehkä kuitenkin jotain sellaista, jonka minäkin mielelläni allekirjoitan.

Joka vuosi joku on kysynyt, että etkö voisi tulla meille aattona joulupukiksi. Aikaisemmin ei ole tullut mieleenkään. Enhän minä Joulusta mitään tiedä. Lapsena Joulu oli tylsää aikaa. Kavereille ei saanut mennä kysymään "ooksää munkaa?". Ja koska muksuna sisällä ei viihtynyt pitkiä aikoja, menin sitten yleensä yksin luistelemaan. Oli muuten tilaa luistella.

Tänä vuonna ajatus joulupukiksi ryhtymisestä alkoi kuitenkin kiinnostamaan. Keikkoihin liittyvällä taloudellisella buustilla ei toki ollut asiaan mitään vaikutusta (lause saattaa sisältää sarkasmia). Olisi mielenkiintoista päästä haistelemaan oikeaa Joulua eri perheisiin. Jehovan todistajat pitävät joulunviettoa ja sen viettäjiä tietyllä tavalla hölmöinä. He naureskelevat keskenään, että sinne ne maailmalliset hassaavat rahansa lahjoihin ja stressaavat itsensä tärviölle. Kysyttäessä Jehovan todistajat eivät tietenkään tunnusta tätä suhtautumistaan, mutta aivan todellinen ilmiö se on. Ryhtymällä joulupukiksi pääsisin tekemään empiiristä tutkimusta siitä, mitä Joulu on oikeasti, ja mitä se merkitsee ihmisille oikeasti.

No, ei muuta kuin tuumasta toimeen. Ensin piti hankkia katu-uskottava pukin asu. Tämä onnistui varsin edullisesti, kun odotteli joulun alennusmyynteihin asti. Puoleen hintaan ihan riittävän näyttävä kokonaisuus. Seuraavaksi ilmoituksia sinne missä ihmiset nykyään ovat, eli sosiaaliseen mediaan. Alku oli vähän tahmeaa, mutta pari viikkoa ennen h-hetkeä kalenteri alkoi näyttämään sopivan ruuhkaiselta. Kahdeksisen keikkaa yhteensä, joka oli aivan riittävästi ensimmäiseksi vuodeksi.

Sitten tuli perehtyä itse asiaan. Mitä se pukki siellä ihmisten luona tekee, mitä häneltä odotetaan ja mitä ei? Ei muuta kuin etsimään youtubesta vinkkivideota ja netistä joitain artikkeleja aiheeseen liittyen. Näytti siltä, että toimitus on yleensä varsin tehokas. Ei muuta kuin pukki sisään, pukin fraasit tiskiin ja vähän jutustelua lasten kanssa. Sen jälkeen lahjojen jako ja hyvät joulut. Erinomaista, enköhän minä tästä selviä.

Sitten tuli Aatto. Ja jännitys. Olin siis ihan oikeasti menossa ihmisten kotiin heille tärkeän juhlan tärkeimpään aikaan, kruunaamaan sen. Minä, jolla ei ollut lapsena ensimmäistäkään Joulua. Miten edes voisin onnistua? Pilaan kaiken. Yhtään ei auttanut se, että pukin housut ratkesivat jo kotona, ensimmäisen sohvalle istumisen yhteydessä. Muori onneksi paikkasi housut ja ehdin vielä harjoitella istumista niin, että housut kestäisivät.

Pukki lähdössä matkaan.

Ensimmäisen paikan kynnyksellä jännitys kasvoi kasvamistaan. Onneksi paikka oli sentään entisellä työkaverilla, se loisi tilanteeseen tiettyä tuttuutta, vaikka itse tilaisuus onkin vieras. Sisään mennessä ja päivänsankarin nähdessään sitä tiesi heti, että hyvin tämä menee. Sitä ilmettä ei voi feikata, joka lapsella oli pukin nähdessään. Näytti siltä, että lapset liidaisivat tilannetta ja pukin rooliksi jää myötäillä mukana, ja jos tilanne antaa myöten, heitellä vaikka huumoria sekaan. Geenilotossa olin saanut auttavaa tilannekomiikan hahmottamista, josta oli nyt hyötyä.

Ensimmäisestä keikasta jäi hyvä mieli. Mutta vielä olisi edessä roppakaupalla uusia keikkoja, joista osasta tilaajista en tiedä yhtään mitään. Eivät olleet millään tavalla tuttuja. Pohjalla oli onneksi onnistunut ensimmäinen keikka ja takataskussa muutamia puheenaiheita, joten ei muuta kuin tulta päin!

Ensimmäisen täysin vieraan talon pihaan kaarrettaessa olin enemmän kuin täpinässä. Siellä odottaa mahdollisesti koko suku. Voiko tästä selvitä kunnialla?

Kop kop. Hiljaisuutta. Sisältä alkaa kuulumaan kopinaa. Ovi aukenee. Talon emäntä toivottaa tervetulleeksi ja lapsia on taustalla ainakin viisi. Kaikki heiluttavat pukille ja ovat silminnähden innoissaan. Pukki kolisuttaa sisään ja toivottaa Hyvää Joulua, jonka jälkeen kysytään tietysti onko paikalla kilttejä lapsia. Yllättäen niitä aina löytyy. Tilanteen käsikirjoitus näyttäisi olevan talon väelle aina enemmän tai vähemmän tuttu, joten tilanne etenee joka paikassa omalla painollaan.

Ehkä sitä stressasi liikaa senkin takia, että ainoa jolle käsikirjoitus ei ollut niinkään tuttu, oli pukki itse. Myös ajatus siitä, että paikalla olisi usein koko suku, hirvitti. Todellisuudessa mitä enemmän paikalla oli ihmisiä, sitä leppoisampi tunnelma oli. Etenkin isovanhempien läsnäolo toi tilaisuuteen oman positiivisen mausteensa.

Keikkojen välillä jännitti jonkin verran, mutta autossa oli kuitenkin aina jonkinlainen flow-meininki. Joulubiisit soivat radiosta ja mies kaasutteli punanutussa ja parrassa pitkin kylän raittia. Toisaalta jotenkin todella seesteistä.

Kotiin päästessään sitä oli jotenkin oudon onnellinen, saamalla kun oli todella väsynyt. En ole näytellyt yhdessäkään näytelmässä koskaan sekuntiakaan ja nyt meni koko ilta näytellessä. Todella mukavaa, mutta samalla raskasta. Mukavuus silti peittosi raskauden mennen tullen.

Jehovan todistajana ollessa sitä oli tottunut ajatukseen, että Joulu on yhtä feikkiä ja sitä viettävät ihmiset hölmöjä. Nyt kun sen tunnelman sai kokea ihan oikeasti useammassa talossa, todistajien esitystä on yhä vaikeampi ymmärtää. Okei, itse tilaisuus on feikki (siis joulupukin osalta), mutta se tunnelma ei voisi olla kauempana mistään feikistä. Aikuiset olivat useimmissa paikoissa yhtä täpinöissä kuin lapset.

En ole koskaan nähnyt valtakunnansalilla niin aitoja hymyjä ja onnellisuutta (näyteltyä onnellisuutta ja hymyä sitäkin enemmän), kuin näin yhtenä iltana pukkina. Ja olin sentään todistajana reippaat 20 vuotta.

5 kommenttia

  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Blogi täynnä Joulun tunnelmaa. Kiitos, että jaoit kokemuksesi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Pyhä Nikolaus ihmeidentekijä (Myran piispa) on joulupukin “esikuva”, että ei se ihan “tuulesta temmattu” (pitäisi “todistajienkin” se tietää) asia ole.

    Joulun henki, antamisen ilo ja lasten riemu, ovat ihan aitoja asioita. Aikuiset tempautuvat mukaan tähän näytelmään. Lapsuuden joulut jäävät mieleen ja perinnettä jatkaa omien lasten kanssa. Saadessaan lahjoja lapset oppivat myös antamaan. Vaikka lapset eivät enää uskoisikaan joulupukkiin, usko horjuu jouluna, jospa sittenkin… Mutta ilo jää.

    Minulla on samanvärinen kissa kuin kuvassa. Punainen, valkoinen kaulus ja töppöset.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Antero Syrjänen sanoo:

      Siinä lahjoja jakaessa tuli sekin mieleen, että rituaali on melko pyyteetön. Siinähän vanhemmat luovat lapselle mielikuvan, että lahjat on joulupukilta, eivät heiltä, vaikka ovat ne ihan itse hankkineet ja kustantaneet.

      Entiselle Jehovan todistajalle tuli vähän kiusallinen olo välillä, kun lapset kiittivät lahjoista ja piti sanoa perään “ole hyvä”, mutta ehkäpä siinä ei ole teille asiaan tottuneille mitään ihmeellistä. 🙂

      Mukavan luontoisia nuo punertavat kissat, yleensä, siksi niitä kai meilläkin suositaan. 🙂

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Kiitos blogistasi Antero. Ymmärrän hyvin kokemusesi aiheuttamat tunnelmat ja tunteet. Olin itse aikoinaan joulupukkina kolmisenkymmentä vuotta, ensin nuorena ns.partiopukkina,sitten omanani ‘ammatti-joulupukkina’ -näytelijä kun olin oikeastikin. Kun imoituksessa oli sanat ‘raitis autoileva näyttelijäpukki kiertää siellä ja siellä’, oli tilauslista tunnissa täysi. Alussa ajoin autoa itse, mutta tilauksia tuli sitten niin paljon, että avopuoliskoni toimi kuskina ja reitti oli katsottu etukäteen kartasta valmiiksi ja moottori kävi koko ajan. Parhaimmillaan 6 paikkaa tunnissa, paikat oli tilatessa katsottu samalle tunnille aina lähekkäin, joten vaihtaminen oli helppoa vaikka kiireistä. Oli fantastista nähdä monen monia erilaisia jouluviettoja, joista liikuttavimpia olivat yksinhuoltaäitien yksin lapsensa kanssa viettämät, ja wanhat vain kahdestaan joulua viettävät pariskunnat ,jotka olivat tilanneet pukin nostalgiseksi viihtekseen . Heidän luonaan viivyin mahdollisiman pitkään ja esitin -kun harvat lahjat oli nopeasti jaettu- huumoria ja runoja. Pysyviä ystävyyssuhteitakin syntyi; esim. eräs jo yli 25 vuotta sitten kohtaamani yksihuoltaja-äiti tyttärensä kanssa jäi pysyväksi perhetuttavakseni. Hyvää uutta vuotta Antero.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Antero Syrjänen
    Antero Syrjänen

    Olen 70-luvun lopulla syntynyt nuori mies läntisestä Suomesta. Perheeseen kuuluu vaimo ja muutama pörröinen lemmikki. Synnyin Jehovan todistaja -sukuun ja -perheeseen. Blogeissani tulen käsittelemään, ainakin aluksi, elämää Jehovan todistajien maailmassa ja ympäristössä. Jos haluat kysyä todistajuudesta (tai ottaa muuten yhteyttä) yksityisemmin, sähköpostiosoite on: tantero.syrjanen@gmail.com