On olemassa yksi ajatus, joka palaa ihmisen mieleen erityisesti silloin, kun elämässä on ollut vaikeita vaiheita:
”Jos saisin elää elämäni uudelleen, tekisin kaiken toisin.”
Valitsisin toisen koulutuksen.
Ottaisin vastaan toisen työpaikan.
En olisi lähtenyt siihen suhteeseen.
En olisi tehnyt sitä päätöstä.
En olisi käyttänyt niitä vuosia siihen.
Olisin sijoittanut rahani paremmin.
Olisin lähtenyt ajoissa.
Olisin tarttunut mahdollisuuteen silloin, kun se tuli vastaan.
Ajatus tuntuu ensi silmäyksellä järkevältä. Jos olemme tehneet elämässämme huonoja ratkaisuja, miksi emme haluaisi palata ajassa taaksepäin ja korjata niitä?
Mutta tässä ajatuksessa piilee eräs suuri paradoksi.
Jos saisimme todella palata ajassa taaksepäin, emme olisi enää sama ihminen, joka olemme nyt.
Meillä olisi nykyinen tieto, mutta ei nykyistä kokemusta. Emme ehkä olisi oppineet niitä asioita, jotka opimme juuri niiden väärien päätösten kautta. Emme tuntisi niitä ihmisiä, joita kohtasimme matkan varrella. Emme olisi käyneet läpi niitä pettymyksiä, menetyksiä, epäonnistumisia ja vaikeuksia, jotka lopulta muuttivat meitä.
Ja silloin herää paljon vaikeampi kysymys:
Entä jos elämäni ei olisi mennyt väärään suuntaan? Entä jos juuri kaikki ne väärät käänteet olivat osa sitä, mikä teki minusta sen ihmisen, joka olen tänään?
Jos olisin saanut kaiken helposti, olisinko kestänyt vaikeudet?
Moni ihminen kuvittelee joskus, että onnellisempi elämä olisi ollut sellainen, jossa vaikeuksia olisi ollut vähemmän.
Olisi ollut turvallinen lapsuus.
Hyvä koulutus.
Varmasti palkattu työ.
Hyvät tulot.
Oma asunto.
Velkaa vähän tai ei ollenkaan.
Vakaa parisuhde.
Säästöjä pankissa.
Terveys kunnossa.
Kaikki tämä kuulostaa hyvältä.
Ja varmasti monessa tapauksessa tällainen elämä onkin hyvä asia.
Mutta siinä on yksi kysymys, jota emme useinkaan tule ajatelleeksi:
Mitä tapahtuu ihmiselle, joka on tottunut siihen, että elämä toimii aina hänen edukseen, kun se yhtäkkiä ei toimikaan?
Jos ihminen on saanut lähes kaiken valmiina, hän ei välttämättä ole koskaan joutunut opettelemaan selviytymistä.
Hän ei ole joutunut miettimään, kuinka pärjätään vähällä rahalla.
Hän ei ole joutunut keksimään vaihtoehtoista tapaa ansaita elantoa.
Hän ei ole joutunut rakentamaan itse korjausta, koska rahaa ei ole ollut uuden ostamiseen.
Hän ei ole joutunut aloittamaan alusta.
Hän ei ole joutunut elämään epävarmuudessa.
Hän ei ole joutunut kysymään itseltään:
”Mitä minä teen nyt, kun kaikki suunnitelmani romahtivat?”
Silloin vastoinkäyminen voi olla paljon suurempi järkytys.
Ihminen, joka on joutunut elämässään selviämään vaikeista tilanteista kerta toisensa jälkeen, saattaa suhtautua samaan tilanteeseen täysin eri tavalla.
Hän voi ajatella:
”Tämä on vaikeaa, mutta olen ennenkin selvinnyt.”
Hän ei ehkä tiedä, miten tästä tilanteesta selvitään.
Mutta hän tietää, että jotain on tehtävä.
Ja ennen kaikkea hänellä on kokemusta siitä, että elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan.
Se voi olla yksi elämän kovimmista, mutta myös arvokkaimmista opetuksista.
Me kuvittelemme usein, että elämä on suunnitelma
Nyky-yhteiskunnassa ihmiselle tarjotaan hyvin selkeä elämänmalli.
Käy koulu.
Hanki koulutus.
Hanki työ.
Etene uralla.
Osta asunto.
Ota asuntolaina.
Perusta perhe.
Hanki auto.
Maksa lainaa.
Säästä eläkettä varten.
Jatka töissä.
Jää eläkkeelle.
Nauti elämästä.
Tässä mallissa on paljon hyvää.
Se on tarjonnut miljoonille ihmisille mahdollisuuden rakentaa vakaan ja turvallisen elämän.
Mutta samalla siihen sisältyy eräs riski.
Ihminen saattaa alkaa rakentaa koko elämänsä yhden oletuksen varaan.
Sen oletuksen, että huominen tulee olemaan samanlainen kuin tämä päivä.
Jos saan vakituisen työpaikan, se säilyy.
Jos otan asuntolainan, pystyn maksamaan sen.
Jos kouluttaudun tietylle alalle, siellä riittää töitä.
Jos yritys menestyy tänään, se menestyy myös kymmenen vuoden päästä.
Jos säästän eläkettä varten, järjestelmä toimii silloin samalla tavalla kuin nyt.
Mutta elämä ei lupaa meille mitään näistä.
Työpaikka voi kadota.
Yritys voi mennä konkurssiin.
Asunnon arvo voi laskea.
Korot voivat nousta.
Terveys voi pettää.
Parisuhde voi päättyä.
Kokonainen ammattiala voi muuttua teknologian vuoksi.
Taloudellinen taantuma voi viedä työpaikat.
Maailmanpoliittinen kriisi voi muuttaa koko yhteiskunnan toimintaa.
Ja yhtäkkiä ihminen voi huomata, että hän on rakentanut koko elämänsä järjestelmän varaan, joka ei enää toimi.
Kun työpaikka katoaa, katoaa joskus paljon muutakin
Työttömyys ei ole pelkästään palkan menettämistä.
Se voi olla myös identiteetin menettämistä.
Ihminen on ehkä ajatellut olevansa rakennusmestari, insinööri, opettaja, yrittäjä, kuljettaja tai tehdastyöntekijä.
Hän on rakentanut koko identiteettinsä työn ympärille.
Sitten työ loppuu.
Ja yhtäkkiä hän joutuu kysymään:
”Kuka minä olen, jos en enää voi tehdä sitä, mihin olen koko elämäni valmistautunut?”
Tämä on yksi nykyajan yhteiskunnan suurista ongelmista.
Me koulutamme ihmisiä usein hyvin tarkasti tiettyyn tehtävään, mutta maailma ympärillä muuttuu jatkuvasti.
Ammatti, joka oli eilen varma, ei välttämättä ole sitä enää huomenna.
Yritys, joka palkkasi tuhat ihmistä, voi automatisoida tuotannon.
Tehdas voi siirtyä ulkomaille.
Toimisto voi vähentää työntekijöitä tekoälyn avulla.
Markkinat voivat romahtaa.
Ja ihminen, joka on käyttänyt kymmenen tai kaksikymmentä vuotta yhden ammatin rakentamiseen, voi yhtäkkiä olla tilanteessa, jossa hänen osaamiselleen ei olekaan enää samalla tavalla kysyntää.
Tällöin kysymys ei ole vain siitä, onko ihmisellä tutkinto.
Kysymys on siitä:
Mitä muuta hän osaa tehdä?
Ulkoinen menestys ja todellinen vapaus eivät aina ole sama asia
Kuvitellaan kaksi ihmistä.
Ensimmäinen on rakentanut näyttävän elämän.
Hänellä on suuri talo.
Uusi auto.
Hyvät tulot.
Hän käy lomamatkoilla.
Hänellä on hienot tavarat.
Naapurit katsovat häntä ja ajattelevat:
”Tuolla ihmisellä menee hyvin.”
Mutta hänen talonsa on pankin vakuutena.
Autokin on rahoitettu.
Hänen elämäntyylinsä vaatii jatkuvat tulot.
Jos palkka lakkaa tulemasta, ongelmat alkavat nopeasti.
Hänen on pakko pitää kiinni työstään, vaikka hän vihaisi sitä.
Hänen on pakko hyväksyä työnantajan ehdot.
Hänen on pakko maksaa lainansa.
Hänen on pakko säilyttää tietty elämäntaso.
Hän ei välttämättä ole köyhä.
Mutta hän ei välttämättä ole vapaa.
Sitten on toinen ihminen.
Hänellä ei ole suurta taloa.
Hän ajaa vanhalla autolla.
Hänellä ei ehkä ole korkeaa koulutusta.
Hän ei ehkä ole koskaan saavuttanut yhteiskunnallisesti arvostettua asemaa.
Mutta hän osaa korjata asioita.
Hän osaa rakentaa.
Hän osaa tehdä käsillään.
Hän osaa hankkia ruokaa luonnosta.
Hän osaa kasvattaa jotakin itse.
Hän osaa tehdä pieniä töitä.
Hän osaa käyttää vähäisiä resursseja tehokkaasti.
Jos yksi työ loppuu, hän voi keksiä toisen.
Jos raha loppuu, hän osaa tehdä jotain itse.
Jos järjestelmä pettää, hän ei ole täysin riippuvainen siitä.
Hänellä ei ehkä ole yhtä paljon rahaa.
Mutta hänellä voi olla enemmän toimintakykyä.
Ja toimintakyky voi olla kriisissä arvokkaampaa kuin varallisuus.
Velka voi olla sekä työkalu että kahle
Asuntolaina on tästä hyvä esimerkki.
Laina voi mahdollistaa kodin hankkimisen.
Se voi olla järkevä ja hyvä ratkaisu.
Mutta lainalla on toinenkin puoli.
Se sitoo ihmisen tulevaisuuteen.
Kun ihminen ottaa 200 000 tai 300 000 euroa velkaa, hän ei oikeastaan osta vain asuntoa.
Hän sitoutuu samalla vuosikymmeniksi tuleviin tuloihinsa.
Hänen on saatava palkkaa myös tulevaisuudessa.
Siksi hän ei voi yhtä helposti vaihtaa alaa.
Hän ei voi välttämättä lähteä pitkäksi aikaa maailmalle.
Hän ei voi ehkä perustaa pientä yritystä ja ottaa riskiä.
Hän ei voi yhtä helposti sanoa työnantajalle:
”Tämä työ ei enää sovi minulle.”
Koska pankki odottaa maksua joka kuukausi.
Tässä mielessä velka voi olla eräänlainen näkymätön kahle.
Se ei tarkoita, että velka olisi aina huono asia.
Mutta se tarkoittaa, että meidän pitäisi ymmärtää paremmin, mitä velka todellisuudessa tekee elämällemme.
Se muuttaa tulevaisuuden valinnanvapautta.
Ja mitä suuremmat ovat ihmisen kuukausittaiset pakolliset menot, sitä vähemmän hänellä on todellista vapautta.
Todellinen rikkaus voi olla se, kuinka vähän tarvitset
Ehkä yksi tärkeimmistä kysymyksistä elämässä ei ole:
”Kuinka paljon minulla on?”
Vaan:
”Kuinka paljon tarvitsen voidakseni elää?”
Jos ihminen tarvitsee kuukaudessa 5 000 euroa ylläpitääkseen elämäntapansa, hänen on löydettävä 5 000 euroa.
Jos toinen ihminen tarvitsee 1 500 euroa, hänen ei tarvitse juosta samanlaisessa oravanpyörässä.
Tämä ei tarkoita, että köyhyys olisi hyvä asia.
Ei ole.
Taloudellinen turva on tärkeää.
Mutta on olemassa ero köyhyyden ja vähäisen riippuvuuden välillä.
Ihminen voi omistaa vähän ja silti olla vapaa.
Ja toinen voi omistaa paljon mutta olla täysin riippuvainen siitä, että hänen tulonsa jatkuvat.
Tämän vuoksi todellista varallisuutta voisi ajatella myös näin:
Varallisuus on sitä, kuinka pitkään pystyt elämään ilman, että sinun on pakko tehdä juuri sitä työtä, jota tällä hetkellä teet.
Jos pystyt olemaan kuusi kuukautta ilman palkkaa, sinulla on enemmän taloudellista vapautta kuin ihmisellä, joka tienaa kaksi kertaa enemmän mutta tarvitsee jokaisen palkkapäivän selvitäkseen seuraavaan.
Vastoinkäymiset voivat kasvattaa sellaista pääomaa, jota ei näe pankkitilillä
Elämässä on erilaisia pääomia.
On rahallista pääomaa.
On koulutuksellista pääomaa.
On sosiaalista pääomaa.
Mutta on myös kokemuksellista pääomaa.
Sitä ei näe pankkitilillä.
Sitä ei merkitä tutkintotodistukseen.
Sitä ei ehkä arvosteta työhaastattelussa.
Mutta se voi olla ihmiselle erittäin arvokasta.
Kun ihminen on joutunut aloittamaan alusta, hän oppii aloittamaan alusta.
Kun hän on menettänyt rahaa, hän oppii tulemaan toimeen vähemmällä.
Kun hän on epäonnistunut, hän oppii, ettei epäonnistuminen välttämättä tarkoita maailman loppua.
Kun hän on joutunut rakentamaan asioita itse, hän oppii, ettei kaikkeen tarvita ulkopuolista apua.
Kun hän on joutunut elämään epävarmuudessa, hän oppii sietämään epävarmuutta.
Tätä voisi kutsua selviytymiskyvyksi.
Ja se on ominaisuus, jonka arvo näkyy vasta silloin, kun elämä muuttuu vaikeaksi.
Mutta tässä on myös vaarallinen romantisointi
On kuitenkin tärkeää olla tekemättä vastoinkäymisistä romanttista tarinaa.
Kaikki kärsimys ei tee ihmisestä vahvaa.
Kaikki vaikeudet eivät kasvata.
Jotkut vaikeudet rikkovat ihmisen.
Jotkut jättävät pysyviä haavoja.
Jotkut ihmiset menettävät kaiken eivätkä saa koskaan mahdollisuutta rakentaa elämäänsä uudelleen.
Siksi ei pidä sanoa:
”Kaikki vaikeudet ovat hyväksi.”
Se ei ole totta.
Parempi ajatus on:
”Vaikeudet voivat joskus kasvattaa ihmisessä ominaisuuksia, joita hän ei olisi muuten oppinut.”
Mutta se riippuu myös ihmisestä, hänen ympäristöstään ja siitä, saako hän mahdollisuuden toipua.
Sama kokemus voi murskata yhden ihmisen ja tehdä toisesta vahvemman.
Jos saisin elää elämäni uudelleen, valitsisinko todella toisin?
Tässä palaamme alkuperäiseen kysymykseen.
Jos saisit palata 20-vuotiaaksi nykyisellä tiedollasi, muuttaisitko elämäsi?
Todennäköisesti muuttaisit.
Mutta silloin elämäsi ei olisi enää sama elämä.
Jos et olisi tehnyt yhtä virhettä, et ehkä olisi tavannut tiettyä ihmistä.
Jos et olisi menettänyt tiettyä työpaikkaa, et ehkä olisi löytänyt toista.
Jos et olisi joutunut vaikeuksiin, et ehkä olisi oppinut selviytymään.
Jos et olisi kokenut epäonnistumista, et ehkä olisi koskaan oppinut, mitä todella haluat.
Elämässä on valtava määrä tällaisia näkymättömiä syy-seuraussuhteita.
Yksi päätös muuttaa seuraavaa.
Seuraava päätös muuttaa seuraavaa.
Lopulta koko elämä rakentuu ketjusta tapahtumia, joita emme olisi koskaan osanneet suunnitella.
Siksi emme voi tietää, olisiko ”parempi” valinta todella johtanut parempaan elämään.
Ehkä se olisi johtanut ulkoisesti parempaan elämään.
Mutta ehkä se olisi myös vienyt pois jotakin, joka on meille nykyään tärkeää.
Elämä ei ehkä olekaan suoritus, vaan valmistautumista tuntemattomaan
Ehkä yksi nyky-yhteiskunnan suurimmista harhoista on ajatus siitä, että voimme suunnitella elämämme täydellisesti.
Valitsemme koulutuksen.
Valitsemme ammatin.
Valitsemme asunnon.
Valitsemme kumppanin.
Valitsemme sijoitukset.
Valitsemme elämäntyylin.
Ja sitten odotamme, että elämä toteuttaa suunnitelman.
Mutta todellisuudessa elämä on paljon lähempänä erämaata kuin projektisuunnitelmaa.
Voimme valmistautua.
Voimme suunnitella.
Voimme varautua.
Mutta emme voi hallita kaikkea.
Siksi ehkä tärkein taito ei olekaan kyky rakentaa täydellistä elämää.
Vaan kyky rakentaa elämä uudelleen silloin, kun vanha suunnitelma ei enää toimi.
Tämä on valtava ero.
Ihminen, joka osaa vain seurata suunnitelmaa, voi olla avuton, kun suunnitelma romahtaa.
Ihminen, joka osaa ajatella, soveltaa, rakentaa ja keksiä uusia ratkaisuja, voi löytää tien eteenpäin.
Tulevaisuuden suurin etu voi olla sopeutumiskyky
Maailma muuttuu tällä hetkellä nopeasti.
Tekoäly muuttaa työtä.
Automaatio muuttaa teollisuutta.
Etätyö muuttaa toimistoja.
Kansainvälinen kilpailu muuttaa työmarkkinoita.
Talouden epävarmuus muuttaa ihmisten kulutusta.
Energia, ruoka ja asuminen voivat kallistua.
Yhteiskunnat voivat joutua tilanteisiin, joita kukaan ei osannut ennustaa.
Tällaisessa maailmassa yhden ammatin osaaminen voi olla arvokasta.
Mutta vielä arvokkaampaa voi olla kyky oppia uusi ammatti.
Kyky tehdä asioita käsillä.
Kyky korjata.
Kyky rakentaa.
Kyky oppia nopeasti.
Kyky tulla toimeen vähällä.
Kyky tehdä yhteistyötä.
Kyky löytää mahdollisuuksia sieltä, missä muut näkevät vain ongelmia.
Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä:
Kyky hyväksyä se, että suunnitelma voi muuttua.
Kaksi erilaista menestystarinaa
Voimme lopulta nähdä kaksi hyvin erilaista tapaa määritellä onnistunut elämä.
Ensimmäinen on perinteinen menestystarina.
Ihminen sai hyvän koulutuksen.
Sai hyvän työpaikan.
Tienasi paljon.
Osti talon.
Rakensi uran.
Säästi rahaa.
Sai yhteiskunnallista arvostusta.
Toinen on erilainen.
Ihminen ei ehkä saavuttanut kaikkea sitä, mitä nuorena kuvitteli.
Hän teki virheitä.
Hän epäonnistui.
Hän menetti asioita.
Hän joutui aloittamaan alusta.
Hän joutui opettelemaan selviytymistä.
Mutta samalla hän oppi jotain, mitä ensimmäinen ihminen ei välttämättä koskaan joutunut oppimaan:
Miten tullaan toimeen, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.
Ensimmäisellä ihmisellä voi olla enemmän rahaa.
Toisella voi olla enemmän vapautta.
Ensimmäisellä voi olla enemmän turvallisuutta.
Toisella voi olla enemmän itseluottamusta siihen, että hän pystyy selviytymään, jos turvallisuus katoaa.
Kumpi on rikkaampi?
Siihen ei ole yksinkertaista vastausta.
Ehkä meidän ei pitäisi katua koko elämäämme
Kun katsomme taaksepäin, meillä on taipumus nähdä omat virheemme erittäin selvästi.
Mutta emme näe kaikkia niitä asioita, joita ne synnyttivät.
Emme näe vaihtoehtoista elämää.
Sitä elämää, jossa olisimme tehneet kaiken ”oikein”.
Emme tiedä, olisiko se elämä ollut onnellisempi.
Emme tiedä, olisimmeko siinä elämässä olleet vahvempia.
Emme tiedä, olisimmeko siinä elämässä oppineet niitä asioita, jotka nyt osaamme.
Siksi ehkä parempi kysymys kuin:
”Miksi tein elämässäni niin paljon vääriä ratkaisuja?”
on:
”Mitä nämä ratkaisut opettivat minulle, jota en olisi muuten oppinut?”
Se ei tee virheistä oikeita.
Se ei poista menetyksiä.
Se ei muuta menneisyyttä.
Mutta se voi antaa menneisyydelle uuden merkityksen.
Ehkä todellinen vapaus on kyky selviytyä ilman valmista käsikirjoitusta
Lopulta elämässä voi olla yksi ominaisuus, joka on arvokkaampi kuin täydellinen ura, suuri talo tai näyttävä elämäntyyli.
Se on kyky sanoa:
”En tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Mutta jos kaikki muuttuu, minä keksin jotakin.”
Se on syvää vapautta.
Ei välttämättä vapautta siitä, ettei koskaan kohtaisi vaikeuksia.
Vaan vapautta siitä, ettei tarvitse uskoa, että vaikeuksien tullessa elämä on ohi.
Ehkä ihminen, joka on joutunut elämässään taistelemaan, on saanut tahtomattaan eräänlaisen koulutuksen, jota ei voi suorittaa missään oppilaitoksessa.
Hän on oppinut, että elämä voi viedä kaiken.
Mutta hän on myös oppinut, että ihminen voi rakentaa uudelleen.
Ja ehkä juuri siksi meidän ei aina pitäisi kysyä:
”Olisiko elämäni ollut parempi, jos olisin tehnyt toisin?”
Ehkä meidän pitäisi kysyä:
”Olisinko minä se ihminen, joka olen nyt, jos olisin tehnyt kaiken toisin?”
Sillä ehkä elämämme tarkoitus ei olekaan päästä tilanteeseen, jossa emme koskaan epäonnistu.
Ehkä tarkoitus on kasvaa ihmiseksi, joka pystyy kohtaamaan epäonnistumisen.
Ehkä tärkeintä ei olekaan se, kuinka korkealle pääsemme.
Vaan se, kuinka hyvin pystymme nousemaan, kun putoamme.
Ja ehkä todellinen vapaus ei lopulta ole sitä, että omistamme mahdollisimman paljon.
Ehkä todellinen vapaus on sitä, että emme tarvitse kaikkea sitä, mitä luulimme tarvitsevamme.
Silloin ihminen voi huomata jotakin yllättävää.
Kaikki ne vuodet, joita hän piti hukkaan heitettyinä.
Kaikki ne väärät valinnat.
Kaikki ne epäonnistumiset.
Kaikki ne tilanteet, joissa hän ajatteli olevansa menettänyt kaiken.
Saattoivatkin olla juuri sitä koulua, joka opetti hänelle kaikkein tärkeimmän taidon:
kyvyn selviytyä maailmassa, jota ei voi hallita.
Ja ehkä silloin menneisyyttä ei tarvitse enää elää uudelleen.
Sitä voi katsoa taaksepäin ja sanoa:
”En olisi halunnut kaikkea tapahtuneeksi. Mutta koska se tapahtui, päätän nyt tehdä siitä jotakin merkityksellistä.”
Timo Tynkkynen
