Katumus on käynyt nykyään harvinaiseksi, varsinkin julkinen katumus. Aikamme tunnuslause kuuluu: en kadu mitään, korkeintaan hieman puolustelen. Jos teen virheitä, se on minun oma asiani.
Teen jo alkuun selväksi, etten kaipaa mitään julkista rippituolia, johon meidät vuoron perään istutetaan, ja siihen saa jokainen ohikulkija sitten heittää kiviä. Ihmettelen vain sitä, miten armo ja syyllisyys sullotaan julkisessa keskustelussa merkillisellä tavalla yhteen. Armoa tarjotaan silloin, kun sitä ei kukaan ole vielä edes pyytänyt. Ja syyllisyys hoituu yhteisellä somelynkkauksella, ’hän kärsi niin paljon julkisuudesta, että se riittää rangaistukseksi…” Mutta varsinaista katumusta ei kukaan vaadi. Riittää, kun selitellään, että ’tein joitakin virheitä’. Ja kaikkihan me olemme erehtyväisiä. Varo siis heittämästä ensimmäistä kiveä.
Varsinainen synti ei ole katumuksen puute, vaan ’uhriutuminen’. Sen vastakohta, synneistä vielä suurempi on ’syyllistäminen’. Syyllistäminen on pahinta, mitä tiedetään. Tämä on itse asiassa hämmästyttävää. Maailmassa, jossa moraaliset tabut ovat yksi toisensa jälkeen murtuneet, pelätään hysteerisesti syyllistämistä – siis syyllisyyttä.
Syyllistämiselle herkistyminen on kuin jokin ohjuksentorjuntajärjestelmä olisi käynyt tarpeettomaksi ja turhautuneena se oikeiden kohteiden puuttuessa reagoisi lintuparviin. Meidät on vapautettu syyllisyydestä, mutta se vaanii meitä jokaisen nurkan takana. Ei ole siis syytä minkäänlaiseen kevytmielisyyteen.
Syyllistäminen ja uhriutuminen pyyhkivät päivän uutistapahtumien yli säännöllisesti kuin vuorovesi. Ja sitten tulee mukaan kolmas ilmiö, armon nettihuutokauppa. Kuka meistä on armollisin? Kuka tekee parhaimman tarjouksen? Ethän vain ole tiukkapipoinen? Kuuluthan sinäkin avarakatseisiin? ”Kyselyn tulos: seitsemänkymmentä prosenttia…kansa on valmis antamaan anteeksi.”
Hämmästyttävintä on, että anteeksi annetaan, ennen kuin kukaan edes ymmärtänyt pyytää. Armollisuus on hyveistä tavoiteltavin, ja joukolla annamme ilmi niitä, joilta se puuttuu.
Syyllisyys ja sen puute ovat ongelma myös kirkolle. Ruotsin kirkossa on synnintunnustus poistettu joistakin jumalanpalveluskaavoista – tarpeettomana. Puhe synnistä loukkaa nykyihmistä. Emmehän me ole syntisiä, erehdymme vain joskus aloittamaan maailmansodan, räjäyttämään ydinpommin tai aiheuttamaan toimillamme nälkäkatastrofin.
Tulee pakostakin mieleen valistuksen aika ja 1700-luku. Optimistiseen ihmiskäsitykseen ei tuolloin sopinut ajatus perisynnistä. August Strindberg mainitsee eräässä kirjassaan, että piispa Johan Olof Wallin, aikakauden merkkihenkilö saattoi saarnata tunninkin mainitsematta kertaakaan Kristusta. Tätä voisi muunnellen soveltaa nykyaikaan. Menestyksekkäästi virkansa hoitava pappi voi saarnata vuosikaudet mainitsematta kertaakaan sanaa ’synti’.
Kuitenkin vanhojen kirkkojen moraaliopetuksessa katumus on keskeisellä sijalla. Kirkkoisien mukaan katumus ja parannus ovat kristillisen elämän perusta. Ja ortodoksisessa liturgiassa pyydämme saada viettää elämämme jäljellä olevat päivät rauhassa ja synnin katumuksessa.
Se, että saamme katua, on siis armoa. Vastaavasti katumattomuus on suurin rangaistus, joka ihmistä voi kohdata. Oikeuspsykiatrit tietävät tämä. Kun sattuu traaginen veriteko, yhtä kauhistavaa kuin teko sinänsä, on se, että tekijä suhtautuu siihen kuin ulkopuolinen, osoittamatta syyllisyyttä, katumusta, inhimillistä tunnetta.
Olisiko aika ryhtyä puhumaan peräti syyllisyyden siunauksesta? Katumuksen armolahjan vastakohta on se elämäntapa, jota kuvataan Sibeliuksen laulussa Ristilukista. ”Ja ihmiset sielutta harhailevat, vain tuntien tiet avarat…”
Tämä oli kyllä kaunis. Lievästi 😉 tuli paha mieli, että on tullut kritisoitua teitä. Hyvää joulua!
Vähän liian arkista pukeutumista. Olisi odottanut juhlavampaa. Kumminkin Joulu.
Kohtaan sisältyvää Luukkaan ajastusprobleemaa on selitetty niin, että verotus eteni hitaasti, eri vaiheissa, ja alkoi ehkä jo Herodeksen aikana. Tai että Quirinius oli hallinnossa eri nimisellä pestillä Herodeksen aikana. Eräiden sanojen merkityksiä myöten. Luukas myös eli lähellä aikaa, ja aina on mahdollista, että vieläkin jostain löytyy ristiriidan selittävää dokumenttia.
Katolinen kirkko on käsittääkseni katunut ja pyytänyt anteeksi törkeimpiä historiallisia asenteitaan ja möhläyksiään. Luterialainen kirkko ei. Anteeksipyyntö noitien polttamisesta esim. odottaa yhä.
Mahtaako kirjoittaja muistaa, mistä kaikesta nyky-yhteiskunnassa hän saa Valistusta kiittää?
Onko noitia Luterilainen kirkkokin polttanut?
Eipä ole, sillä ainakin Ruotsin valtakunnassa noituustuomiot langetti maallinen tuomioistuin, kirkollisia tuomioistuimia kun ei enää uskonpuhdistuksen jälkeen ollut olemassakaan. Rangaistusasteikko oli moniportainen: lievissä tapauksissa sakko, vakavammissa raipparangaistus ja vain törkeimmissä tapauksissa kuolemanrangastus, joka Ruotsin lain mukaan toimeenpantiin mestaamalla, ei polttamalla. Tosin ei kirkkokaan kokonaan voi vastuuta välttää, sillä syytteeseenpanon aiheuttaneen ilmiannon lienee monasti tehnyt ao. seurakunnan pappi.
Lue Pekka asiasta suomalaisen tutkija Antero Heikkisen järkyttävä teos: ’Paholaisen liittolaiset: noita- ja magiakäsityksiä ja oikeudenkäyntejä 1600-luvun jälkipuoliskolla.’ (Suomen Historiallinen Seura, 1969)
sekä hieman tuoreempi Marko Nenosen ja Tuomo Kervisen ’Synnin palkka on kuolema’.
Noidanpolton lopetti luterilaisestakin maailmasta vasta ateistis-deistinen Valistus,joka uusi lainsäädäntömme 1700-luvun lopulla ja siirtyi noudattamaan moosekselaista fiksumpaa ja inhimillisempää roomalaista ja germaanista oikeutta.
Älä viitsi Sahanen, vaikka tappamisten teknisen toimeenpanon suoritti valtio, pohjasi koko noitausko tietenkin kirkon opetukseen ja vaatimuksiin asiassa. Noitaopin loi jo kirkkoisä Augustinus,joka typerästi kuvitteli naisten makaavan perkeleen kanssa. Noitia syytettiin paholaisen palvelemisesta ja eikö koko Paholainen ole kirkon keksintö?
Ehkä meidän ei tarvitse taas ulkoistaa syntejä alkamalla syyttää kirkkoa noitavainoista tms. vaan mennä ihan itseemme ja rehellisesti tunnustaa, että onhan sitä syntiä tullut tehtyä elämän varrella.
Synti ja armo kuuluvat yhteen. Jumalan ratkaisu ihmisen syntiongelmaan on armo, mikä tulee osaksemme Jeesuksessa Kristuksessa hänen ristinkuolemassaan, jossa Jeesus sovitti syntimme. Kun uskomme sen omalle kohdallemme osaksemme tulee armo ja iankaikkinen elämä. Jeesus kantoi syntimme ristinpuulla ja sai aikaan sovituksen ihmisen ja Jumalan välille. Me olemme armosta pelastettuja.
”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon”
”Joka syntinsa tunnustaa ja hylkää, se saa armon”
Vaika minä kietoutuisin säkkiin ja tuhkaan ja itkisin syntejäni aamusta iltaan,ei se poista historian tosiasioita eikä varsinkaan viattoman kärsimyksen eli Theodokian ongelmaa. Perisynnin suojaan kätkeytyminen on tässä yhteydessä ns. red herring eli huomion kiinnittäminen muuhunkuin mistä on ollut kyse.
Näytämme elävän sellaisia aikoja, että mikäli mainitsee sanan perisynti, siitä aletaan kohta käyttää noita muotisanoja – ”se on vihapuhetta”.
Kiitos Heikki Hakamies erittäin hyvästä kirjoituksesta. On suorastaan karmeaa, että kristinuskon perusta on monelta papiltakin hukassa eli miksei siis muiltakin. Jeesuksesta ja hänen todellisesta merkityksestä eivät kaikki papit edes saarnaa ja miksi sen tekisivät, kun meidän kaikkien syntisyys on hyssytelty unohduksiin ja siis kaikkein tärkein eli Jeesuksen kuolema ristillä puolestamme ja ylösnousemus yksinomaan meidän syntiemme tähden siten mitätöity.
”Ruotsin kirkossa on synnintunnustus poistettu joistakin jumalanpalveluskaavoista – tarpeettomana. Puhe synnistä loukkaa nykyihmistä.” Mitäs kristinuskoa tuo muka on ja Ruotsin kirkon mallia tännekin ollaan tuputtamassa.
Ja sillä hurskastelulla ei ole mittaa eikä määrää, mitä anteeksiannoksi ja suvaitsevaisuudeksi nykyisin vouhotetaan. Onhan se sinänsä oiva tapa yrittää irtisanoutua synnistä niin omalta kuin jonkinlaista reiluuttaan osoittaen muidenkin osalta.
Kosti Vasumäeltä hyvä kommentti.
”Näytämme elävän sellaisia aikoja, että mikäli mainitsee sanan perisynti, siitä aletaan kohta käyttää noita muotisanoja – “se on vihapuhetta”.”
Perisynti on Augustinuksen keksimä filosofinen oppi, jota ei löydy Raamatusta ja jota Raamattu ei edes tue. Se on näppärä keino ulkoistaa oma pahuus, pahat teot. Juutalaisuus ei perisyntiä tunne.
Perisyntiopissa mennään yli kirjoitetun.
Heikki Hakamiehen kirjoitus on kaikilta osin varsin osuva kuva nykyajasta, kun hän toteaa muun muassa:
”Puhe synnistä loukkaa nykyihmistä.”
Eikö ole pikemminkin niin, että perisyntioppi päinvastoin sisäistää oman syntisyytemme , joka tekee meidät sydänjuuria myöten langenneiksi. Sen pohjimmaisen syvyyden (konkupisenssin) tuntee ainoastaan Jumala, jos sen oikein oivaltaa.
”Eikö ole pikemminkin niin, että perisyntioppi päinvastoin sisäistää oman syntisyytemme.”
Koinee kreikan hamartia tarkoittaa ”mennä harhaan, vaikka tahtoo osua maaliin, osumattomuutta”. Kirkko on kääntänyt hamartian synniksi ja antaa hamartialle merkityksiä, joita sillä ei ollut silloin, kun apostolit kirjoittivat. Nykykristillisyys ei puhu samaa kieltä kuin apostolit. Ja siksi kristikunta on täysin pihalla jo perusasioista.
Entä miten ”harhaan meno tahtomattaan” liittyy kirkkosyntisyyteen? Tai mitä on perisynti hamartian merkityksen valossa? Uskovat märehtivät syntisyyttään, silmät sisäänpäin kääntyneinä kuin intialaiset gurut ja mumisevat juttuja, joita kukaan selväjärkinen ei ymmärrä, onnekseen. Kaikki pyörii oman navan ympärillä.
Tietenkin voi olla niin, että ”vapaa tahto” kääntää silmät ulospäin, jolloin hamartian tarjoama näkymä on omalta kannalta katsottuna positiivinen, eikä negatiivinen – sisäänpäinkääntynyt.
Koinee kreikan hamartia tarkoittaa “mennä harhaan, vaikka tahtoo osua maaliin, osumattomuutta”
Vielä tarkemmin se merkitsee: ”Kadottaa merkki”. Tarkoitti alunperin Jumalan määräämien juhlapäivien määrittelyssä tarvittavan oikean taivaankappaleen eli ’merkin’ ja sen avaruudellisen paikan tuntemista. Jos pappi kadotti tämän merkin, ko. juhlapäivät osuivat vähitellen vääriin kohtiin ja pappi oli tehnyt virheen, merkin kadottamisen eli ’synnin’. Sovituspäivinä kalenterit sovitettiin vastamaan luonon sen hetkistä tilaa ja maan avaruudellista asemaa suhteessa tiettyihin merkkeihin.
Kiitos Sepolle täsmennyksestä. Kadottaa merkki, kadottaa tie, jolloin mennään harhaan.
Toisaalta, miten on, onko ”vapaan tahdon” omaavilla mahdollista kadottaa tuo merkki/tie? Eikö ”vapaa tahto” ole silloin hieman horjuva tila, mikäli harhaanmeno on mahdollista, vaikka tahtoo toisin? 5 Moos. 30:19 todetaan: ”Niin valitse siis elämä, että sinä ja sinun jälkeläisesi eläisitte.” Juutalaiset kuitenkin valitsivat useammin kuin kerran ”vapaasta tahdostaan” Baalin jumalakseen ja kadottivat tuon oikean tien.