”Katso minua silmiin!”

Äiti oli tiukkana. Hän haastoi aina silloin tällöin minut tuijotuskisaan kanssaan. Ainakin silloin, kun hänellä oli syytä epäille minun valehtelevan. Mistä moinen tapitusjuttu muuten mahtaa olla peräisin? Minua ainakin rupesi alvariinsa naurattamaan moinen touhu, sillä en onnistunut koskaan pitämään pokkaani. Kun toinen silmä karsastaa, niin katso siinä sitten toista suoraan silmiin. Nauru oli hämillisyyden merkki, ei valehtelun. Olisi äidillä saanut olla vähän tieteellisempiä valheenpaljastusmenetelmiä, vaikkapa sellaisia kuin agenttitarinoissa on, nimittäin piuhoja ja graafisia lukulaitteita…

Eihän tilanne teini-iässäkään ollut yhtään sen helpompi: Jos yritin oikealla silmälläni tiirailla jotakin tyttölasta, niin vasen silmä katseli jo toisia typyjä. Koskaan en uskaltanut niin lähelle vastakkaista sukupuolta, että olisi baarin pöydän yli litkitty cola-juomaa samasta lasista, tosin omilla pilleillä. Siinä olisi voinut käydä vaikka niinkin, että nenät osuvat vastakkain ja olisi pitänyt ruveta tosissaan paistattamaan särkeä. Näin aikuisena tuo temppu olisi helpompi tehdä, sillä en enää erota ihmisten kasvoja kovin hyvin. Mutta annahan olla, jos menen noin lähelle naista, niin minähän saan heti syytteen seksuaalisesta ahdistelusta. Tällaista aikaa kun elämme.

Parina viimeisenä työvuotenani, kun näkö oli siis jo oikean silmän pientä räppänää lukuun ottamatta kadonnut, olisin kaivannut katolista rippituolia, minulla kun oli vastuullani seurakunnan sielunhoitotyö, jonka tärkeänä osana oli Pappi tavattavissa-päivystys Tuomiokirkossa. Toki kahdenkeskisissä keskusteluissa yritin tapittaa vastapäistä henkilöä edes vähän sinne päin, mutta sellainen rippituoliritilä välillämme olisi ollut suuri helpotus. Rippituolissahan niin pappi kuin sielunhoidettavakin istuvat sivuttain, katse kohti ovea, ei toisiaan.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on kirjoitus, joka helpotti merkittävästi tukalaa oloani. Näkövammaisuus on nääs, nimittäin ihan paska juttu. En tiedä, onko siihen viisasta täysin edes suostuakaan. Jos lähden säälimään itseäni, niin saatan vain masentuneena erehtyä kuvittelemaan, että toisten täytyy passata minua koko ajan ja kantaa peltopyyt suoraan suuhuni. Oma-aloitteisuus loppuisi, samoin itsekunnioitus. Niinpä minä pyrin tekemään edes jotakin ihan itse niin kauan kuin vain voin.

Hesarin jutussa sanottiin, että jos haluaa tietää, miltä toisesta ihmisestä todella tuntuu, kannattaa sulkea silmänsä ja keskittyä käyttämään vain korviaan. Jos tämän tekstin mahdollisella lukijalla on tietsikassaan käytössä lukuohjelma, niin ei muuta kuin silmät kiinni ja kuuntele tämä bloggaus loppuun. Itselläni on iPadissa VoiceOver-ohjelma, joka lukee kaiken tekstin, jonka se tablettini näytöllä näkee. Se on siunattu asia!

Ihan Yalen yliopistossa on tutkittu, että ihminen havaitsee tarkemmin toisen tunteet, kun hän ei katso toista ihmistä. Kasvojen, ilmeitten ja eleitten näkeminen vaikeuttaakin tunteitten tulkitsemista. Kahden asian -  kuuntelemisen ja katsomisen - samanaikainen tekeminen heikentää molempia suorituksia. Älkäämme siis käykö kahdenkeskisiä keskusteluja pöydän ääressä vaan esimerkiksi autossa, joka on riittävän intiimi paikka ilman salakuuntelijoita ja jossa katsotaan pääsääntöisesti samaan suuntaan.

Jos sinulla ei entuudestaan ole autoa, niin ei ole pakko sellaista hankkia vain tätä keskustelumahdollisuutta varten, vaan kävelylenkki ajaa saman asian ilman ajokorttia.

On ollut mielenkiintoista havaita, että monet ystäväni, joiden kanssa olen ns. näkevänä ollut paljon tekemisissä, ovat tehneet yksipuolisesti ratkaisun, ettei tuota sokkoa enää huolita mukaan retkille tai muihinkaan rientoihin. Mutta sitten kun tulee tarve keskustella joistakin elämän peruskysymyksistä, niin sitten meikä kelpaa taas. Jälleen yksipuolinen päätös: Kun se on sokko, niin se on hyvä kuuntelija. Sitä ei tarvitse katsoa eikä se itse näe paljon mitään.

Tekeekö tämä asiaintila minut jotenkin paremmaksi kuuntelijaksi? Ehkä tekee, ehkä ei. Jos toiset luottavat minuun tällaisissa asioissa, niin mikä minä olen heidän luottamustaan rikkomaan ja pettämään? Metkaa se tosin on. Tällä tavallako me ihmiset aina vain jatkamme toistemme lokerointia? Vai pelottaako tällainen uusi, yllättävä tilanne niin paljon, että ette tiedä, miten näkövammaiseen tulisi suhtautua? Ehdotan, että ihan tavallisesti. Aivan niin kuin suhtaudutte näkeviinkin ihmisiin. Ei minusta mitään tautia teihin tartu.

Jos joku iskee minulle silmää, en sitä näe. Jos joku iskee minua silmään, sen tunnen. Mutta hymyn tunnistan aina, jopa melko kaukaakin. Siksi pyydän: Lähestykää, ihmiset, minua hymyillen ja nimenne, arvonne ja ammattinne kertoen. Mutta älkää – herttiles sentään – vaatiko minua katsomaan teitä silmiin! Yritän katsoa kaikkialle muualle.

Tässä vaiheessa lukija voi avata silmänsä. Ja iloita näkökyvystään, joka on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

 

Kuvatekstit:

Yllä: Tässä valheenpaljastustestissä ei tarvitse tuijottaa ketään silmiin!

Alempana: Mitenkäs tässä nyt näin pääsikään käymään?

Vieläkin alempana: "Isä, olen tehnyt syntiä!" "Minä tiedän jo!"

 

Irrotin jo rusinat Hesarin pullasta, mutta koko artikkeli on luettavissa tästä:

https://www.hs.fi/elama/art-2000005449477.html

 

2 kommenttia

  • Eikös se niin mene, että rakkaus ei ole (ainakaan pelkästään) toisen silmiin tuijottamista vaan ennen kaikkea samaan suuntaan katsomista?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Ei se sokeudesta johdu Hannu, vaan hengenmiehiä lähestytään aina varoen ja katsotaan ettei kukaan näe, kun häneltä kysellään elämän tärkeimmistä asioista. Tulee mieleen Nikodeemus, joka meni Jeesuksen juttusille vasta yöllä, kun muut eivät nukkumassa…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121