Luin äskettäin kehityspsykologian professori Bruce Hoodin kirjasta Posessed, että ”on perin vähän näyttöä uskonnollisten ihmisten anteliaisuudesta muuhun väestöön verrattuna” (s. 78). Tosin kirjoittaja jatkaa, että moni uskovainen (käytän nyt tätä sanaa) osallistuu organisoituihin toimintoihin, joilla autetaan vaikeuksiin joutuneita, mutta tämä ei näy arkielämässä. Paljon tutkitussa diktaattoripelissä uskovaiset eivät anna parilleen enempää kuin muutkaan. Tämän ”pelin” ideana on se, että toiselle kahdesta pelaajasta annetaan esimerkiksi 20 euroa jaettavaksi parinsa kanssa. Hän voi antaa aivan mitä haluaa, mutta parilla on oikeus torjua jako, jolloin kumpikaan ei saa mitään. Tavallisesti ”diktaattori” antaa puolet tai hiukan vähemmän, joka sitten yleensä hyväksytään. Jos uskovaiset olisivat muita anteliaampia, he antaisivat keskimääräistä enemmän parilleen. He kuitenkin antavat saman verran kuin uskonnoista vieraantuneet.
Tuo Hoodin kuvaama yleistys on siinä mielessä yllättävä, että tutkimusten mukaan uskovaiset osallistuvat muita enemmän vapaaehtoistyöhön ja antavat enemmän rahaa hyväntekeväisyyteen (Grönlund & Pessi, 2015). Sain tästä aihetta pieneen salapoliisityöhön. Mihin tuo Hoodilta peräisin oleva lainaus perustui? Lähteenä oli Darleyn ja Batsonin kuuluisa tutkimus ”From Jerusalem to Jericho” vuodelta 1973. Siinä opiskelijoille annettiin tehtäväksi viedä kirje kampuksella muutaman sadan metrin päässä olevaan osoitteeseen. Matkan varrella oli henkilö, joka oli avun tarpeessa. Hän oli ilmeisesti loukannut itsensä ja valitti. Tutkimuksen ideana oli arvioida kahden eri tekijän vaikutuksia. Toinen tekijä oli kiireellisyys, jolloin puolelle opiskelijoista sanottiin, että kirjeellä on kiire, toiselle puolikkaalle ei mainittu kiireestä mitään. Toiseksi tutkittiin mikä vaikutus oli Laupiaan samarialaisen kertomuksella, kun se oli luettu / ei ollut luettu ennen kirjeen viemistä. Siitä oli valmisteltava puhe, jos se oli luettu. Miten nämä kaksi tekijää vaikuttivat auttamiseen? Vain kiireellä oli vaikutusta. Kiireiset eivät auttaneet. Laupiaan samarialaisen lukeminen ei vaikuttanut auttamiseen.
Tuosta tutkimuksesta ei voida tehdä niin kokonaisvaltaista yleistystä kuin minkä professori Hood teki. Silti muistan, että tuo tulos tuntui kiusalliselta, kun luin sen yli 40 vuotta sitten. Vaikka me uskovaiset sanomme olevamme samanlaisia syntisiä kuin kaikki muutkin, silti toivoisimme, että usko näkyisi arkielämässä. Tutkimuksessa uskonnollisuutta mittaava kyselykään ei ollut yhteydessä auttamiseen. Nyt kun tutkimusta lukee uudestaan, huomiota herättää se, että kyseessä oli 40 Princetonin yliopiston teologisen seminaarin opiskelijaa. Tutkimus oli jännittävä, mutta onko sen tulokset voitu toistaa? Nancy Radantin ryhmä (1985) toisti tämän tutkimuksen, mutta ei saanut samanlaisia tuloksia kuin Darley ja Batson. Laupiaasta samarialaisesta lukeminen lisäsi auttamista eikä kiireellä ollut vaikutusta. Tässä tutkimuksessa osallistujat olivat kristillisen collegen opiskelijoita (yhteensä 37). Muita vastaavia tutkimuksia en ole löytänyt.
Auttamiseen liittyvää tutkimusta on kuitenkin tehty paljon. Tsang, Al-Kire ja Ratchford (2021) ovat laatineet katsauksen tutkimuksista, joissa on tutkittu auttamisen (prosocial behaviour) ja uskonnollisuuden välisiä yhteyksiä. Tulosten mukaan uskonnolliset ihmiset uskoivat olevansa avuliaita. Kun on tutkittu arkisia auttamisen tilanteita, uskonnollisuus näkyy niissäkin, mutta tulokset ovat olleet aika niukkoja eivätkä vastaa uskovaisten omia odotuksia auttamisesta. Erään tutkimuksen mukaan usko lempeään Jumalaan edistää auttamista (Johnson, Cohen & Okun, 2016).
Tuo Bruce Hoodin tulkinta osui siis aika lailla oikeaan, vaikka hän perusteli sitä vain yhdellä tutkimustuloksella. Miksi uskovaiset odottavat itseltään enemmän kuin mihin he arkielämässä pystyvät? Onko tämä silkkaa ulkokultaisuutta ja tekopyhyyttä syntisyyden vakuutteluista huolimatta? Sitäkin, mutta tällaisen asian tutkiminen on vaikeaa. Kun pohdimme auttamiseen vaikuttavia tekijöitä, siihen vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin uskonnollisuus. Persoonallisuus, asenteet ja arvot (muut kuin suoraan uskontoon liittyvät) vaikuttavat auttamiseen, samoin välittömät tilannetekijät. Joillakin on luontainen kyky nähdä avun tarve, toisilta sitä puuttuu. Avuliaisuus on ihmisen biologiaan liittyvä ominaisuus, jota kulttuuri voi vahvistaa ja heikentää.
Vielä on syytä huomata, että auttaminen ja avuliaisuus ovat eri asioita. Tätä ei tuossa Hoodin kirjassa riittävästi huomioitu. Auttamisen tutkimukset liittyvät yksittäisiin konkreettisiin tilanteisiin, kun taas avuliaisuus tarkoittaa toistuvaa auttamista, esimerkiksi osallistumista vapaaehtoistyöhön ja säännöllisiä avustuksia hyväntekeväisyyteen. Yksittäisistä auttamistilanteista tehdyistä tutkimuksista, kuten ”From Jerusalem to Jericho” ei voida yleistää avuliaisuuteen persoonallisena ominaisuutena.
Näiden tulosten vuoksi ei saa vajota pessimismiin, sillä eri uskontoja tunnustavien tulee nöyrästi pyrkiä kuromaan umpeen hyvien odotusten ja konkreettisen auttamisen välistä kuilua. Pidetään silmät avoinna auttamisen varalle! Vielä tärkeämpää on toistuva auttamistyö, jossa siinäkin on varaa parantaa, vaikka tutkimustulokset ovat uskonnollisuuden kannalta myönteisempiä kuin mitä on saatu tutkittaessa konkreettisia auttamistilanteita.
Markku Ojanen
psykologian emeritusprofessori, Tampereen yliopisto
Lähteet
Darley, J. M., & Batson, C. D. (1973). ” From Jerusalem to Jericho”: A study of situational and dispositional variables in helping behavior. Journal of personality and social psychology, 27, 100-108.
Grönlund, H., & Pessi, A. B. (2015). The influence of religion on philanthropy across nations. Teoksessa The Palgrave handbook of global philanthropy (s. 558-569). Lontoo: Palgrave Macmillan UK.
Hood, B. (2019). Posessed. Why we want more than we need. Lontoo: Penguin Books.
Johnson, K. A., Cohen, A. B., & Okun, M. A. (2016). God is watching you… but also watching over you: The influence of benevolent God representations on secular volunteerism among Christians. Psychology of Religion and Spirituality, 8, 363-374.
Radant, N. ym. (1985). From Jerusalem to Jericho revisited: A study in helping behavior. Journal of Psychology and Christianity, 4, 48-55.
Tsang, J. A., Al-Kire, R. L., & Ratchford, J. L. (2021). Prosociality and religion. Current Opinion in Psychology, 40, 67-72.
Kun uskon merkitystä, mitä se itsekullekin on, voisi katsoa ilman vaivaannuttavaa, lamauttavaa, toisia asioita poissulkevaa totuutta elämän raadollisuudessa, tarvitsisi se asiantilan missä olisimme yhtä köyhiä niin aineellisesti kuin uskomme asiassa katsoa eteenpäin parempaan tulevaisuudessa.
Tällöin Minämme, mikä usein on kuorinut päälleen monenmoista, voi vapautua nopeastikin huomatakseen mikä Minusta on Oikeaa, juuri sen rakkauden hedelmää, mistä Minut tänne kerran kutsuttiin ja jakamaan olemattomastakin, ja tämä kaikkine Ihmisen saaminen lahjoineen.
Tutkimukset ovat hyviä, variaabeleiden joukko on vain suuri, ja näyttöä on vaikea saada.
Kyselytutkimuksella missä itse vastattaisiin ja tutkija voisi näin katsoa löytää ilmaisuja mitkä kontekstoisivat suunnitelman asettelussa suuntaa antavasti voisi olla hyvä lähtökohta katsoa eteenpäin.
Toki usko sana täytyy myös huomioida mitä tarkoitetaan.
Sehän voi ja merkitseekin Ihmisille eri asioita.
Toinen uskoo Elämän lahjaan itsessään, toinen uskoo samaan Jumalan antamana.
Kuljin teini-ikäisenä uskovaisen tyttöystäväni kanssa Pyynikin rinteillä kun huomasimme rinteessä alapuolellamme maassa makaavan resuisen liikkumattoman miehen. Menin katsomaan mikä oli hätänä; mies oli sammunut viinaan, mutta sain hänet hereille. Ei ollut onneksi sammuessaan loukkaantunut. Seurani oli kauhuissaan että olin moista uskaltanut ja käteni liannut. Hän olisi jättänyt äijän silleen.
Ote gradustani, s. 32. ”Kristillisellä ja luterilaisella opilla tai uskolla on positiivisia vaikutuksia koko ihmisen hyvinvointiin. Tampereen yliopiston psykologian professori Markku Ojanen vertasi keskenään uskovia tai uskonnollisesti aktiivisia ja uskonnollisesti passiivisia tai vieraantuneita. Tulokset perustuivat tieteellisesti tasokkaisiin lehtiin. Uskovat sairastivat vähemmän, käyttivät vähemmän alkoholia ja huumeita eivätkä sortuneet yhtä usein rikollisuuteen, olivat onnellisempia, tekivät vähemmän itsemurhia ja olivat auttavaisempia kuin epäuskoiset. Ojasen mukaan oli ”vaikea löytää mitään muuta tekijää, jonka merkitys olisi ihmisen hyvinvoinnin kannalta yhtä suuri”, kuin usko. Markku Ojanen, Hyvään elämään, Terapia ja sielunhoito II, s. 371 – 372, Uusi Tie, 2000, Helsinki.”