Eläviä kutsun, kuolleita valitan, salamoinnin murran, juhlia koristan

kallion-kirkko

Kirkonkellojen tulee kuulua kaikkialle ja kaikille, niillä on oma sanomansa, ne eivät voi vaieta. Kirkonkellojen tehtävänkuva on määritelty otsikossa, kuten arvoituksista kiinnostunut lukija varmaan arvasikin. Itse asiassa teksti löytyy latinankielisenä erään 1400-luvulta peräisin olevan kellon kyljestä: Vivos voco, mortuos plango, fulgura frango, festa decoro.

Mortuos plango on nyt päivän sana Alepponkellojen takia. Helsingin Kallion kirkosta lähtenyt haaste soittaa ns. saattokelloja Aleppon kansanmurhan uhreille on levinnyt ympäri maailmaa (katso kartta linkistä).

Sanoma- eli sielunkellot on vanha tapa ilmoittaa seurakunnan jäsenen poismenosta ja muistuttaa kuulijoita omasta kuolevaisuudestaan. Yleensä sielunkelloilla voidaan kertoa ainakin vainajan sukupuoli, joskus myös vainajan ikä (täydet kymmenet isolla kellolla, loput vuodet pienemmällä). Sielunkelloja soitetaan noin 10—15 minuuttia.

Se oli muuten John Donne eikä Ernest Hemingway, joka sanoi, että älä koskaan kysy, kenelle kellot soivat – ne soivat sinulle! Hemingway lainasi kirjaansa nimen ja moton tältä englantilaiselta runoilijalta ja Lontoon St. Paulin kirkon tuomiorovastilta  (1573-1631).

Ehtookellot  soivat lauantaisin kello 18 muistuttaen pyhän eli sunnuntain alkamisesta. 36 vuotta tämä pappi on aloittanut sunnuntain viettämisen jo lauantain angeluskelloista. Niinpä minua ei ole lauantai-iltaisin näkynyt notkumassa minkäänlaisissa kemuissa. Kyseisen ajan olen käyttänyt messuun valmistautumiseen. Minun juhlailtani viikonloppuisin on ollut sunnuntai-ilta, jolloin tosin pippaloita on niukanlaisesti, koska niin moni maanantaiaamuna töihin palaava angstaa tuota hetkeä. Sunnuntai-iltapäivän neuroosistakin puhutaan.

Sunnuntaiaamu alkaa kirkollisesti huomenkelloilla, jotka soitetaan tuntia ennen messun alkua. Sitä seuraavat papinkellot (yleensä varttia vaille 10) ja kirkkoväen kokoava yhteensoitto muutamaa minuuttia ennen jumalanpalveluksen alkua. Palveluksen päätyttyä soitetaan loppukellot. Virassa ollessani kuuntelin aina papinkellot puukirkkoni sakastissa, mutta kun menen kirkkovieraaksi kotiseurakuntaani Tapiolaan, on ihan sopivaa, että yhteensoitto tapahtuu juuri kun astun betonisen kirkon lasiovesta sisään.

Hautauskellot soivat siunaustilaisuuden aluksi ja hautaussaaton lähtiessä liikkeelle. Hääkelloja soitetaan nykyisin harvemmin.  Periaatteessa mikään ei estä aloittamasta kirkollista vihkimistäkin kellonsoitolla. Käytännössä kirkon naapurustossa asuvat ihmiset voivat pistää kovastikin hanttiin. Kuten tapahtui Vanhassa kirkossa 1980-luvulla, kun silloisen oikeuskanslerin koti sijaitsi aivan kirkon kyljessä. Muistaakseni kellojen soitosta tuli muutamakin kirjallinen valitus seurakuntaneuvostolle, mutta ei sitten paljon muuta.  Oikeuskanslerin oli toki helpompi muuttaa toiseen paikkaan kuin kirkon.

Yökelloja pruukataan soittaa uudenvuodenyönä vuoden vaihtumisen kunniaksi. Tosin Helsingin Hakavuoren kirkonkellot soivat keskellä yötä vuonna 2011, kun Suomi oli voittanut lätkän maailmanmestaruuden. Kuten arvata saattaa, asialla ollut seurakunnan työntekijä joutui kirkkoherran puhutteluun. Yöllinen kirkonkellon soittaminen kun pruukataan yhdistää johonkin onnettomuuteen, jolloin yllättävällä soitolla on tarkoitus saada koko naapurusto sukkelasti hereille ja liikekannalle.

Mainittakoon, että toiminta Hakavuoren kirkossa on tänä syksynä loppunut. Salaliittoteoreetikot voinevat pohtia näitten tapahtumien syy-yhteyksiä.

Jos Hakavuoren kirkko puretaan, niin se hieno kellotapuli voitaisiin siirtää Ruttopuistoon, sillä Vanhassa kirkossa ei ole lainkaan oikeita kirkonkelloja. (Ymmärtänette Ruttopuiston rovastin traumatisoitumisen!) Väliaikaiseksi tarkoitettu puukirkko ei saanut 190 vuotta sitten katolleen kelloja, sillä liian heiveröinen kellotorni ei olisi niitten painoa kestänyt. Niinpä meillä on kellojen virkaa toimittanut sähkökäyttöinen kellopeli.

Meikäläinen meinaa nauraa jäniksen tavoin suunsa ristiin aina kun radiokuuluttaja ilmoittaa, että nyt Helsingin Vanhan kirkon kellot kutsuvat meitä yhteiseen jumalanpalvelukseen. (Mutta tämä on siis synkkääkin synkempi salaisuutemme, joka ei saa mennä eteenpäin, lukijat!  Lupaattehan pitää salaisuuden vain omana tietonanne?)

Presidentti Urho Kekkosen hautajaissaaton yhteydessä syyskuussa 1986 kaikki Helsingin kirkot soittivat kelloja yhtaikaa. Soitolla korvattiin presidentin hautajaisiin kuuluvat kunnialaukaukset, koska haluttiin korostaa ETYK-presidentti Kekkosen merkitystä rauhanpoliitikkona.

Katolisessa kirkossa opetettiin ennen uskonpuhdistusta, että kirkonkellot saivat vihkimyksessä pyhiksi esineiksi voiman karkottaa pimeyden valtoja. Höpöhöpö, sanoi Luther. Reformaatiossa kellojen sekä niiden soiton merkitys muuttui oleellisesti: Pyhäpäivisin kelloja ei enää soitettu Jumalan kunnian kartuttamiseksi  eikä Pyhän Neitsyen kunniaksi, vaan merkiksi jumalanpalveluksen alkamisesta. Kuolinkellojen soiton ei enää katsottu tuottajan vainajalle autuutta. Kelloja soitettiin elävien takia muistutuksena elämän katoavaisuudesta. Päivämessussa ei enää soitettu kun "ehtoollinen oli ylennettävä”. V. 1701 virsikirjan liitteenä olevassa rukouskirjassa on "Kläppäämisen Rukoukset Isän, Pojan ja Pyhän Hengen tykö, kaikkein säätyin ja tarwetten edestä, kolmen kolkkauksen alla."

Kirkonkellojen rakenteesta johtuen on käytännössä vain kaksi tapaa muodostaa niillä ääni: soittaminen tai läppääminen. Soittaminen tapahtuu koko kelloa heiluttamalla joko kannalleen tai ainakin niin korkealle, että kellon kieli eli läppä omalla painollaan lyö vuoronperään kumpaankin laitaan. Läppäämisessä itse kello pysyy paikallaan ja kellon kieltä lyödään joko siihen kiinnitetyn hihnan tai sähkömoottorin avulla kellon toiseen laitaan.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Turussa oli 1600-luvulla käytössä ns. hoivasoitto illalla klo 20. Lasten oli tuolloin mentävä sisälle, enää ei saanut laittaa tulta uuneihin eikä anniskella juomia krouveissa.  Olisiko meillä tarpeen ottaa tämä hoivasoittokäytäntö käyttöön myös tänä kännykkäaikana, jolloin monet lapset ja nuoret turhan myöhään pörräävät turuilla ja toreilla? Toki sen hoivasoiton voisi ohjelmoida joka iikan kännykkään, ettei totuus unohtuisi: On aika lopettaa pelit, leikit ja työt, sulkea digilaitteet ja valmistautua yöpuulle hyvissä ajoin ja kaikessa rauhassa.

Yleisradio aloitti Turun tuomiokirkon kello 12:n lyöntien radioinnin kesäkuun 19. päivänä  1944 Karjalan kannaksen taistelujen aikaan.  Vihollisen painostuksen ahdistamia tuntoja lievittämään syntyi suorastaan terapeuttinen ajatus kaikille radion välityksellä kuuluvista keskipäivän kellonlyönneistä, joilla rauhoitellaan suomalaisten levottomia tuntoja vielä tänäkin päivänä. Vaikuttava perinne!

Kuukautta myöhemmin, 16.7.1944,  presidentti Risto Rytin Gerda-puoliso puhui radiossa Suomen kansalle: "Halki vuosisatojen on tämä Jumala ilmoittanut itsensä meille voimallisena auttajana. Kansamme historia on tämän ihmeen elävää todistusta. Siitä muistutetaan meitä joka päivä, kun radiosta kuulemme kello kahdentoista lyönnit Turun tuomiokirkosta, kansallispyhäköstämme, joka on kuin tunnuskuva Jumalan halki vuosisatojen ulottuvasta johdatuksesta ja armosta. Siksi ovat juuri nämä kello kahdentoista lyönnin hetket sopivat rukoukselle synnyinmaan edestä."

 

Kartta Alepponkelloista:

http://www.evl.fi/alepponkellot/

 

6 kommenttia

  • Elias Tanni sanoo:

    Reformaation vaikutusta kirkonkelloihin en tiennytkään. Sitä vastoin kläppäämisen rukoukset olivat jo Agticolan Rucous=ciriassa. Sitä ei kai varmaksi tiedetä, mistä ja miten ne olivat sinne päätyneet.

    Oi murheen tulipalon savu,

    huntu kotikaupungin yllä

    ja kaikki kirkonkellot vaiti!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Särkiö sanoo:

    Kiitos Hannulle monipuolisesta kirkonkellojen kulttuurista js teologista historiaa valottavasta tekstistä. Ollessani kirkkoherrana Keski-Lahden srurakunnassa (2001-2012) otin käyttöön Rauhankellot, joita soitetaan YK:n – ja Westfalenin rauhan 1648 – päivänä 24.10. klo 17. Ne on ohjelmoitu Lahden Ristinkirkon kellojensoitto-ohjelmaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121