Espoon teatteri: Miten pahuus voikin olla niin arkipäiväistä

Jotenkin tuntuu niin ahdistavalta, miten arkipäiväistä ihmisen pahuus voi olla. Espoon Kaupunginteatterin näytelmä Meidän luokka räväyttää ikiaikaisen pahuuden ja vallan liehakoinnin tajuntaamme ilman mitään suurta dramatiikkaa, ihan vaan jokapäiväisenä asiana. Eikä edes niin, että me jotain historiasta oppisimme, tai tekisimme toisin – vaan pikemminkin niin, että emme me mitään opi: vihanpito, vihapuhe, erilaisten sorto, vihollisten tappaminen vain jatkuu, veli nousee veljeä vastaan, luokkatoveri pettää pelastaakseen itsensä.

Vai voiko joku jotain muuta väittää?

On kyllä mielenkiintoista, että suurimmat moraliteetit, eettiset pohdinnat, hyvän ja pahan taistelut käydään nykyisin teatterin lavalla. Espoon kaupunginteatterin Meidän luokka on viime aikojen teatterikokemuksistani ehkä hyytävin.

Ei suuria joukkokohtauksia, ei pönäköitä lavasteita, ei ylitsevuotavaa hypetystä.

Vaan äärimmäisen tarkka ja tehokas teksti, näytelmä, josta voisi käyttää vanhahtavaa sanaa kuulokuva, joka mielen syövereissä moninkertaistaa ahdistavat näyttämökuvat sisäiseksi panoraamaksi. Kun siihen yhdistyvät loistavat näyttelijät, viitteellisen yksinkertainen koko katsomoa kiertävä lavastus ja valoilla rakennettu ahdistava tunnelma, on luotu syvältä sielua raastava muuttumaton ajankuva, jossa pahuus, petos, hyväksikäyttö, lohduttomuus vain jatkuu. Ja jatkuu vaikka aika muuttuu.

Puolalaisen Tadeusz Stobodzianekin teksti perustuu väljästi tositapahtumiin: aina Napoleonin ajoista Puolan yli ovat valloittajat marssineet ja nyt ylimarssi kiteytyy pieneen Jedwabnen kylään, joka miehitettiin toisen maailmansodan aikana mennen tullen useaan kertaan.

Meidän luokka kertoo yhden luokan tarinan, luokan jonka oppilaista puolet oli katolisia, puolet juutalaisia. Ensin tulivat saksalaiset, sitten venäläiset, lopuksi taas saksalaiset. Nuoruuden idylli revittiin palasiksi: yksi pakeni Amerikkaan, yksi hakattiin hengiltä, yksi raiskattiin, yksi piilotettiin navetan ylisille, yksi poltettiin elävältä. Yhdestä tuli ilmiantaja, yhdestä salaisen poliisin ammattilainen, yhdestä syyllisyyttään pakeneva pappi, yhdestä menestyvä liikenainen.

Meidän luokka, kun kaikki oli vielä hyvin.

Meidän luokka, kun kaikki oli vielä hyvin. (Kuvat: Espoon Kaupunginteatteri)

 

 

Olennaista on se, että hirmutekoja eivät tehneet valloittajat vaan luokkatoverit, puolalaiset itse. Ja kiusaamisen, potkimisen, tappamisen kohteena olivat kylän juutalaiset. Joista loput lopulta ahdettiin latoon ja poltettiin elävältä. Niin tehokkaasti katupartioiden tappokoneisto toimi, että kun saksalaiset tulivat etsimään keskitysleirille karkotettavia juutalaisia, vastaus oli: ei heitä ole enää yhtään jäljellä, he kuolivat kaikki.

Niinkö helposti tämä kaikki käy. Oman henkensä pelastamiseksi ihminen suostuu mihin tahansa, miten taitavasti valloittajat rakentavat ilmiantajien verkoston, joka on valmis myymään kenet tahansa, miten yllytyksen kierre toimii.

Näin helposti se todella käy, ei tarvitse kuin vähän ympärille katsoa. Se on arkipäivää, jokapäiväistä.

Ihmisen pahuutta ruoskiessaan Tobodzianekin teksti ei säästä ketään. Erityisesti ei säästy katolinen kirkko, joka ei suostu syyllisyyttään ja juutalaisten ohikatsomistaan edes jälkikäteen tunnustamaan ja katumaan.

Meidän luokalla on vahva uskonnollinen pohjavire. Mutta se on enemmän vanhatestamentillinen kuin katolinen, luterilaisuudesta puhumattakaan. Mielenmaisema on pikemmin kuin Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan apokalyptinen lopunajan kuvaus.

Juutalaisuuden syvimmän olemuksen näytelmä tavoittaa, kun Amerikkaan paennut ja rabbiksi ylennyt Samuel Karlssonin näyttelemä Abram kiertää ympäri keskelle katsomoa kuin nyrkkeilykehäksi sijoitettua näyttämöä ja luettelee meitä ringside paikoille asettuja katsojia silmiin katsoen kaikkien Jedwabnen kylässä tapettujen sukulaistensa nimet. Luettelo tuntuu loputtomalta.

Tai miten hän kiertää lopussa kehää uudestaan ja luettelee Amerikassa syntyneiden uusien sukulaistensa nimet. Elämä jatkuu, suku jatkuu, kuin Vanhan testamentin sukuluetteloissa, jotka juutalaisille kertovat heidän kuulumisestaan Jumalan kansaan.

Myös yhden toisen näyttelijän haluan nostaa esiin: Seela Sella tekee uskomattoman roolin. Miten joulukuussa 80 vuotta täyttävä hauras Seela Sella pystyy muuntumaan nuoreksi koulutytöksi, miten hän itsekin juutalaisena pystyy näyttämöllä kieltämään uskonsa ja henkensä pelastamiseksi kääntyy katolilaiseksi, miten hän lopulta Amerikkaan pelastautuneena katolilaisena on löytänyt elämälleen täyttymyksen: hoitokodin jossa hänen huoneensa televisiosta näkyy kaukosäätimen näpäytyksellä 50 eri televisiokanavaa. Se onkin sitten ainoa huumorin välähdys koko näytelmässä.

Selviytyjä: Seela Sella. Taustalla Markus Riuttu ja Wanda Dubiel.

Selviytyjä: Seela Sella. Taustalla Markus Riuttu ja Wanda Dubiel.

Mutta ehkä se riittää. Kertomaan että aina on selviytyjiä. Jotka kaikkien kauheuksien keskeltä nousevat hennoille jaloilleen, selviytyjiä, joille riittää, että voi surffailla 50 televisiokanavalla. Ei se kovin ylevää ole, mutta sekin on arkipäivää.

 

8 kommenttia

  • Seppo Heinola sanoo:

    Vain teatteri on totta, elämä on pelkkää teatteria.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Näytelmä on siis ilmeisestikin hyvä, mikä on hyvä juttu, koska menemme tuttavien kanssa katsomaan sen marraskuussa!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kuosmanen sanoo:

      Sari, Meidän luokka ei ole vain hyvä, se on pääkaupunkiseudun tämän hetken teatteritarjonnasta ehdottomasti intensiivisin elämys. Nyt kannattaa matkustaa Espooseen, vaikka ei sinne metrolla vielä pääsekään. Siis sillä edellytyksellä, jos ei hae teatterista kevyttä kabareeta.

      Toinen, samalla tavalla vahvaa ja yhtä ajankohtaista eettistä pohdintaa sisältävä näytelmä on Kansallisteatterissa esitettävä Juha Jokelan Sumu.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    ”Siis sillä edellytyksellä, jos ei hae teatterista kevyttä kabareeta.”

    Virheellinen käsitys cabareesta,joka sisältää usein viiltävää yhteikuntakritiikkiä kuten esim. loistava cabaree-musikaali Cabaret:

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Cabaret_(musikaali)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Moulin Rouge eli Punainen Mylly oli kuuluisan maalari Henry De Toulouce-Lautrecin toinen koti, hän teki huikeita litografioita sen tanssijoista kuulusimpana motiivi ’Tanssiva Jane Avril’ eri versioina. Ne esittivät Pariisin yhtä tunnetuinta tanssijaa, joka tanssitautiin sairastuttuan parani siitä juuri tanssimalla. Nämä kabaree-yritykset tarjosivat työtä ja suojaa monille yhteiskunnan syrjimille. Vaikka kääpiökasvuinen ja jaloistaan invalisoitunut Toulouce Lautrec sai varakkaalta suvultaan turvaa ja rahaa, niin rakkauta hän sai juuri näiltä kabaree-tanssijoilta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Toulouce-Lautreckista kertova Pierre de la Muren romaani Punainen mylly teki minuun lähtemättömän vaikutuksen:

    http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/punainen-mylly/

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Kuosmanen

    Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.