Elämänkatsomustieto on mainio slogani! Se sopii nykyaikaan. Elämänkatsomustieto edustaa monille jotain päin vastaista kuin mielikuvat uskosta ja uskonnosta. Katsomusten ja uskontojen opetuksesta keskusteltaessa ei kiinnitetä kovinkaan paljon huomiota siihen, miten asiat oikeasti ovat eli millaisiin tavoitteisiin uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksessa pyritään ja millaisin käytännöin niitä nykyaikana toteutetaan. Suunnan määrää se, miltä asiat tuntuvat ajan hengen valossa. Tai ihan vain omien tuntemusten pohjalta.
Ajatellaan nyt sitten uskonnonopetusta ja sen monipuolista ja avaraa tavoitetta vaikkapa näillä yleisesti tunnetuilla sanoilla: ”Koulun uskonnonopetuksen tavoitteena on antaa oppilaille katsomuksellinen yleissivistys perehtymällä monipuolisesti omaan kulttuuriperintöön sekä muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin. Tavoitteena on myös kehittää eettisesti vastuullista elämänasennetta ja haastaa toimimaan sen mukaisesti.”
Uskonnonopetuksen arvostelijat tuskin puhuvat tällä tavoin. Aika hämärä näkemys vallitsee myöskin siinä, mitä tarkoitetaan nykyisessä Suomessamme omalla uskolla ja sen opettamisella – saati tunnustamisella. No mitä tahansa, tunnustuksellista uskonnonopetusta kouluissa ei kuitenkaan ole ollut aikoihin. Lähinnä nyt väännetäänkin kättä siitä, saako kirkko näkyä koululle asti.
Määritelmiä on monenlaisia. Kun elämänkatsomusta kuvaillaan, on oma mielikuvani, ettei määrittelyssä puhuta oikeastaan katsomusten tasolla lainkaan. Puhutaan pikemmin elämänhallinnasta ja arvostelukyvystä, kansalaistaidoista pikemmin kuin kansalaisen katsomuksista. Mitäpä niitä vastaan voisi olla kenelläkään – uskovallakaan. ”Elämänkatsomustiedon opetuksen tehtävänä on kehittää oppilaan valmiuksia kasvaa itsenäiseksi, suvaitsevaiseksi, vastuulliseksi ja arvostelukykyiseksi yhteisönsä jäseneksi. Tavoitteena on täysivaltainen demokraattinen kansalaisuus globalisoituvassa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa.”
Edellä olevat sulkeisiin merkityt lainaukset ovat niitä, joita netti antaa minun algoritmeillani. Opetussuunnitelmat ja opetusten tavoitteet vievät sitten tarkempiin yksilöinteihin. Niin syvälle en kuitenkaan tässä sukeltele. Tämähän on kuitenkin vain blogi, ei kolumni tai essee.
Matkaani näissä mietteissä on ollut melko pitkä. Julkaisin Nuorten elämänkatsomus- kirjan vuonna 1985. Silloin elettiin elämänkatsomustiedon synnyn aikoja. Uskontojen historia ja siveysoppi oli jäämässä historiaan ja tilalle tuli kouluihin tämä uusi oppiaine. Aiemmin olin Uppsalassa osallistunut tohtoriseminaariin, jossa oppiaineen nimi oli tros- och livsåskådningvetenskap eli uskon- ja elämänkatsomuksen tiede. Ruotsalainen tieteenala ja suomalainen koulun oppiaine olivat tietenkin eri asia, vaikka molemmista saattoi hyvin inspiroitua. Ruotsissa viehätyin lähinnä siihen, että teologisessa tiedekunnassa pidettiin laajalti ovet auki muihin tieteenaloihin. Siellä katsottiinkin, että opiskellaan uskontoja ja muita elämänkatsomuksia (religioner och andra livsåskådningar.
Jotkut ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miksi niin mielelläni puhun oman uskoni yhteydessä tieteen ja tiedon ja kriittisyyden arvostamisesta. Tuore Metsäkirkon polku -kirjani on tästä melko tyylipuhdas esimerkki. Tajuan nyt yhden mieltymysteni juuren. Tuolloin eli Nuorten elämänkatsomus -kirjan aikoihin oli melko yleistä jopa oppikirjoissa kuvailla asiat niin, että tieteellinen maailmankatsomus oli pelkkää tietoa ja uskonnollinen maailmankatsomus oli pelkkää kokemusta. Poliittinen maailmankatsomus sijoitettiin näiden puoliväliin.
Elämänkatsomustieto olisi hyvä oppiaine kaikille, kunhan löydettäisiin jotenkin levollinen ja riekkumaton ote ja opetussuunnitelma ja opettajat. Historian painolasti on melkoinen. Kysymyshän oli ja edelleen tuntuu olevan uskonnon opetuksen vaihtoehdosta ja vastakkainasettelusta – puolin ja toisin. Niillä asenteilla hanke yhteisestä katsomusaineesta ei etene mihinkään suuntaan. Soisin sen kyllä etenevän.
Uskonnonopettajat on monesti koettu (tai leimattu) kirkon edustajiksi nuorten maailmassa – vaikka kirkon tuki lienee useimmiten ollut aika olematonta. Yksinäisiä asiallisia puurtajia! Asiantuntevaa opetustyötä.
Maailmankatsomus -sanan sijaan olin aikoinaan puhunut nuorista ja nuorten elämästä nimenomaan elämänkatsomuksen näkökulmasta. Nyttemmin olen siirtynyt enemmänkin elämänfilosofian suuntaan ja omakohtaiseen, levollisesti hengittävään uskonkokemukseen, jossa silmät pysyvät kuitenkin ympäristöön nähden auki.
Mitenkään en aluksi tähtäillyt pyhäinpäivän aattoon tämän blogin aatoksiani. Mutta pyhäinpäivän evankeliumi kyllä puhuttelee väkevästi. Kun siis ajattelen, keitä Jeesus sanoo autuaiksi Matteuksen evankeliumin mukaan niin siinä katsomukset kyllä saavat kyytiä! Suuntaan jos toiseenkin.
Katsomukset ja uskonnot ovat haastava aihe. Keskusteluun tuntuu aina liittyvän jollain tavalla toisen suostuttelu omalle kannalle. Luulo näkyy jopa tieteen piirissä. Harva tuntuu hyväksyvän sen näkökannan, että teologinen tiedekunta tai teologinen tutkimus ei ole sitoutunut mihinkään uskontoon tai uskoon. Ei edes Helsingissä. Ei edes kristinuskoon.
Tiedettä ja kriittisyyttä tarvitaan. Tiede ei kuitenkaan kerro, onko minulla syitä uskoa Jumalaan vai ei. Elämä sen sijaan kertoo. Tiedettä tarvitaan kipeästi nykyisen huuhaa- kulttuurin aikakaudella myös uskon sisällön ja uskonnollisten yhteisöjen asioiden selvittelyssä. Ja uskoa Jumalaan sitäkin kipeämmin. Erityisesti pyhäinpäivän aikaan.
”Tiedettä tarvitaan kipeästi nykyisen huuhaa- kulttuurin aikakaudella…”
Totta kuten semmoisen super-huuhaan että joku yliluonnollinen henkiolento panisi muka miljardit ihmiset käristymään ikuisiksi ajoiksi helvetin tulen saatanallisiin tuskiin vain siksi että joko pölhö nainen joskus muinoin oli syötättänyt siipalleen kiellettyä omppua.
Riitta Sistonen. Sari Savela kirjoitti tästä hyvän blogin seurakuntalainen.fi -sivustolle.
Eikö kirkolla ole tunnustusta? Kai nyt rippikoulussa opetetaan sentään uskontunnustukset? En ymmärrä tätä koko juttua.
Itse olen käynyt rippikoulun v. 1970 ja onneksi silloin käytettiin vielä v. 1948 Vähä-Katekismusta. Ns. Huovisen katekismuksen totesin heti kättelyssä köykäiseksi, vesitetyksi. Myöhemmin hankin Ison Katekismuksen ja vähän laajemman Vähä-Katekismuksen.
Olisit Marko voinut linkittää Sari Savelan kirjoituksen. En tiedä mistä hänen kirjoituksesta puhut.
Sistonen
Vain rikoksia tunnustetaan, totuudella on itseisarvo, se ei kaipaa tunnustuksia.
Jos pitää oikein tunnustaa uskonsa, että emouskonto ja sen edustajat, eli juutalaiset ovat Isästä perkeleestä, Kristuksen murhaajia ja kyykäärmeen sikijöitä, niin jopa minä suuresti ihmettelen tätä oikeuskäsitystä, jota lahjavanhurskaudeksi kutsutaan, kun Euroopassa laajemminkin pyritään Oikeusvaltioperiaatteen mukaiseen olemiseen ja Toimintaan.
Oikeusvaltioperiaatteen mukainen tavoite-elämä ei voi sallia panettelulla aikaansaatua vihanlietsontaa kansaryhmiä kohtaan. Se on nykyisin kiellettyä ja sen olisi pitänyt olla kiellettyä jo paljon aikaisemmin, mutta kukaan ei ole kiinnittänyt asiaan huomioa.
Kouluihin pitää saada Oikeusoppia, ei pahantahtoisten uskomusten opetusta. Maailma ei muutu paremmaksi ja valoisammaksi toisia halventamalla vaan yhteisellä toiminnalla.
Tarja Parkkila, en ymmärrä kommentiasi minulle. Se ei liity mitenkään siihen mitä Markolta kysyin ja mitä muuta kirjoitin.
Elämänkatsomustiedon opettaminun, tiedottaminen, nuorisolle on elämän realismin tiedottamista. Tervetuloa planeetallemme joka on meidän ihmisten hallittavana, ei minkään jumalan. Meidän ihmisten lähimmäisen rakkauden ja tasa-arvoisen ihmisarvostuksen merkeissä. Sen ymmärtämisessä.
Heräsi kiinnostus ET opetuksen sisältöön. Pitääpä ottaa siitä selvää, jotta osaa edes kysyä oikeita kysymyksiä. Asiasta kun ei mitään tiedä, niin hankala siitä on keskustella.
No niin. Tulipa silmäiltyä siältöä ja nyt tajuan että ET opetus on elämän taitojen opettamista.
Nuo taidot on Kaikille aivan ensiarvoisen tärkeitä, jotta kykenee rakentamaan elämää hyvälle pohjalle.
Jotenkin jopa järkyttää on tajuta, että nuo tavoitteet on asetettu nyt vastakohdaksi uskonnon opetukselle. Keskeistä opetussuunnitelmassa näyttää olevan juuri vuorovaikutustaitojen oppiminen. Niitä taitoja ei voi liikaa opettaa. Olenkin pitkään ihmetellyt miksi vuorovaikutustaidoille on annettu kovin vähän opetuksessa tilaa, vaikka juuri ne ovat ratkaisevassa asemassa siinä, miten elämän vaikeuksista selviää kunnialla läpi. Niiden hyvä hallitseminen on tärkeämpää kuin minkään lukuaineen hallitseminen. Sain nopeasta selauksesta vaikutelman, että vuorovaikutustaidoilla on keskeinen asema juuri ET opetuksessa.
Et opetuksen siältöä ei pitäisi asettaa uskonnonopetuksen vastakohdaksi. Molemmilla on tärkeä asema ja suuri merkitys. Uskonnollisen elämän taustojen ja sisältöjen tunteminen helpottaa vuorovaikutusta moniarvoisessa yhteiskunnassamme. Pitää muistaa että hyviä vuorovaikutustaitoja voi käyttää mainiosti myös vastakkainasettelujen välineenä.
Uskontojenuskonnolline opettamine eli tunnustuksen markkinointi ei kulu ylesin varoin kustannettuun koululaitokseen sen paremmin kuin sinne ei kuulu vaikkapa demareitten puolueohjelman tai kommunistisen manifestin opetus ja julistus.
Riitta, nyt puhumme hiukan toistemme ohi. Kaksi pointtia. (1) Rippikoulussa käydään toki läpi ja opetellaan ulkoa käskyt, uskontunnustus, Isä meidän ja Herran siunaus sekä luetaan Raamattua. Vapaavalintaisesti myös muuta (kuten pienoisevankeliumi ja rakkauden kaksoiskäsky). Lisäksi sakramentit lut. näkemyksen mukaisesti.
Mutta lähemmin tarkasteltuna huomaa, että nimenomaan vankasti luterilainen näkökulma on erittäin ohut. Vaikkapa käskyt selitetään kovin usein ”elämän liikennesäännöiksi”, joita voidaan muuttaa ihmisten keskinäisillä sopimuksilla. Ja hengellinen elämä pelkäksi hiljentymiseksi ja hengellisyydeksi.
(2) Evankelioiva ote eli pyrkimys omakohtaisen Kristus-uskon syntymiseen loistaa poissaolollaan monella eri tavalla: itse ajatus, että 14-15 -kesäinen nuori olisi menettänyt uskon on usein vieras näkökulma muualla kuin konservatiivisten herätysliikkeiden rippikouluissa. (Pedagogisesti voi tietysti olla aina järkevää lähteä uskosta jo olemassa olevana asiana, joka tapauksessahan omakohtaisen uskon syntyminen on AINA Jumalan oma työ). Omassa seurakunnassani ”jeesustelemme” toki ihan kunnolla, mutta tuputtamatta ja painostamatta. Vanhempien palaute on hyvää ja isoskoulutukseenkin tulee vähän vaihtelevasti viidesosa – kolmasosa rippikoulun käyneistä. Seurakuntalaisessa on hyvä blogiarkisto ja Sari Savelan blogi löytynee sieltä otsikkoja selaamalla.
Koulun tehtävä on tietysti sitouttaa oppilaat yhteiskuntaan ja sen arvoihin. Se antaa tiedollisia välineitä esim. uskonnon ja uskontojen sekä omakohtaisten uskonvakaumuksien ymmärtämiseen. Koulun tehtävä EI ole tehdä oppilaista ateisteja tai uskovaisia. Ja yleensä kaikki opetus pyrkii herättämään myönteistä kiinnostusta: ruotsinopiskelusta uskontoon ja matematiikkaan.
Sitten voidaan keskustella siitä, missä kulkee ero vaikkapa uskontoneutraalisuuden ja uskontoallergian välillä. Ongelma on, että koko uskonto -ET -keskustelua käydään kovin usein vanhentuneista käsityksistä käsin. Se ei ole kenenkään etu.
Kiitos Marko! Näin on että puhuin eri asiasta kuin blogissa, siis rippikoulun opetuksesta.
Herätyskristilliset ilman muuta tähtäävät uskon syntymiseen. Metodit vaihtelevat. Ja tuputtaminen ei minusta ole oikea tapa.
Minulla on pappisystävä ja hän sanoi, että nykynuoret (siis kastetut) ovat aivan ”pihalla” kristinuskosta. Onko se ihme kun katsoo kirkon tilannetta. Sitten ihmetellään kun ihmiset jättävät kirkon. Peiliin katsomisen paikka!
Olen kai saanut tunnustuksellista opetusta? En tiedä milloin se lopetettiin? Mutta minulle ei ole siitä ollut mitään haittaa. Olen pienestä pitäen uskonut Jumalaan ja ymmärtänyt että hän on Luoja, hänen käskynsä ovat pyhät ja elämää suojelevat ja hän tahtoo että niitä noudatan.
Seppo H, uskosta ja uskonnottomuudesta riippumatta nykymaailmassa tarvitaan tietoa ja ymmärrystä uskonnoista. Erityisesti kristinuskosta, kun puhutaan Suomesta ja länsimaista.
Jos ruotsinopettajatkin kysyisivät murkkuikäisiltä ja vaikkapa supisuomalaisilta duunarivanhemmilta, pitääkö ruotsia opiskella, kielenopiskelun tarpeellisuus asetettaisiin äkkiä kyseenalaiseksi. Tämä näin ruotsalaisuuden päivän kunniaksi annettuna näkökulmana.
Se mitä uskonnoista tarvitse yleissivistyksen nimissä tietää on mahdollista opettaa muiden aineiden kuten historian ja yhteiskuntaopin yhteydessä. Kuten sanoin n ei meillä opeteta muitakaan maailmankatsomuksia julistuksellisesti. Demarien puoluesihteeri ei esim. opeta kouluissa sosiaalidemokratiaa vaikka sen merkitys yhteiskunnassamme on ollut tavattoman suuri.
Riitta Sistonen
No anteeksi jos siinä ei ollut mitään tunnustukseen liittyvää, minun mielestä siinä oli, mutta me olemmekin kaksi erilaista ihmistä.
Tarja Parkkila, ok. Kaikki ihmiset ovat erilaisia ja he uskovat eri tavoin. Minä olen kristitty ja sellaisena pysyn, sopi se sitten muille ihmisille tai ei. Meillä on uskonnon vapaus.
Uskonnon opetuksen voisi päivittää muutenkin kokonaan. Laajennettu elämänkatsomustieto, jossa käsitellään mm. erilaisia uskomuksia puhtaasti tiedollisesti, olisi kaikille sopiva oppiaine.