Elämänkatsomustieto on mainio slogani! Se sopii nykyaikaan. Elämänkatsomustieto edustaa monille jotain päin vastaista kuin mielikuvat uskosta ja uskonnosta. Katsomusten ja uskontojen opetuksesta keskusteltaessa ei kiinnitetä kovinkaan paljon huomiota siihen, miten asiat oikeasti ovat eli millaisiin tavoitteisiin uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksessa pyritään ja millaisin käytännöin niitä nykyaikana toteutetaan. Suunnan määrää se, miltä asiat tuntuvat ajan hengen valossa. Tai ihan vain omien tuntemusten pohjalta.

Ajatellaan nyt sitten uskonnonopetusta ja sen monipuolista ja avaraa tavoitetta vaikkapa näillä yleisesti tunnetuilla sanoilla: ”Koulun uskonnonopetuksen tavoitteena on antaa oppilaille katsomuksellinen yleissivistys perehtymällä monipuolisesti omaan kulttuuriperintöön sekä muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin. Tavoitteena on myös kehittää eettisesti vastuullista elämänasennetta ja haastaa toimimaan sen mukaisesti.”

Uskonnonopetuksen arvostelijat tuskin puhuvat tällä tavoin. Aika hämärä näkemys vallitsee myöskin siinä, mitä tarkoitetaan nykyisessä Suomessamme omalla uskolla ja sen opettamisella – saati tunnustamisella. No mitä tahansa, tunnustuksellista uskonnonopetusta kouluissa ei kuitenkaan ole ollut aikoihin. Lähinnä nyt väännetäänkin kättä siitä, saako kirkko näkyä koululle asti.

Määritelmiä on monenlaisia. Kun elämänkatsomusta kuvaillaan, on oma mielikuvani, ettei määrittelyssä puhuta oikeastaan katsomusten tasolla lainkaan. Puhutaan pikemmin elämänhallinnasta ja arvostelukyvystä, kansalaistaidoista pikemmin kuin kansalaisen katsomuksista. Mitäpä niitä vastaan voisi olla kenelläkään – uskovallakaan. ”Elämänkatsomustiedon opetuksen tehtävänä on kehittää oppilaan valmiuksia kasvaa itsenäiseksi, suvaitsevaiseksi, vastuulliseksi ja arvostelukykyiseksi yhteisönsä jäseneksi. Tavoitteena on täysivaltainen demokraattinen kansalaisuus globalisoituvassa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa.”

Edellä olevat sulkeisiin merkityt lainaukset ovat niitä, joita netti antaa minun algoritmeillani. Opetussuunnitelmat ja opetusten tavoitteet vievät sitten tarkempiin yksilöinteihin. Niin syvälle en kuitenkaan tässä sukeltele. Tämähän on kuitenkin vain blogi, ei kolumni tai essee.

Matkaani näissä mietteissä on ollut melko pitkä. Julkaisin Nuorten elämänkatsomus- kirjan vuonna 1985.  Silloin elettiin elämänkatsomustiedon synnyn aikoja. Uskontojen historia ja siveysoppi oli jäämässä historiaan ja tilalle tuli kouluihin tämä uusi oppiaine. Aiemmin olin Uppsalassa osallistunut tohtoriseminaariin, jossa oppiaineen nimi oli tros- och livsåskådningvetenskap eli uskon- ja elämänkatsomuksen tiede. Ruotsalainen tieteenala ja suomalainen koulun oppiaine olivat tietenkin eri asia, vaikka molemmista saattoi hyvin inspiroitua. Ruotsissa viehätyin lähinnä siihen, että teologisessa tiedekunnassa pidettiin laajalti ovet auki muihin tieteenaloihin. Siellä katsottiinkin, että opiskellaan uskontoja ja muita elämänkatsomuksia (religioner och andra livsåskådningar.

Jotkut ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miksi niin mielelläni puhun oman uskoni yhteydessä tieteen ja tiedon ja kriittisyyden arvostamisesta. Tuore Metsäkirkon polku -kirjani on tästä melko tyylipuhdas esimerkki. Tajuan nyt yhden mieltymysteni juuren. Tuolloin eli Nuorten elämänkatsomus -kirjan aikoihin oli melko yleistä jopa oppikirjoissa kuvailla asiat niin, että tieteellinen maailmankatsomus oli pelkkää tietoa ja uskonnollinen maailmankatsomus oli pelkkää kokemusta. Poliittinen maailmankatsomus sijoitettiin näiden puoliväliin.

Elämänkatsomustieto olisi hyvä oppiaine kaikille, kunhan löydettäisiin jotenkin levollinen ja riekkumaton ote ja opetussuunnitelma ja opettajat. Historian painolasti on melkoinen. Kysymyshän oli ja edelleen tuntuu olevan uskonnon opetuksen vaihtoehdosta ja vastakkainasettelusta – puolin ja toisin. Niillä asenteilla hanke yhteisestä katsomusaineesta ei etene mihinkään suuntaan. Soisin sen kyllä etenevän.

Uskonnonopettajat on monesti koettu (tai leimattu) kirkon edustajiksi nuorten maailmassa – vaikka kirkon tuki lienee useimmiten ollut aika olematonta. Yksinäisiä asiallisia puurtajia! Asiantuntevaa opetustyötä.

Maailmankatsomus -sanan sijaan olin aikoinaan puhunut nuorista ja nuorten elämästä nimenomaan elämänkatsomuksen näkökulmasta. Nyttemmin olen siirtynyt enemmänkin elämänfilosofian suuntaan ja omakohtaiseen, levollisesti hengittävään uskonkokemukseen, jossa silmät pysyvät kuitenkin ympäristöön nähden auki.

Mitenkään en aluksi tähtäillyt pyhäinpäivän aattoon tämän blogin aatoksiani. Mutta pyhäinpäivän evankeliumi kyllä puhuttelee väkevästi. Kun siis ajattelen, keitä Jeesus sanoo autuaiksi Matteuksen evankeliumin mukaan niin siinä katsomukset kyllä saavat kyytiä! Suuntaan jos toiseenkin.

Katsomukset ja uskonnot ovat haastava aihe. Keskusteluun tuntuu aina liittyvän jollain tavalla toisen suostuttelu omalle kannalle. Luulo näkyy jopa tieteen piirissä. Harva tuntuu hyväksyvän sen näkökannan, että teologinen tiedekunta tai teologinen tutkimus ei ole sitoutunut mihinkään uskontoon tai uskoon. Ei edes Helsingissä. Ei edes kristinuskoon.

Tiedettä ja kriittisyyttä tarvitaan. Tiede ei kuitenkaan kerro, onko minulla syitä uskoa Jumalaan vai ei. Elämä sen sijaan kertoo. Tiedettä tarvitaan kipeästi nykyisen huuhaa- kulttuurin aikakaudella myös uskon sisällön ja uskonnollisten yhteisöjen asioiden selvittelyssä. Ja uskoa Jumalaan sitäkin kipeämmin. Erityisesti pyhäinpäivän aikaan.