Elämäni fransiskaanina

Seurakuntapappina koin usein ristiriitaa, että voiko sama seurakunta olla minulle työpaikka, ja oma hengellinen koti? Asuin vuosien ajan samassa kaupungissa, missä työskentelin seurakuntapappina. Aiemmin irrottauduttuani esikoislestadiolaisuudesta olin jonkin aikaa hengellisesti juureton. Koin tavallisen luterilaisen paikallisseurakunnan parhaimpana itselleni siksi, että siellä sai olla omassa ”rauhassa”. Katto oli korkealla ja seinät leveällä. Papin työn kautta sitouduin aina vain enemmän omaan seurakuntaani. Mutta lisäksi kaipasin hengellistä yhteisöä, jossa saisin olla ilman työrooliani. Kuulin fransiskaanisesta elämästä, ja se kolahti. Ajattelin, että tuolla tavoinhan olen elänyt jo kauan. Nyt vain joku tuntuu sanoittavan sellaista kristinuskon tulkintaa, johon haluan sitotutua. 

Fransiskaaninen kolmas sääntökunta – mikä se on? Se on yhteisö, jonka jäsenet toteuttavat elämänsääntöä (rule of life) omassa elämässään. Päätavoitteina on elää yksinkertaisesti, levittää rakkauden ja rauhan henkeä ja tehdä Kristus tunnetuksi ja rakastetuksi kaikkialla Franciscus Assisilaisen jalanjäljissä ja innoittamana. Omaa elämää katsotaan seuraavien teemojen kautta: Ehtoolliselle osallistuminen, katumus, henkilökohtainen rukous, itsensä kieltäminen, retriitti, opiskelu, yksinkertaisuus, paikka yhteiskunnassa: työ, perhe, ja kuuliaisuus. Yhteisön jäsenet tulevat erilaisista taustoista, eri maista ja paikkakunnilta, mutta jokainen tekee annettujen ohjeiden valossa oman elämänsääntönsä ja keskustelee siitä ohjaajansa kanssa. Omassa pienryhmässä aiheita pohditaan yhdessä ja jaetaan kokemuksia. 

Aluksi juuri siinä oli kynnys. Miten voin luvata, että tavoittelen näin monia asioita elämässäni. Eikö elämästä tule suorittamista, pakkoa? Onko tällainen suunnitelmallisuus ristiriidassa luottamuksen kanssa? Vähitellen kynnyksen ylitettyä juuri samasta asiasta on tullut vapaus. Kun asiat on tietoisesti mietittynä, paperilla, tietää, mihin keskittyy ja sitten jättäytyy Herran haltuun. Elämänsäännön tarkoitus ei ole olla ahdistava tai kahlitseva. Elämänsääntöä muokataan oman elämäntilanteen mukaan, mutta kaikkia osa-alueita pysähdytään pohtimaan nöyryyden, rakkauden ja ilon hengessä, kunnioittaen samalla muiden ihmisten toisenlaisia tulkintoja ja valintoja. Tarkoitus on saada vahvistusta omalle uskolleen niin, että se rakentaisi rakkautta ja yhteyttä siellä, missä liikumme ja toimimme. Siksi yhteisöön kuulumisesta ei aina puhuta ja sitä tuoda esiin, mutta yhteisön olemassaolo ja siihen kuuluminen eivät ole mikään salaisuuskaan. Lähtökohtana on kuuluminen osana ”Kristuksen maailmanlaajuiseen kirkkoon”, mutta samalla tuossa suuressa kirkossa löytää paikka ja ihmiset, joiden kanssa jakaa asioita luottamuksellisesti ja saada hengellistä opastusta.     

Yhteisössä on olemassa ensimmäinen sääntökunta, miesten veljistö, jotka ovat pyhittäneet koko elämänsä Kristukselle. Vieraillessani veljistössä Englannissa, olin vaikuttunut siitä, miten rukouksesta ja ehtoollisesta kumpuaa monenlainen toiminta: uskontodialogi, ympäristöasiat, rauhan kysymykset, köyhien ja kärsivien rinnalla kulkeminen, yhteiskunnalliseen aktiivisuus. Toinen sääntökunta koostuu klarissoista, naisista, jotka elävät rukoukseen keskittyvää luostarielämää. Kolmanteen sääntökuntaan kuuluu eri alojen ihmisiä, naimisissa olevia, naimattomia, täysi-ikäisiä naisia ja miehiä, jotka elävät frasiskaanista elämää kukin omassa arjessaan. 

Yhteisössä on myös olemassa jäsennelty hallinnollinen rakenne ja vastuuhenkilöt. Tähän Englannin anglikaanikirkon yhteydessä toimivaan sääntökuntaan kuuluu jäseniä ympäri maailmaa. Lopullista ryhmään liittymistä edeltää monta vaihetta. Kolahduksesta tähän päivään minulla on kulunut kuutisen vuotta. Lontoossa osallistuimme West Londonin alueemme tapaamiseen, missä me, mieheni ja minä, ja eräs Sveitsistä tullut mies annoimme pysyvät lupauksemme olla fransiskaanisen kolmannen sääntökunnan jäseniä, tertiäärejä, tästä eteenpäin – aina.