Ekumenia jakautuneisuuden vastalääkkeenä ja yhteisen vision tervehdyttäjänä

Maailma kaipaa sovintoa. Ympäröivä todellisuus vahvistaa kipeällä tavalla todeksi, että maailman rikkinäisyys ilmenee välien särkymisenä ja erilleen ajautumisena tai heittämisenä. Näin on siitä huolimatta, vaikka yhdessä tekemällä, kunkin vahvuuksia hyödyntäen, asiat hoituisivat paremmin. Näinhän mm. koronapandemia on osoittanut ja ympäristö- ja muihin vakaviin globaaleihin haasteisiin vastaaminen edellyttäisi.

Kyse ei ole vain siitä, että jokin asia hoituu ripeästi vaan siitä, että kukin pääsee tärkeistä asioista osalliseksi. Vain näin yhteisö säilyy terveenä. Osattomuus ja näköalattomuus johtavat turhautumiseen, katkeruuteen ja itseen ja/tai muihin kohdistuvaan väkivaltaan. Tästä olemme saaneet uusia muistutuksia viime viikkojenkin poliittisten tapahtumien myötä.

Ekumenia kirkkojen näkyvän ykseyden ja kristittyjen välisen yhteyden tavoittelemisena vastaa osaltaan vammaan, pahuuteen ja jakautumiseen, joka tulee näkyviin myös kirkkojen elämässä. Ensimmäisen vuosituhannen ekumeenisten kirkolliskokousten historia kertoo osaltaan siitä, miten yhteisen kristillisen jumalauskon ja pelastuksen perustan hahmottelu ei ollut yksinkertainen asia. Poliittinen jakautuminen itään ja länteen vaikutti myös silloin siihen, että ei kuunneltu toisia ja rakennettiin pitkäkestoisia rintamalinjoja ja monesti vääriksi osoittautuneita mielikuvia. Yhteyden murenemiseeen vaikutti merkittävästi myös teologian ja uskon perusteiden selvittämisen vähättely. Puuttuva nöyryys ilmoituksen tutkimisessa johti puolestaan oman itsen merkityksen paisutteluun ja uskonasioiden politisoitumiseen ja ideologisoitumiseen. Jos totuuskysymys jää huomiotta, avataan tie relativismille ja muunnetulle totuudelle. Lopulta varhaisina vuosisatoina kirkastui yhä syvällisemmin se, mitä tarkoitti se, että Jumala tuli ihmiseksi "meidän ja meidän pelastuksemme tähden" ja tämän uskon ytimen merkitys niin uskon, toivon kuin toimivan lähimmäisenrakkaudenkin näkökulmasta.

Ekumeenisessa toiminnassa tavoitellaan kirkon näkyvää ykseyttä ja kristittyjen yhteyttä. Tällöin ajatellaan myös koko maailman rauhaa, sovintoa ja hyvinvvointia. Ekumeenista asennetta soveltavaksi keskeiseksi peruslähtökohdaksi on kirkastunut sen painottaminen, että meillä kristityillä on enemmän yhdistäviä kuin erottavia asioita. Ennen muuta meitä yhdistää usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen Vapahtajana Raamatun mukaan. Me emme kannata juurta vaan se kannattaa meitä Kristus-puussa. Kirkon elämässä yhteys, todistus ja palvelu kuuluvat yhteen, ja ekumeeninen toiminta tähtää Kristuksen kirkon ykseyteen ja sitä kautta entistä valovoimaisempaan todistamiseen sanoin ja teoin Jumalan armosta ja rakkaudesta, joka ulottuu ihmisten silmissä vähäisimpäänkin. Pimeydessä on valo, heikkoudessa väkevyys ja pieni suurta. Näinhän Lutherkin ristin teologiassaan opetti uskon ja rakkauden näkökulmasta.

Ekumeeninen periaate on myös se, että tulee tehdä yhdessä toisten kristittyjen kanssa se mitä suinkin voidaan tehdä yhdessä. Meillä ei luterilaisina ole kaikkien kanssa ehtoollisyhteyttä, mutta voimme ihmisinä ja kristittyinä rukoilla ja tehdä kaikenlaista yhdessä - jo olemassaolevaa yhteyttä ilmentäen ja tulevaa yhteyttä rakentaen. Se saattaa tuottaa hieman lisävaivaa, mutta on myös palkitsevaa ja erilaisia lahjoja yhteisen asian hyväksi valjastamista edesauttavaa. Kristittyjen kutsumus on vastata maailman hätään sillä paikalla ja niissä tehtävissä, jotka meille on annettu. Jokaisella on oma paikkansa. Maailman perusluonnetta emme voi parantaa, mutta onneksi Kristus on sovitustyönsä kautta sen jo tehnyt. Hänen valonsa, palvelevan rakkauden valo tervehdyttää ja parantaa kärsivää maailmaa. Meidät on kutsuttu Herraamme seuraamaan ja tarttumaan siihen, mitä hän osallemme valmistaa tehtäväksi. Seuraaminen on pohjimmiltaan syvän ilon leimaamaa, vaikka sitä varjostaakin risti.

Lutherin teologian periaate on, että usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. Se on myös hyvä kristillinen perusperiaate, joka ankkuroituu lujasti Raamatun, Jumalan ilmoituksen maailmaan ja osallisuuteen siitä. Niinpä tulevan ekumeenisen rukousviikon teemana on "Pysykää minun rakkaudessani, niin tuotatte paljon hedelmää" (Joh. 15:5-9). Suolana ja valona toimiminen maailmassa on innoittava kutsumus, joka ei perustu itsekorotukseen vaan Jumalan armon vastaanottamiseen ja koetun hyvän jakamiseen toisille. Kaikki on kutsuttu kilvoittelemaan, vaikka kaikki ovat epätäydellisiä ja armahdusta synneistään tarvitsevia. Rakkaus Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen kuuluvat yhteen kuten rukous ja työnteko. Ihmisten välisissä suhteissa pätee: lähimmäinen ensin! Yhteistyötä paremman elämän eteen meidät on kutsuttu yhdessä kaikkien hyvän tahdon ihmisten kanssa heidän uskonnostaan tai vakaumuksestaan riippumatta.

Esimerkiksi täältä löytyy vinkkejä siihen, miten ekumeenista eli kristittyjen ykseyden rukousviikkoa voidaan seurakunnissa viettää 18.-25.1.2021 ja muulloinkin sopivan tilaisuuden tullen: http://www.ekumenia.fi/sen_toimii/rukous_ja_jumalanpalvelus/ekumeeninen_rukousviikko_-_ekumeniska_boneveckan18-251/rukousviikko_2021pysykaa_minun_rakkaudessani_niin_tuotatte_paljon_hedelmaa/kuinka_viettaa_ekumeenista_rukousviikkoa_seurakunnassa/

Ekumenia edellyttää rohkeutta pysähtyä ja kuunnella ja viimein tehdä Pyhän Hengen johdatusta pyytäen yhteisiä ratkaisuja, jotka vievät meitä yhä lähemmäs toisiamme ja toivon mukaan myös kirkon Herraa Kristusta. Tätä meidät on kutsuttu rukoilemaan myös jokaisessa yhteisessä jumalanpalveluksessa ympäri vuoden ja myös yksityisessä rukouselämässä. Sitä kautta myös käytännön johtopäätökset kiteytyvät ja saavat kestävän hahmon.

7 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    Ekumenia

    Joulun aikaan tuli dokumentti Israelista, Pyhä haudan kirkosta.

    Ihmettelin ensiksisikin sitä, että miksi nämä itsensä pyhänmiehen näköisiksi tuunanneet vanhukset haluavat palvoa hautaa ja kuinka riitaisia he ovat keskenään siitä, että minkä alueen kukakin siellä omistaa ja mitä saa tehdä vain omalla alueella, mutta ei toisen. Jokainen kirkkokunta pitää messunsa erikseen, ajat on jaettu. Kirkkoja siellä on armenialainen, kreikkalainen, etiopialainen, koptilainen ja niin edelleen. Pyhän haudan kirkko on heidän yhteinen tantereensa.

    Riidat äityvät joskus jopa käsikähmäksi ja juutalainen poliisi on aina valvomassa, että herrat vanhukset ’muistavat turvavälit’ , eikä mene veriseksi oikeasti. Poliisi yrittää ymmärtää kaikkia, ja rauhoitella papparaisia, ettei tule ruumiita.

    Jo kauan kauan sitten on tappelu kirkon avaimista ollut suuri ongelma, eli se, kenelle avaimet kuuluvat, kuka saa avata ovet, tai oven. Ongelma on ratkaistu siten, että eräs islamilais-palestiinalainen suku huolentii avaimista, eli ulkopuolinen. Avainten hallussapito on kulkenut suvussa satoja vuosia. Ja niinpä joka aamu, tuohon sukuun kuuluva henkilö tuo avaimen tiettyyn aikaan ja näin oven avaamisesta on tullut eräänalainen päivittäinen rituaali. Kirkkokunnat pääsevat rukoilemaan omille alueilleen ja tuijottelemaan toisiaan vihaisesti kun jokainen uskoo olevansa oikea kirkon omistajakirkko.

    En tiedä mitä muslimit asiasta ajattelevat, lieneekö kukaan koskaan kysynyt.

    Sitten meillä on tietysti katolinen kirkko ja luterilainen kirkko, jotka ajattelevat veljistään siellä, pyhällä maalla, että he ovat alkeellisia ja sivistymättömiä moukkia jotka häpäisevät kirkon maineen. Oli mitä oli, mutta juutalainen poliisi pitää järjetystä Pyhän haudan kirkossa ja avaimet on muslimilla. Onhan tämä mielenkiintoista, kun vielä otetaan mukaan käännytystyö, että juutalaisten pitäisi kääntyä tähän kristilliseen kirkkoon, vaikka sen naurettavuus on heidän sielmiensä edessä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Mika Rantanen sanoo:

    Olen pessimisti ekumenian suhteen. Kristikuntaan ei voi koskaan täällä maan päällä syntyä yhtä seurakuntaa, johon kuuluisivat kaikki maailman kristityt. Opilliset erot eri seurakuntien välillä ovat niin valtavat!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Ruohonjuuri tason ekumeniassa, jokaisella kristityllä on kilvoittelemista. Luterilaisuudessa ajatellaan , että me olemme tosi kirkko ja oikeassa. Miten tästä lähtökohdasta on yleensä mahdollista kohdata toisia kristittyjä? Pitäisikö muiden hyväksyä meidän tunnustustus vai meidän muuttaa omaamme? Onko kristittyjen ykseys edes mahdollista luterilaisesta näkökulmasta katsottuna?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Mika, en tunne ortodoksista seurakuntakäsitystä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.