Ei enää ihan(an) nuori

Tuttu pihapuu kurottaa taivasta vasten, liikkuu hiljaa tuulessa. Tummina öinä se saa oksilleen yötaivaan kimaltavat tähdet, koristautuu, uhmakas kuunsirppi vilahtelee oksien lomassa. Katson puuta ja aamua. Vielä ei tarvitse, vielä saa hetken olla ja nähdä, kuinka aamun valo lisääntyy. Saa olla.

Vuosi vuodelta korkenevat puut – Aale Tynnin säe liikkuu jossakin mielen pohjalla. Puu korkenee, en tiedä kuinka paljon yhden vuoden aikana, mutta sekin pikkupuu, joka jäi pihan laitaan, sekin alkaa olla jo oikea petäjä, pihakentän suojelija. Neulasiinsa voimaa sateista, tuulesta, maan pintaan maatuneista lehdistä, elämästä imenyt. Puu toteuttaa elämäntehtäväänsä, vuosirenkaat kertyvät. Määrätietoisesti, sitkeästi.

Elämä alkaa nousta talven jäljiltä esiin. Krookukset kukkivat sinisinä, tulppaani puskee lehtiä, narsissin alut näkyvät jo. Puutarhakaupasta hankittu orvokki kestää ulkoilmaa ja pienet yöpakkaset. Leskenlehtiä on pihapolun varressa ja äkkiä kaikkialla.

 

Etäeläkeläisen elämää. Eipä tässä ihmeempiä. Kontakteja ei enää vältellä yhtä hysteerisesti kuin vuosi sitten, mutta eipä tässä väkijoukkoihinkaan ole sukellettu. Rokotus on olkapäässä, ensimmäinen, parin viikon ikäinen, jotain se jo suojaa.

Maalla, tuttujen kesken ja keskellä, elämä on rauhallista kaikilla. Välillä, kun käydään kaupungissa, elämä tuntuu paljon hektisemmältä ja ruuhkaisemmalta – vaikka koko ajan kaupungissa olleet valittavat, että kovin hiljaista on ollut.

 

Aika on virta, polku, tie. Arjen sykkeessä muutosta ei aina huomaa, vasta etäisyys näyttää sen. Jokainen aika kirjoittaa oman tarinansa. Millainen kertomus tästä kaikesta, koronan ajasta syntyy?  Onko epidemia, joka välillä on täyttänyt mielen kokonaan, lopulta vain lyhyt episodi nopeasti kuluvien vuosien ketjussa. Vai muuttuuko jotain pysyvästi? Mitä me saamme, mitä menetämme?

Puu tarvitsee tuulen ja sateen voidakseen kasvaa lujana ja vahvana. Ihminen tarvitsee toista, kosketusta ja kontaktia. Läheisen ihmisen lähellä olemista. Halaamista ja tuntemista.

Tarvitsemme katsekontaktia. Ilman välittäviä laitteita, suoraan, vaikka turvaetäisyyden takaa. Juuri siksi me saman ikäiset asetumme osuuskaupan pihalle väljään piiriin, maskit kasvoilla, mutta silmät avoinna. Puhumme maailman kuntoon ja asiat järjestykseen ennen kuin lähdemme viemään kauppatavaroita kotiin ja järjestämään muonitusta ja muuta.  Meillä on kontakti.

 

Seurakunnat ovat käyttäneet mielikuvitusta ja tekniikkaa apunaan luodakseen tapahtumia. Palvelus tulee kotiin, lähelle ja hyvä niin. On monta elämää ja elämäntilannetta, joissa se on hyvä valinta, monia, jotka tarvitsevat juuri tätä. Kohtaamisen säännöt ovat olleet tarpeellisia ja välttämättömiä, mutta samalla ne ovat latistaneet kohtaamisen iloa. Tapaamiset ovat pelkistyneet – tai ainakin uhanneet pelkistyä – suoraviivaisesti vain asiaan, ilman jutustelua ja pikkupuhetta.

Haluan kulkea kirkkotiellä, kuulla elävää puhetta, kohdata ja ottaa katsekontaktia. Laulaa välttävällä äänelläni toisten kanssa. Jutella kirkonmenon jälkeen hetken tuttujen kanssa. Palata kotiin mieli tyynenä ja täynnä uusia ajatuksia. Etäeläkeläisenä kaipaan kohtaamista, kirkon kulttuuria.

Puu kasvaa ja korkenee, se toteuttaa elämäntehtäväänsä, kasvattaa oksia ja neulasia ja sille riittää, että se toteuttaa samaa mallia ja kuviota koko elämänsä ajan. Sen siemenestä kasvava uusi puu kantaa sisällään samaa elämäntehtävää, samaa oksakuviota. Sillä on kumppaninaan tuuli, sade ja vuodenajat, kosketus ja kontakti.

Minä, joka sen juurella elän, tiedän, etten enää korkene tai komistu. Kontakteja silti tarvitsen.

En enää ole ihan(an) nuori.

 

Kirjoittaja

Liisa Laurila

Sanat ovat uusiutuva, arvokas luonnonvara. Sanat ovat ajatusten peruskallio. Vaalitaan sanojen taitoa, vastuullisesti. Lisää luettavaa http://sanataito.blogspot.fi