Fjodor Dostojevski (1821–1881) kuului venäläiseen pienaateliin, mutta hänen sukunsa oli kotoisin Liettuasta. Nuoren Dostojevskin lähtökohdat eivät kuitenkaan olleet helpot. Hänen lääkäri-isänsä sekä kaksi kolmesta veljestä olivat alkoholisteja. Dostojevski itse kärsi epilepsiasta ja peliriippuvuudesta. Lisäksi perhe joutui kahden vakavan rikoksen uhriksi: sekä isä että kirjailijan sisar murhattiin.
Dostojevski puolestaan joutui Siperiaan lähes kymmeneksi vuodeksi, koska oli osallistunut vallankumoukselliseen toimintaan, joka ei edes ollut kovin vakavaa. Syytteetkin olivat naurettavat. Silti hän oli neljä vuotta kuritushuoneessa ja pakkopalveli toiset neljä vuotta Siperiassa sotilaana.
Vankeustuomiota edelsi lavastettu teloitustilanne, jossa Dostojevski vietiin parinkymmenen muun vangin kanssa ammuttavaksi lähes 30 asteen pakkaseen paitasillaan. Viime hetkellä heidät armahdettiin ja kerrottiin, että kyse on näytöksestä, varoituksesta. Tapaus jätti 24-vuotiaaseen nuorukaiseen lähtemättömän jäljen.
Dostojevski koki Siperiassa jonkinlaisen uskonnollisen murroksen. Hän luki Raamattua ja prosessoi syvällisesti kaikkea näkemäänsä. Vapauduttuaan hän kirjoitti koko tuotantonsa lukuun ottamatta Köyhää väkeä ja Kaksoisolentoa, jotka olivat ilmestyneet ennen pidätystä.
Minä, 15-vuotias turvallisessa kristillisessä kodissa kasvanut tyttö, tartuin hänen kirjoihinsa vanhempieni kirjahyllyssä ja mykistyin niiden voimasta. Raamattua yritin lukea, mutta en siinä iässä ymmärtänyt siitä paljon. Dostojevskin vimmalla tahkoamien rivien välistä minulle paljastui sana sanalta, sivu sivulta ja kirja kirjalta jotakin sellaista Jumalan olemuksesta, joka ei samalla tavalla ollut välittynyt minulle aiemmin. Olkoonkin, ettei Dostojevski kirjoita Jumalasta suoraan oikein mitään.
Ensin näin kuitenkin ihmisen: ristiriitaisen, köyhän, maanisen ja särkyneen. Reppanan, joka taistelee elämästään Pietarin ankarissa ja mielivaltaisissa sääolosuhteissa.
Kirjailijan luoma maailma on likainen, synkkä ja turvaton, silti kertomusten pohjavire säteilee toivoa. Minulle syntyi kuva kärsivästä, myötätuntoisesta Jumalasta, joka ei tarjoa mitään selityksiä kenenkään kohtalolle tai maailman pahuudelle. Hän vain istuu pietarilaisella kujalla jätekasassa tai kuralätäkössä vaiti – siellä, missä ihmiset haparoivat kohti elämää. Näkee, kuulee, katsoo, ehkä nyökkää, siinä kaikki.
Kirjailija kutsuu lukijaa osallisuuteen, kantamaan yhdessä maailman taakkaa. Tätä sanotaan joissain Dostojevskia käsittelevissä kirjoissa kärsimyksen evankeliumiksi. Juuri sen nuorena tunnistin, vaikka en osannut sitä nimetä. Sillä oli mittava vaikutus sille, millaiseksi jumalakuvani muotoutui. Köyhät, kurjat ja marginaaliin ajetut nousevat suuren kirjailijan teoksissa keskiöön. Juuri heille Jumala näyttäytyy, heidän omassa ympäristössään, hiljaisena valon kajona, kuiskauksena, inhimillisyyden pilkahduksina siellä täällä.
Tätä kuvaa kannan sydämessäni yhä. Se on saanut lisää sävyjä ja kerroksia, kokemuksia, mutta perusprofiili pysyy samana. Aktiivinen kuunteleva hiljaisuus siellä, missä kukaan ei kuule.
Dostojevskin kirjoista välittyvä ihmiskuva on kiehtova. Hän ei tietyssä mielessä pane ihmistä tekemään kompromisseja – ei oikeastaan edes Jumalan kanssa. Tästä mahdollisesti kirjoitan enemmän ensi kerralla. Ehkä myös jotakin lisää Dostojevskin jumalakuvasta. Tosin yhdellä pienellä varauksella: jos osaan.
Jos suora linkki pdf-toiedostoon (alinna) ei toimi, päätöksen saa osoitteesta
http://www.eduskunta.fi/thwfakta/eoatied/eoaratk/eoar3000.shtml
ja hakusanaksi esim. puolustus*
ja suora (?):
http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/thw.cgi/trip/?${APPL}=ereoapaa&${BASE}=ereoapaa&${THWIDS}=0.14/1389696794_310902&${TRIPPIFE}=PDF.pdf
Ja Vapaa-ajattelijain liiton kannanotto päätöksen johdosta löytyy kokonaisuudessaan täältä:
Laitoin kannanoton http://www.vapaa-ajattelijat.fi/node/368
Hei,
Juttuun lisätty kantelijan tekijä eli Pääkaupunkiseudun ateistit ry:n pj. Eli esim. Vapaa-Ajattelijain Liitto ei ole kantelun takana.
Ystävällisesti,
Johannes Ijäs
Miksi ihmeessä ateistinen järjestö esiintyy kirkkoon kuuluvien edunvalvojana?
Miksi ihmeessä ateistinen järjestö esiintyy kirkkoon kuuluvien edunvalvojana?
Mnulta lienee mennyt jotain ohi. MIkä järjestö tuollaista tekee?
Siksi että ateistit ovat aidosti kiinnostuneita uskonnon-/vakaumuksenvapauden toteutummisesta maassamme.
Kirkon jäsenyys ei velvoita uskonnon harjoittamiseen. Esim. kirkon jäsenen ei ole pakko käydä jumalanpalveluksissa, ja tätä vapautta miljoonat kirkon jäsenet käyttävät vuosittain täysimääräisesti hyväkseen. (Onneksi? jumala antoi omalle kuvalleen vapaan tahdon – ei tosin kirkon pakkovauva/lapsijäsenyyden osalta.)
Toivoisin että kirkko ryhdistäytyisi ja edellyttäisi jumalanpalveluskäyntejä jäseniltään, niin saataisiin kirkon jäsenmäärä vastaamaan kirkon kannatusta jäsenistönsä ja kansalaisten keskuudessa yleisemminkin ja kirkon alati hupenevaa yhteiskunnallista merkitystä.
Miljoonat jäsenet eroaisivat kirkosta jos vaikkapa sunnuntaijumalanpalvelukset olisivat pakollisia jäsenille. Sanoohan kirkko että jäsentensä on kastettava lapsensa, mutta eipä uskalla kirkko tätä käytännössä vaatia – syyn tiedämme! (vertaa edelliseen eli jumalanpalveluspakkoon ja sen seurauksiin.)
Onko tuo viimeinen kappale vitsi? Noinko sotapait toimivat Suyomen armeijassa tavvi.ja jatkosodassa? Suursuomeahan he havittelivat, keinolla millä hyvällä. Tuskin olivat huolissaan ry..ien sotilaiden kohtelusta.
Pekka on kovin huolissaan, ettei vain kukaan varusmies pääse helpommalla kuin toinen. Jos kerran osa kärsii intin uskonnoharjoittamistilaisuudessa, niin muille pitää järkätä yhtä ikävää toimintaa samalle ajalle.
Ihan sama kuin että sivari on rangaistuksenomaisen pitkä inttipalvelukseen verrattuna, ettei vain viideskolonnalaiset, käpykaartilaiset, luistelijat, lusmuilijat, isänmaanpetturit, pääsis helpommalla.
Se ei Pekkaa huoleta, että osa varusmiehistä palvelee 6kk ja pääsee siis helpommalla, osa 12kk – jälkimmäisillä palvelus on vielä vaativampaakin, ei ainoastaan 2x pitempi.
Riippuen siitä missä varuskunnassa palvelee ja missä tehtävissä on, voi joku päästä paljon helpommalla kuin toinen varusmies, vaikka palvelusaika ja jopa varuskuntakin olisi sama. Mutta tämä epätasa-arvo ei haittaa Pekkaa. Kunhan vain sivarit ja kirkolle ja uskonnolle nenäänsä nyrpistävät nulikat eivät pääse helpommalla.
Ja se, että varusmiehiä lahjotaan osallistumaan varuskunnassa kristillisen tunnustukselliselle Alfa-kurssille lupaamalla 5x2h osallistumisesta kuntoisuuslomapäivä, ei haittaa kenttäpiispa-Pekkaa pätkääkään.
Kirkon etu – oma etu!
Kiitos mielenkiintoisesta blogista. Tuo lavastettu teloitustilanne ilmentää hyvin sitä henkistä ilmapiiriä, joka vallitsi keisari Nikolai 1:sen hallitessa, eikä ole vieras muutenkaan Venäjän 1000-vuotisen historian aikana.
Vapaaherra N.E.Wrangelin muistelmissa kerrotaan tapauksesta, jolloin keisari Nikolai I oli kävelyllä Talvipalatsin edessä, kun hänen jalkansa lipesi ja hän kaatui. – Siinä samassa silmänräpäyksessä tyhjeni koko rantakatu – . Kaikki piiloutuivat pihoille, minne kukin ehti ja voi. Miksi? Keisariahan rakastettiin. ”No mutta herran nimessä, mitä rakkautta se on! Pelkäsivät yksinkertaisesti, jottei hän vihassaan heitä tuhoaisi. Onneton se, joka sattui hänen vihastuneen kätensä ulottuville.” Eräältäkin kysyttiin: Rakastitteko häntä kovinkin? Jumaloin! On pyhä velvollisuus rakastaa keisariaan. Ja tapakin oli sellainen. Kaikki rakastivat häntä.”
”Rakkaudessaan” Nikolai armahti myös Dostojevskin viime hetkellä. Pelkkä tuo Talvipalatsin edessä tapahtunut Nikolain lankeemus ei selittelyjä kaipaa minkälaisessa pelon ilmapiirissä ihmiset tuolloin elivät.
Kirjailijan päiväkirjassa Dostojevski kirjoittaa vankileirikokemuksensa jälkeen mm. ”Uskon, että tavallisten venäläisten tärkein ja alkuperäisin henkinen tarve on kärsiä ikuisesti ja kyltymättömästi aina ja kaikkialla. Nähdäkseni kansamme on janonnut tuskaa kautta aikojen. Kärsimyksen virta halkoo sen koko menneisyyttä. Kärsimys ei ilmene yksinomaan vitsauksissa ja onnettomuuksissa. Se pulppuaa kansan sydämestä. Onneenkin venäläisen on sisällytettävä tuskaa, sillä muutoin onni ei ole hänelle täydellinen. Milloinkaan, ei edes suurimpien historiallisten voittojen hetkellä, venäjän kansa ei ole näyttänyt ylpeältä ja juhlalliselta, vaan on silloinkin ollut valmis kärsimään, mutta lukee kaiken Jumalan armollisuuden ansioksi. Kärsimyksestä Venäjän kansa saa jollain tapaa nautintoa.”
Onko tuo vuosisatainen pelon ilmapiiri synnyttänyt kansan sieluun sellaisen vamman, että onneenkin on sisällytettävä tuskaa? Vai mistä pulppuaa tuo tuskan jano?
Hyvä kysymys, johon en nyt osaa ottaa tarkemmin kantaa. Tuntuu, että tiedän oikeasta venäläisyydestä liian vähän. Kärsimys on ominaisuus, joka venäläisyyteen liitetään, näköjään Dostojevskikin (en ole lukenut hänen päiväkirjojaan), mutta miten totta se on? Vai onko kysymys samanlaisesta stereotypiasta kuin, että kaikki suomalaiset ovat ujoja?
Tarkasti en muista mutta eikö vastaava teloitustuomio avannut yhdessä kirjassakin mahdollisuuden Ihmisten keskinäiselle rakkauden kokemukseen minkä osallinen huomasi ennen poismenoaan.
Pekka, muistan nolon vähän Dostojevskin romaanien juonia. Siitä on liian kauan, kun olen niitä lukenut. Enkä edes ole lukenut niitä kaikkia. Etäisesti kuitenkin kuvaamasi tilanne kuulostaa tutulta. Muistelen, että kirjailija on hyödyntänyt omaa teloituskokemustaan ainakin jossain tai joissain kirjoituksissaan.
Sieltäkö on peräisin se, ettei Suomalainen voi kokea olevansa onnellinen, jollei voi jatkuvasti valittaa?
”Itäänpäin” suomalainen mentaliteetti enemmän tai vähemmän vaikuttaa viittaavan.
Mulle Dostojevski kihahti päähän noin kaksikymppisenä. En oikein jaksanut lukea Raamattua, silloinkaan, mutta jossain määrin ristiriitaisesti olin kiinnostunut Jumalasta, olin nuori ja olin vasemmistolainen. Kärsimyksen evankeliumi sopi kuin naula päähän, eikä tietenkään häirinnyt, että D oli venäläinen. Päinvastoin. Leningradiin ja sittemmin Pietariin piti päästä, kulkemaan samoja katuja kuin Dostojevskin romaanihlöt.
Erinomainen blogi. Kiitos.
En tiedä pitääkö huhu paikkaansa, että Venäjällä olisi käynnistetty Dostojevskin kanoninen prosessi?
Ehkä kaikkein intohimoisimmat dostojevski-fanit, tuskin Venäjän ortodoksinen kirkko?
Dostojevskissä vastenmielistä näkemykset juutalaisuudesta, slaavilaisuuden yli-ihannointi jne. Toisaalta voi olla, että D hyvin ymmärsi mielipiteidensä kohtuuttomuuden.
Kari-Matti, kiitokset. Oivan maaperän löysi Dostojevski sinussa 🙂 Minäkin olen käynyt parilla Dostojevski-reissulla Pietarissa. Siellä on muuten mainio kahvila nimeltä Idiootti.
Dostojevski oli nuorena länsimielinen, mutta vaihtoi kelkan suuntaa Siperiassa. Hän alkoi nähdä valistuksen tuoman rationaalisuuden kristinuskon vastaisena ja lähti mukaan ajatukseen, että Venäjällä on messiaaninen tehtävä voittaa länsi takaisin uskolle. Venäläiseen itseymmärrykseen kuuluu usein ajatus Venäjän profetaallisuudesta jossain mielessä.
Sami, minun korviini ei huhu ole kantautunut. Tuskin ainakaan kirkko niin tekisi, toivottavasti ei.
Kyllä Dostojevski Jumalan kanssa keskustelee mutta yksi keskeinen asia on Ihmisten keskinäiset suhteet aina rakkauteen asti välittämisessä, edellisen huomaamisessa, ja edellisistä johtopäätösten tekeminen.
Näin epäonnistuminen edellisessä syntyy Jumalaan katsoen siittä ettei Ihminen ensin tullut huomanneeksi armahtaa itseään. Näin epätoivo kokemuksessa Ihmisten mahdollisesta keskinäisestä välittämisen kokemuksista saattoi johtaa kyselijällä peruuttamattomaan valintaan.
Passaa kyllä kristilliseenkin opetukseen.
Tietenkään ei unohtaa ja katsoa pois voi silloisen yhteisön rajoittavia tekijöitä katsoen perintönä saatuun asemaan.
Hienovaraisemmin kärsimyksestä katsoa, unohtaa, ja aina uudestaan palata menneeseen , katsoo Tolstoi kirjassaan Ylösnousemus rakkauden kadottamisessa, mihin vääjäämättömästi sisältyy osin itsensä kadottaminen vuosikymmenenkien mennessä eteenpäin. Syynä edelliseen oli ristiriitaisuus kokemuksessa ja sen jälkeen jättämässä muistijäljessä unohtumattomana elämää alati eteenpäin vaikuttavana asiana.
Välittämisen asia kanssaihmisiin on näin ylitsepääsemätön asia Ihmisen eksistenssissä vaikka arki sujuisikin, ja tämä aivan raukkauden kokemuksen huomaamiseen liittyen.
Kiitos kommenteista, joskaan en ole ihan varma, sainko ajatuksestasi kunnolla kiinni. Tolstoin Ylösnousemuksen luin joskus, muuta en ole häneltä lukenut. Tein sen virheen, että luin ensin hänen elämäkertansa aika nuorena ja minulle syntyi suuri vastenmielisuus koko miestä kohtaan. En tiedä, miten paljon kirja teki hänelle oikeutta, mutta siitä välittyi kuva hyvin itsekeskeisestä miehestä, jolle sokea ideologia on ihmisten, erityisesti läheisten, hyvinvointia tärkeämpi. Hän ei tehnyt kuten saarnasi. Minun oli sen jälkeen vaikea tarttua hänen teoksiinsa. Pitäisi kyllä – olin nuorena varmasti liian ankara.